Caroline Munro

Love & Loathing & Lulu & Ayano (2010)

aka Namae no nai onna-tachi

Love & Loathing & Lulu & Ayano #1 Love & Loathing & Lulu & Ayano #2

Genre

IMDb

Lolita Vibrator Torturella (1987) ja muilla pahamaineisilla pink-elokuvilla kansainväliseen suosioon noussut Hisayuasu Sato sukeltaa uutuudellaan aikuisviihde-elokuvien (AV) kulissien taakse. Lopputulos on yllättävän kesy ohjaajan vanhempaan filmografiaan suhteutettuna, mutta ei mitenkään epäonnistunut. Satolle ominainen sadistinen väkivalta, ja hieman yllättäen myös erityisen shokeeraava seksi loistavat poissaolollaan, mutta aivan valtavirtaankaan ei ole alennuttu.

Love & Loathing & Lulu & Ayano [1]
Love & Loathing & Lulu & Ayano [2]

Turhat taustoitukset väliin jättävä Love & Loathing & Lulu & Ayano alkaa päähenkilönsä pestaamisella AV-elokuvan tähdeksi. Nuoria naisia aikuisviihdeammattilaisiksi värväävät, päällepäin herrasmiesmäisesti käyttäytyvät kykyjenetsijät ovat Tokion kaduilla tuttu näky. Vuosittain noin 10 000 japanilaista naista liittyy virallisesti aikuisviihdetoimiston kirjoille, jonka lisäksi löytyy moninkertainen määrä amatööri- ja vahinkotähtiä (tietämättään AV-tähdiksi päätyneet sankarittaret). Vuosittain valmistuvien tuotantojen määrä liikkuu 20 000 tienoilla. Lulu & Ayanon fiktiivinen tarina on raavittu kasaan alan työntekijöiden aitojen haastattelujen pohjalta.

Saton elokuvan keskushenkilö on ujo ja naiivi, mutta kokeilunhaluinen Junko, joka löytää uuden identiteettinsä Lulu-nimisenä, siniseen peruukkiin ja Sailor Moon -univormuun pukeutuvana animenörttien päiväunena. AV-ala luo Junkolle viikonloppuisin elettävän rinnakkaiselämän; arkisin hän on yhä tavallisen japanilaisyrityksen sihteeri. Teoksen nimen noteeraama toinen päähenkilö Ayano on alaa enemmän kokenut entinen tyttöjengiläinen, joka Lulusta poiketen tietää omat rajansa ja alan petollisuuden. Kovismaisen tuittupään pääasialliseksi tehtäväksi jää AV-teollisuuden hieman teennäinen ja epäsuoraa kertojaa muistuttava kommentointi.

Love & Loathing & Lulu & Ayano [3]
Love & Loathing & Lulu & Ayano [4]

Kovin häijyyn saarnaamiseen Sato ei sorru. Lulusta ei luoda onnetonta pahan maailman uhria, vaan hyvin lyhyeksi jäävän alkujärkytyksen tämä nauttii työstään täysin rinnoin. AV-teollisuuden raadollisuutta vilautellaan paikoitellen, mutta ensisijaisesti elokuva kertoo alalla työskentelevistä ihmisistä, ei niinkään itse alasta. Päärooliin valittu söpö Norie Yasui värikkäine asuineen miellyttää myös katsojan silmää, mikä lisää elokuvaan huvittavan mutta ilmeisen tietoisen ristiriidan: osa elokuvan viihdyttävyydestä rakentuu juuri niiden elementtien varaan, joita tarina pyrkii analysoimaan.

Sentimentaalisuus pysyttelee Lulun ja Ayanon tarinasta melko hyvin poissa, toisin kuin vajaan kymmenen vuoden takaisessa hölmössä mainstream-elokuvassa Platonic Sex (2001), joka perustui Ai Iijiman omaelämänkerralliseen romaaniin. Shokkiarvojen puutteesta huolimatta ja ehkäpä myös nimettömien näyttelijöiden ansiosta Sato on kyennyt kuvaamaan elokuvan riittävän luonnollisella asenteella. Esimerkiksi paljasta pintaa on nähtävillä sen verran kuin asiayhteys vaatii, ja vieläpä ilman japanilaista elokuvaa menneinä vuosikymmeninä vaivannutta optista sensurointia. Aivan ilman hölmöilyä ohjaaja ei silti selviydy, vaan etenkin Makiko Watanaben (Love Exposure, 2008) esittämä Lulun äiti on tympeän kliseinen hahmo - juuri sellainen itsekeskeinen yksinhuoltaja, jonka lapsesta olettaisikin kasvavan todellisuustajuton AV-tähtönen.

Love & Loathing & Lulu & Ayano [5]
Love & Loathing & Lulu & Ayano [6]

Lulu & Ayanon HD:nä tallennettu digivideokuvaus näyttää hyvältä, ja etenkin otokset Tokiota halkovista sadevesikanaaleista ovat huikeita. Kuvallinen ulkoasu on teknisesti pätevä: digitaalisuus ei iske silmään monien japanilaisten halpatuotantojen tapaan, mutta lisää kuvaan silti lievää rujoutta ja dokumentaarisuutta. Musiikkipuoli on melko hillittyä, kunnes lopputekstikappaleeksi valittu "Virgin Blues" räjäyttää potin täydellisellä asiayhteyteen sopivuudellaan.

Tuhottoman pitkäksi venähtäneen käännösnimen Love & Loathing & Lulu & Ayano taakse kätkeytyvä alkuperäisnimi "Namae no nai onnatachi" tarkoittaa nimettömiä naisia. 95% Japanin aikuisviihdealalla työskentelevistä naisista on niin sanottuja kikaku-tähtiä: nimettömiksi jääviä sivuosaesiintyjiä, joiden palkat eivät päätä huimaa. Nimensä vastaisesti Lulu & Ayano kuvaa kuitenkin tantai-näyttelijöitä, jotka ovat onnistuneet saavuttamaan tähtistatuksen ja lähestulkoon idoliin verrattavan fanisuosion. Saton hieman huvittavaksi jäävä raapaisu viimeksi mainitun suuntaan on lihava ja psykoottinen fani, joka alkaa väijyä Lulua tämän arkielämässä.

Love & Loathing & Lulu & Ayano [7]
Love & Loathing & Lulu & Ayano [8]

Kovin mullistava elokuva Love & Loathing & Lulu & Ayano ei ole, mutta marginaalin ja valtavirran väliin asettuvana, puolipainavaa sanottavaa ja puhdasta viihdettä sekoittavana pakettina se toimii hienosti. Elokuva sai Japanin ensi-iltansa syyskuussa 2010 ja löytänee tiensä muutamille kansainvälisille elokuvafestivaaleille.

***½-
© Mikko Koivisto, julkaistu: 8.9.2010
keskiarvo
toimitus
3.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!