Caroline Munro

Lialeh (1974)

aka Black Lialeh; Black Deep Throat

Lialeh #1 Lialeh #2
IMDb

"Pink on the inside. Black on the outside."

Baron Bercovichyn Lialehin valmistumisen aikoihin elettiin yhä blaxploitaation ja hc-pornon varhaiskautta. Blaxploitaation merkkipaalut Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971) ja Shaft (1971) olivat juuri hiljattain nähneet päivänvalon, samoin pornoelokuvien kiistatta tunnetuin klassikko Deep Throat (1972). Lialehia markkinoitiin aikanaan ensimmäisenä "mustana hc-elokuvana", mikä tavallaan pitääkin paikkansa, vaikka elokuvan näyttelijäkaarti ei koostukaan pelkästään mustista näyttelijöistä. Elokuvan otsaan myöhemmin lätkäisty blaxploitaatiopornoleima on sen sijaan hyvinkin osuva, ovathan elokuvan päähenkilöt vahvoja itsenäisiä mustia miehiä, joiden alistustoimista vaaleat naiset poikkeuksetta nauttivat.

Lialeh [1]
Lialeh [2]

Itse elokuvaan ei juonellista kontekstia ole saatu mahdutettua juuri nimeksikään, vaan kyseessä on nykystandardien mukaan hyvinkin perinteinen (mutta aikalaisekseen ei-niinkään-perinteinen) puhtaasti kohtausvetoinen pornoelokuva. Juoni on kyllä jatkumo, mutta kohtausten sisällöllä tai niiden lopputulemilla [no pun intended] ei elokuvan jatkon kannalta juurikaan merkitystä ole.

Elokuvan vetonaula ja myyntivaltti on nimihenkilö Lialehin sijaan rumpalilegenda Bernard "Pretty" Purdie. Muun muassa James Brownin, Miles Davisin, Gil Scott-Heronin ja muiden kuuluisuuksien kanssa työskennellyt Purdie päätyi säveltämään elokuvan soundtrackin ja esiintyy myös itse elokuvan avaavassa funkahtavassa musiikkinumerossa (huvittavana yksityiskohtana sama kohtaus toistuu elokuvan puolivälin jälkeen uudelleen täysin identtisessä muodossaan).

Lialeh [3]
Lialeh [4]

Alun funk-tahtien jälkeen hypähdetään suoraan Lialehin (Jennifer Leigh) koe-esiintymisperformanssiin, jossa neitokaisen laulannasta ei valitettavasti tahdo tulla mitään. Seeprannahkatakkiin pukeutunut showisäntä Arlo (Lawrence Pertiller) ottaa ohjat käsiinsä ja antaa Lialehille mojovan pusun, joka saa neitokaisen niin ääni- kuin muutkin huulet aukeamaan loistoonsa. Pitkitetyn, vielä pitkään laukeamisen jälkeen jatkuvan fellaatiokohtauksen jälkeen on aika siirtyä seuraavaan kohtaukseen.

Toisen kohtauksen alussa Arlo saapuu toimiston vastaanottotiskille, jossa lyhyen sananvaihdon jälkeen respatyttö saa Arlosta tarpeekseen ja päätyy esittelemään karatetaitojaan. Naista kyvykkäämpi Arlo selättää misun ja alkaa tehdä lähtöä. Selvästi ahdistuneena liian vähäisestä huomiosta nainen kimpaantuu ja huikkaa Arlon perään: "Wait a minute? You mean you not gonna rape me?" Hellämielinen Arlo vastaa kutsuun ja ottaa tytön käsittelyynsä hyödyntäen apuna pöydällä lepäävää eväsnakkisämpylää.

Lialeh [5]
Lialeh [6]

Tulevissa kohtauksissa nähdään muun muassa harmaahapsisen afromimmin nokkahuilumasturbaatiosessio, lesboilevat puhelinvaihdetädit, tamburiinipastori kuoroineen sekä klubimusikaalitanssiesitys "pink on the inside", jonka huikeassa finaalissa meikatut mustat miesesiintyjät repivät farkkujensa haaroihin saksituista rei'istä elimensä esiin ja raiskaavat lavalle raahatun ranskalaisneidon (Any Mathieu). Myös tässä, kuten monessa aiemmassa kohtauksessa raiskaus kääntyy lopulta naisen kannalta nautintoon.

Norminäkökulmasta on vaikea kokea Lialehin edustavan pornoelokuvamielessä kovinkaan kelvollista runkkumatskua. Aikakaudelle tyypilliseen tapaan meno on hyvin karvaista ja kamera panoroi useasti täysin vääriin maisemiin (kuten äijien epäsuhtaisessa asennossa riippuviin kivespusseihin). Itse nimikkohahmo Lialeh jää elokuvassa lähes täysin syrjään ja Leigh on muutenkin kohtauksissaan valitettavan karismaton ilmestys. Elokuvasta löytyy silti ansionsa. Aikakaudelleen tyypillinen nuhjuinen New York -fiilis, svengaava meno ja huvittavahkot WTF-hetket auttavat pitämään mielenkiintoa yllä kiitettävissä määrin.

Lialeh [7]
Lialeh [8]

Lialeh jäi ohjaajansa ensimmäiseksi ja ainoaksi elokuvaksi. Independent-vetoisesta tekijätiimistä elokuvan jälkeen uraputkeaan edistämään pääsivät vain muutamat pornokasvot ja Emmyjä dokumenteillaan myöhemmin kahminut kuvaaja Paul Goldsmith (Wavelength, 1983; When We Were Kings, 1996).

***--
© Jetro Suni, julkaistu: 13.9.2010
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!