Kipaiskaapa kirjahyllystä tai lähimmästä kirjastosta jokin aakkosellinen lääketieteen perusteos ja etsikää m-kirjaimen kohdalta oireyhtymä nimeltä "Merryen syndrooma". Sen nimistä sairautta ei löytynyt? Ei sitten. Toisin kuin Jack Hillin kulttiklassikko Spider Babyn esinäytöksen mieshenkilöllä, kaikilla ei ole käytössään teosta "Harvinaisten ja eriskummallisten sairauksien sanasto". Alan opus kertoo ääriharvinaisen vaivan iskevän vain Merryen suvun jäseniin, aiheuttaen "aivotoiminnan ja henkisten kykyjen rappeutumista, brutaaliutta, kannibalismia, taantumista esi-ihmisen asteelle ja viimeisellä asteellaan vielä fyysistäkin epämuodostumista". Taantumisen aiheuttaa pitkään jatkunut sisäsiittoisuus.

Jo vuonna 1964 kuvattu, mutta neljäksi vuodeksi hyllytetty sympaattinen ja karmivan hullunhauska Spider Baby kertoo omalaatuisesta Merryen perheestä. Sen muodostavat orvoiksi jääneet teini-ikäiset sisarukset Virginia ja Elizabeth, jo pahasti degeneroitunut isoveli Ralph sekä näiden huoltajaksi pestattu uskollinen ja hyväsydäminen autonkuljettaja Bruno.

Virginia (Jill Banner) on hämähäkin sielunelämän ja liikkumisen omaksunut, tarantulia kasvattava ja ötököitä napsiva luonnonlapsi. Tämän seittiin ja paistiveitsien kynsiin saattaa joutua vaikka satunnainen, Merryen perheen salamyhkäisyyttä huokuvalla talolla poikkeava viaton postimies. Entisen lapsitähden Beverly Washburnin esittämä Elizabeth on sisaruksista hillitympi, mutta samaa ei voi sanoa elävän eksploitaatiolegenda Sid Haigin ihan apinana irrottelevasta ja antaumuksella kuolaavasta Ralph-hahmosta.

Lähinnä Universalin 40-luvun kauhutuotannoista, etenkin The Wolf Manista (1941) muistettava Lon Chaney Jr. on elämänsä roolissa autonkuljettaja Brunona, joka on sisarusten isälle Titus Merryelle luvannut tämän kuolinvuoteella huolehtivansa karmivan sairauden kanssa painivista lapsista loppuelämänsä ajan. Chaney tuo arvokkuutta ja surumielisyyttäkin Jack Hillin ohjaamaan ja kirjoittamaan, 65 000 dollarin budjetilla kuvattuun merkilliseen mustan huumorin sävyttämään tarinaan. Merryen yhteisön meno on pari astetta kipeämpää kuin aikalaisensa, kauhu- ja populaarikulttuurissa paremmin tunnetun Addamsin tv-perheen, mutta hengenheimolaisuutta löytyy paljonkin.

Roger Cormaniltakin oppeja ammentaneen Jack Hillin (Coffy, 1973; Foxy Brown, 1974; Switchblade Sisters, 1975) kauniisti mustavalkoisena kuvatussa tarinassa Merryen perheen omalla kummallisella tavallaan rauhaisaa eloa saapuu häiritsemään lasten edesmenneen isän sisarukset, Peter-setä ja Emily-täti. Lakimiehen ja hänen sihteerinsä kanssa saapuvilla sukulaisilla on aikeina saada Merryen talo ja omaisuus haltuunsa, mutta oikeamielinen Bruno retardin holhokkikatraansa kanssa ei tällaista tietenkään purematta niele - kirjaimellisestikaan. Koska edesmenneen isä-Merryen sisarusparveen kuului muitakin kuin ahneet Peter ja Emily, on viimeksi mainituille luvassa hämisbeibin lisäksi muutakin mietittävää. Niin sanotun kellariväen muodossa.

Nimikkoroolissa kiehtovan suorituksen tekevän ensikertalaisen Jill Bannerin ja karismaa huokuvan Lon Chaneyn lisäksi omalaatuisen elokuvan kruunaavat animaatiohenkisen alkutekstijakson päälle jälkimmäisen persoonallisesti kähisemä elokuvan velmu nimikkobiisi ja yllättäväkin loppuratkaisu. Sen jälkeen seuraavan, elokuvan alkukohtaukseen palaavan ja vähän liian ennalta-arvattavan epilogin olisi hyvin voinut jättää poiskin. Kissoja ei vahingoitettu oikeasti.

Spider Baby or, The Maddest Story Ever Told sijoittuu Elitistin kaikki parhaat -listan sijalle #1224

anonyymi kommentoi (23.12.2010 17:44:00)

En ole koskaan ymmärtänyt tämän elokuvan (kultti)mainetta.

vastaa »

Mika Helminen kommentoi (23.12.2010 20:04:12)

lainaus:
En ole koskaan ymmärtänyt tämän elokuvan (kultti)mainetta.

Ja koska jonkun toisen mielestä "Spider Baby jos mikään elokuva on näiden 40 vuoden aikana ansainnut kulttistatuksensa", ovat puntit mukavasti tasan.

vastaa »

Tuomas Henell kommentoi (19.9.2012 12:39:24)

Jack Hill on leffahullu. Hän rakastaa vanhaa b-luokan kauhua ja 30-40-lukujen populaarikulttuuria. Hän kirjoitti Cannibal Orgyn itsetietoiseksi pastissiksi, joka on täynnä sekä ilmiselviä että hienovaraisia viittauksia vanhoihin kauhuelokuviin ja elokuviin yleensä. Hän castasi leffaansa Lon Chaneyn lisäksi tuntemattomampia päräyttäviä genrekasvoa (Mantan Moreland). Ohjaajana hän muokkasi näistä aineksista itsenäisen elokuvateoksen, jossa vanhan populaarikulttuurin kuvastosta muodostuu tyylitajuinen ja persoonallinen kulttielokuva.

Eli Jack Hill oli oman aikansa Tarantino. Hän oli myös aikaansa edellä ja Spider Baby floppasi, mutta sen jälkeen Hill loi mahtavan uran amerikkalaisen eksploitaatio- ja b-elokuvien arkkitehtinä. Ja tästä kulttuuriperimästä syntyi Tarantino itse.

Tämä on sitä elokuvan DNA:ta, jota Mark Cousins hehkuttaa.

vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa