Caroline Munro

No moriré sola (2008) :: I'll Never Die Alone

aka The Hell: Next Stage; Za heru: Nekusuto sutêji

No moriré sola #1 No moriré sola #2
IMDb

Madridissa syntyneen Adrián García Boglianon muutama vuosi takaperin valmistunut No moriré sola ei kaihda astumista sille täysin samalle tielle, jolle oman aikansa sensaatiot The Last House on the Left (1972) ja I Spit on Your Grave (1978) vuosikymmeniä sitten laskivat siemenensä. Martín Fríasin käsialaa oleva tarina luovii läpi tutun kuvion, joka alkaa neljän naisen ajomatkasta halki paikallisen maaseudun, jossain Argentiinan peräkylillä. Epäonnekseen he kohtaavat tien varrella kuolemaa tekevän naisen ja myöhemmin joukon miehiä, jotka löytävät tytöistä himojensa uuden kohteen.

No moriré sola [1]
No moriré sola [2]

Sitten Hannie Caulderin päivien (Hannie Caulder, 1971) ei patriarkaalisesta maailmankuvastaan ammentavien punaniskojen elämä ole kuitenkaan ollut enää pelkkää kirsikoiden polkemista metsän siimeksessä. Miesten tyhjennettyä kivespussinsa ja naisten toimittua sijaisina jonkinlaisessa maskuliinisen itseriittoisuuden sparraamisessa, huomaavat raiskarit liian myöhään, ettei moderni nainen enää vaikeroiden vaella pois häväistyksen jälkeen, vaan tarttuu aseeseen. Tässä uudessa kaupunkityttöjen maailmassa väkivallasta on tullut hyväksytty väline, joka luo oikeutuksen itse itselleen.

Boglianon valinta olla syventämättä niin mies- kuin naishahmoja tuhoaa harmillisesti kuitenkin koko elokuvan sielun. Rankan naturalismin (itse raiskausepisodi kestää toistakymmentä minuuttia) varaan rakentuvan kerronnan olisi suonut kehittävän jo entuudestaan satoja kertoja hyödynnettyä raiskausfiktion rakennetta psykologisempaan, jopa inhimillisempään suuntaan. Tällaisenaan "maalaisromantiikan" nimeen vannova realismi ahmii nopeasti paitsi sanat roolihahmojen suista myös kaiken empatian heidän kokemustensa yltä. Todellista kauhua kun olisi ollut samastaa katsojat ihmiskohtaloihin väkivallan takana.

No moriré sola [3]
No moriré sola [4]

No moriré solan anti hukkuu lopulta läpi elokuvan leikkaavaan tunteettomuuteen. On kuin Boglianon jokainen hahmo olisi emotionaalisesti jo teurastettu ennen kuin heihin kohdistetaan ainuttakaan väkivaltaista tekoa. Iloa ei nähdä edes elokuvan ensimmäisissä kuvissa, ikään kuin roolihahmot tietäisivät katsojien lailla mitä tuleman pitää. Tämänkaltainen näköalaton laiskuus on helppo pistää ohjaajan kontolle, sillä se paljastaa elokuvan kerronnallisen itsetarkoituksellisuuden. Itse raiskausten jälkeen tytöt suurin piirtein kävelevät raiskaajiensa kotien luo ja hakkaavat nämä vasaralla sekä ampuvat haulikolla tuonpuoleiseen.

Koko kävelymatkan ajan metsän läpi tytöt ovat jotakuinkin yhtä apaattisia kuin elokuvan alussa, eivätkä miehetkään näytä minkään asteista kiihtymistä saati pelkoa vihdoin kohdatessaan koston enkelit. Kaukana ollaan vuoden 1972 The Last House on the Leftin julmasta, syvälle katsojien sieluihin iskevästä emotionaalisesta lämmöstä, mikä antoi Wes Cravenin esikoisen ylle inhottavan värinän. Jopa Meir Zarchi raaski uhrata muutaman minuutin kuvatakseen Camille Keatonin roolihahmon raiskausten jälkeistä persoonan murtumista ennen väistämätöntä 70-luvun rape and revenge -genren kuuluisinta kostoa.

No moriré sola [5]
No moriré sola [6]

70-luvun eksploitaatioelokuvan vyöryttyä katsojien silmille drastisen pyörremyrskyn lailla, muistuttaa No moriré sola lähinnä eteläamerikkalaisen tuulettimen katkonaista, jopa huvittavaa surinaa. Poissa ovat esikuvien ruraali energia ja vilpittömyys, tilalla hädin tuskin elokuvaa kasassa pitävä erikeeperi.

Versioinfo (1.2.2011):

Elokuvan toistaiseksi ainoa virallinen dvd-julkaisu on ilmestynyt Japanissa englannikielisellä nimellä The Hell, mutta se sisältää espanjapuheen tueksi ainoastaan japanilaisen tekstityksen. Muut epämääräisistä nettikaupoista mahdollisesti löytyvät (englanniksi teksitetyt) dvd:t ovat bootleggejä.

**½--
© Jari Mustonen, julkaistu: 1.2.2011
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!