Caroline Munro

After.Life (2009)

aka After Life; Afterlife; Après la vie; Depois da Vida

After.Life #1 After.Life #2
IMDb

Anna (Christina Ricci) hyppää parisuhdekriisin seurauksena auton rattiin ja joutuu onnettomuuteen. Seuraavan kerran hänen silmänsä aukeavat jylhän kartanon alakertaan rakennetussa ruumishuoneessa, jossa yliluonnollisia kommunikointikykyjä omaava Deacon (Liam Neeson) selventää tilannetta: Anna on kuollut ja Deaconin tehtävä on valmistella hänet edustuskuntoon siunaustilaisuutta varten. Kuolonkankea ja pelokas Anna ei suostu uskomaan kuolleensa.

Puolalaissyntyisen Agnieszka Wojtowicz-Vosloon debyyttiohjaus After.Life käsittelee limboajatusta sekavasti. Elämän ja kuoleman välinen rajatila näyttäytyy elokuvassa henkisenä pelastusnuorana, jonka päällä tasapainoillaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti matkalla kohti tuntematonta lepoa. Valittu lähestymistapa antaa kuoleman sekä rakastamisen pelkoon keskittyvälle juonelle vain yksinkertaisia ratkaisumahdollisuuksia. Onko Anna todellisuudessa kuollut vai ei? Onko hänen miehensä Paul (Justin Long) oikeassa epäillessään Deaconia hämärähommista? Pelastaako rakkaus henkiseltä kuolemalta? Mikä on elämän tarkoitus?

After.Life [1]
After.Life [2]

Elokuvan katsottuaan päällimmäiseksi mieleen pulpahtaa kysymys siitä, onko silmien eteen levittäytyvä kuvavirta kalpeassa värimaailmassaan jo itsessään kuolleena syntynyt. Hölmösti nimetty After.Life ei käytännössä kestä järjellistä tarkastelua. Slasher-genrelle tyypillinen suljetun huoneen logiikka käy lähimpänä, sillä kartanosta ei pääse pois eikä sinne voi piiloutua. Anna on kuollut, mutta hän ei pääse pois talosta vaikka se olisi mahdollista henkimaailmassakin. Hän tyytyy odottamaan kuolemaa, siirtymistä tuonpuoleiseen, koska hän on Deaconin mukaan erittäin kuollut ja elämänilonsa menettänyt. Vai onko hän sittenkään kuollut? Onko Deacon (henkisesti) kuollut? Kuka on kuollut? Mitä kuoleman jälkeen on?

After.Life [3]
After.Life [4]

Kalsean kliinisesti valaistu ruumishuone on omiaan toimimaan Deaconin ja Annan välisten keskusteluiden kiintopisteenä. Tasapaksusti ja enemmän tallentavasti kuin kertovasti kuvattu elokuva kaipaisi kuitenkin pehmeään, goottiromanttiseen otteeseensa kireämpiä oivalluksia. Ainoastaan halvanoloisissa ja mihinkään liittymättömissä unijaksoissa, ruumiiden yksityiskohtaisuuksilla herkuttelevissa ehostuksissa ja Riccin vartalon nuolemisessa osataan irrotella sujuvammin, jolloin ajatukset suuntautuvat pientä ihmispäätä mietityttävistä ikuisuusaiheista ja norsunmentävistä juoniaukoista johonkin olennaisempaan. Jännitteettömiä ja etäältä tutkailevia kuvia korostava musiikki tuntuu tyhjältä, mutta tuskallisinta katsottavaa tarjoaa Annan sulhasen Paulin kamppailu surutyön ja puolisonsa kuoleman hyväksynnän parissa. Sinänsä pätevät näyttelijäsuoritukset valuvat hukkaan.

After.Life [5]
After.Life [6]

Vakavasti otettavaksi tarkoitettu elokuva muuttuu loppua kohden nopeasti unohdettavaksi pullamössöksi, sillä taiteellisesti kunnianhimoinen aihepiiri kostautuu kliseisen ja sekasortoisen käsikirjoituksen sekä pitkäpiimäisen toteutuksen viedessä voiton. Asennetta mm. mustan huumorin kautta esiintyy vain paikoin, eikä ohjaaja-käsikirjoittaja Wojtowicz-Vosloo tunnu osanneen kolmen vuoden kirjoitusprosessin aikana päättää tekisikö hän metafyysisen pohdiskeludraaman vai kieron psykotrillerin, jota vainajien kautta elämäänsä sisältöä hakeva kuolemantohtori Deacon kannattelee harteillaan. Kumpaankin suuntaan repeilevä ilmeisen henkilökohtainen lopputulos tuntuu siltä kuin krapulainen M. Night Shyamalan olisi ohjannut väkivallattoman sekasikiön James Wanin Saw'sta (2004) ja Alexandre Ajan Haute tensionista (2003) päällään seisoen.

Ympäriinsä paskantavia ja kuseksivia saastuttajia, eli ihmisiä, inhoavan Deaconin valokuvakokoelma ei kalpene monen muun palkintokaappiin vertaillessa. Joe D'Amaton ihailtavan vinksahtaneen Beyond the Darknessin (1979) tyyppistä palsamointia ei kannata kuitenkaan odotella. Juonikuvio on velkaa kadonneen ja sovittamattoman rakkauden kuvaelmana myös George Sluizerin Spoorloosille (1988), vaikka samanlaista hyytävyyttäkään on turha haikailla muutoin kuin idean tasolla. Ricci keikistelee joko punaisessa mekossa tai ilkosillaan suuren osan ajasta, joten kaiketi vain hänen faneillaan on riittävä syy seurata After.Lifen kaltaista laimeaa keittiökauhua.

**---
© Esa Meisalmi, julkaistu: 28.3.2011
keskiarvo
toimitus
2.00/5.00 (2)
 SMEM
  2.0 2.0
keskiarvo
lukijat i
2.25/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!