Caroline Munro

Dobermann (1997)


Dobermann #1 Dobermann #2
IMDb

Ranskalaisen b-luokan fantasiavisionäärin Jan Kounenin (Blueberry, 2004) sarjakuvamainen esikoispitkä Dobermann saa alkunsa, kun hautausmaalle sijoittuvan muovisen animaatiojakson aikana vieläkin muovisempi dobermannipäinen mies ampuu kuvaruudun säpäleiksi ja kusee alkutekstien päälle. Maisema vaihtuu gootahtavassa kirkossa pidettävän "päähenkilön" Dobermannin (Vincent Cassel; Eastern Promises, 2007) kastetilaisuuteen. Hänen "aikuistumisensa" tärkeimmät askeleet käsitellään erikoislyhyen "pohjustuksen" kautta. Tempo on lähtökohtaisesti hyvä.

Dobermann [1]
Dobermann [2]

Opimme siis ainakin sen, että jos Angus Schrimmin (Phantasm, 1979) näköinen mies tulee vahingossa lahjoittaneeksi juuri kastetulle vauvalle ison pyssyn, kasvaa vauvasta yhden siirtymän aikana nahkatakkiin sonnustautuva Casselin näköinen pikkurikollinen. Tällöin häntä aletaan kutsua automaattisesti Dobermanniksi. Myyttinen (anti)sankari on räksyttävä rakki, joka kaipaa huomiota matkallaan kohti arkkua. Elokuvan eläimellinen kehdosta hautaan -asenne onkin siten määritelty. Alustuksesta tulee etäisesti mieleen jopa Deathstalker (1983) sekä sen baarikohtauksessa esiintyvä sikapäinen barbaari. Tukea mielikuvalle antaa myöhemmin myös naamaripäisen rosvon viittaus italialaisten Hercules-vastineisiin, Maciste-elokuviin.

Mielenkiintoisimmat jutut onkin sitten jo nähty. Surrealistisen töhöilyn jälkeen seuraa useita sekalaisia hourimisjaksoja, joiden aikana muutkin "henkilöt" saavat esittäytyä. Elokuvan vähämielinen anti ja kantavien ideoiden puute käyvät selviksi noin 15 minuutissa. Tässä maailmassa kukaan ei ole puhtoinen pulmunen, Kounenilla riittää "mielikuvitusta", eikä moraalittomien hahmojen keskuudessa esiinny muita päteviä arvoja kuin selviytyminen ja saalistaminen. Urpojen rappio on luonnollista arkea eikä mikään ole pyhää. Lainrajat ja sukupuoliroolit seksuaalisuuden ohella hämärtyvät "modernin" yhteiskunnan hedonismin ohjatessa toimintaa täysin. Pilkkaa tehdään kaikesta mahdollisesta, miespuolisista transuista kristinuskoon, nihilismin viittaan puettuna. Varsinaisia päähenkilöitä ei ole, vaan kaikki toimivat, tappavat ja nussivat mainittujen aiheiden vapaamuotoisesti sovelletuissa puitteissa. Yksikään vesipää ei esittelynsä jälkeen muuksi muutu, joten heidät on nähty nopeasti.

Dobermann [3]
Dobermann [4]

Dobermann yrittää ammentaa pääasiallisen sisältönsä makaaberista mauttomuudesta, shokeeraavuudesta ja kunnianosoituksista b-luokalle. Sen suurempaa juonta tai rakennetta ei siinä käytännössä kuitenkaan ole. Yhdentekevästi vaahtoavista kohtauksista harva jää mieleen muulla kun tasapaksuudellaan, joten ne voisi halutessaan leikata itseään miellyttävään järjestykseen. Tai poistaa vaikka puolet. Vasta keskivaiheilla tarina onnistuu pääsemään pieneen vauhtiin rikollisjoukkion suorittaessa pankkiryöstön. Haahuilevan jahtausleikin pelastavana enkelinä toimii Tchéky Karyon näköisestä toteemipaalusta veistetty rikosetsivä, joka ei kaihda kuulustelukeinoja saadakseen rikolliset kiinni. Hän taitaakin olla ainoa henkilö, jonka turhautuneisuus muistuttaa katsojaa tekijöiden päiden ulkopuolisista ulottuvuuksista. Tekijöiden päänsisäiset ulottuvuudet paljastuvat vastaavasti erään nilkin pyyhkiessä perseensä Cahiers du cinéma -lehteen. Saastaa hakevat saavat sitä mitä tahtovat.

Suurimmaksi osaksi hermoja raastava, mutta omalla outoilevalla tatsillaan paikoin toimiva kuvakieli ja hämyiset fiilistelymusat (säveltäjän taiteilijanimenä Schyzomaniac) pelaavat jotenkuten yhteen. Paras esimerkki tästä nähdään kohtalaisen rullaavan loppupuolen kyberpunk-vaikutteisessa transudisko-osiossa, jossa visuaalinen strobotykitys hidastuksineen onnistuu kelvollisesti. Riittävän tymäkkää väkivaltaa esiintyy kuitenkin aivan liian vähän, eikä käsikirjoittaja Joël Houssinin sulkijalihaksen pettämisen jälkeen suollettu "hengentuotos" asiaa edistä. Pellepuvuissa keikaroivien konnien päästelemä "dialogi" suorastaan huutaa heidän suidensa kiinni ompelemista, mutta onneksi jotkut hahmoista unohdetaan pitkäksikin aikaa. Kaistapäisissä näyttelijäsuorituksissa ei sinänsä ole valittamista, varsinkaan Karyon. Kuuromykäksi seinäruusuksi tekeytynyt Monica Bellucci hyörii yhtenä elokuvan harvoista naisista, mutta ei näytä tissejä.

Dobermann [5]
Dobermann [6]

Jos kahjoudessaan mehukkaan Versusin (2000) ohjannut Ryuhei Kitamura olisi tehnyt aineissa homopariskunnaksi ryhtyneen Rob Zombien ja Uwe Bollin jämäkäsikirjoituksen pohjalta eurocrimeä, voisi se näyttää Dobermannilta. Postmoderni mukarankisteleva läskisoosi käy usein tuskastuttavan tylsäksi, sillä Kounenin käsitys huumorista on se, että näyttelijä jauhaa purkkaa äänekkäästi kameran edessä ja vapisee kuin tautinen. Onhan hän kielellisesti kyvytön uusbarbaari betonihelvetissä. Allekirjoittaneen käsitys huumorista taas on se, että räjäyttäkää kaikkien hahmojen päät taivaan tuuliin mahdollisimman pian.

Jatkoa on lupailtu vuodeksi 2013, mutta ohjaajakaan ei ole kirjoitushetkellä tiedossa.

Versioinfo (14.6.2011):

Future Filmin uusi suomi-dvd (20.04.2011) sisältää anamorfisen laajakuvan lisäksi stereo ja DTS 5.1 -ääniraidat.

**---
© Esa Meisalmi, julkaistu: 14.6.2011
keskiarvo
toimitus
2.13/5.00 (8)
 JSSMTPJM*MEMMEMPI
  2.0 3.0 2.0 2.0 1.0 3.0 2.0 2.0
keskiarvo
lukijat i
2.50/5.00 (13)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  -5 (45)
0%
Dobermann (1997)  Dobermann (1997)