Caroline Munro

Forty Guns (1957)

Neljäkymmentä urhoa

aka Vierzig Gewehre; 40 pistoler; Fyrre pistoler; Quaranta pistole; Quaranta pistoles

Forty Guns #1 Forty Guns #2

Genre

IMDb

Samuel Fuller ohjasi komealla urallaan 22 pitkää elokuvaa. Näistä kolme on westernejä. Westerneistä ensimmäinen, vuonna 1949 valmistunut I Shot Jesse James on historialliseen tapahtumaan pohjautuva kuvaelma Jesse Jamesin murhasta ja murhamies Robert Fordin vaiheista legendaarisen surmatyön jälkeen. Vuoden 1957 Run of the Arrow puolestaan on liberaali intiaaniwestern, joka tarkastelee roturistiriitoja antaen tilaa molempien osapuolien yhteensopimattomille näkemyksille. Näitä westernejä yhdistää se, että ne käsittelevät suoraan viitekehyksissään myyttistä villiä länttä ja sen historiaa vakaalta asiapohjalta, eivätkä pelkästään toista romantisoituja fiktiivisiä sankaritarinoita, mikä western-genrelle sen Hollywood-muodossa on tyypillisempää.

Edellä mainittuihin elokuviin verrattuna Fullerin kolmas ja viimeinen western Forty Guns (1957) vaikuttaa ensialkuun paljon konventionaalisemmalta genrensä edustajalta. (Kovasti Wyatt Earpin mieleentuova) kuuluisa liittovaltion sheriffi Griff Bonell (Barry Sullivan) ajaa kärryillään kahden veljensä kanssa tyypilliseen lännen pikkukaupunkiin. Taskussaan Bonellilla on pidätysmääräys, jossa nimeltä mainittua lainsuojatonta sheriffi veljineen on saapunut pidättämään. Kaupunkia hallitsee itsevaltiaan lailla imperiuminsa tyhjästä rakentanut Jessica Drummond (Barbara Stanwyck), jonka palkkalistoilla etsintäkuulutettu rikollinen elantonsa ansaitsee. Jessican pikkuveli, siskonsa piloille hemmottelema väkivaltainen ja arvaamaton Brockie (John Ericson) on kuitenkin se tarinaa kuljettava kipinä, jonka vimma ja riehunta johtaa pian Griffin tukkanuottasille Drummondin klaanin kanssa.

Forty Guns [1]
Forty Guns [2]

Forty Guns sijoittuu villin lännen viimeisiin hetkiin. Toistuva keskustelun aihe Bonellin veljesten sekä Griffin ja Jessican välillä on se miten pian kukin heistä joutuu reagoimaan uuteen aikaan ja sen haasteisiin. Temaattisesti Forty Guns kuuluu siis siihen samaan ala-genreen kuin vaikkapa Sam Peckinpahin Ride the High Country tai George Roy Hillin Butch Cassidy and the Sundance Kid. Ja samalla tavalla myös aikakauden loppu ilmenee elokuvassa melankolisena nostalgiana, mutta samalla hahmoja ja heidän valintojaan motivoivana vääjäämättömänä mörkönä.

Aikakauden lopun läheisyyttä westerneissä mittaa lain ja laillisuuden kädenväännön kääntyminen laillisuuden eduksi. Villin lännen liike, sen dynamiikka, onkin juuri laillisuuden (sivistyksen) leviäminen sisällissodan jälkeen aaltoina pikkuhiljaa kohti Kaliforniaa ja Tyyntä Merta. Vaikka tämä tematiikka koskettaakin westerniä genrenä kokonaisuudessaan, on pikkukaupunkiwestern ala-genrenä se paikka missä ratkaiseva taistelu aina tapahtuu. Jos ajatellaan näitä aaltoja tarkemmin, ensimmäisen aallon tyypillisessä vastakkainasettelussa on kyse hyvän ja pahan taistelusta lakien valvonnan ulottumattomissa, usein erämaassa tai asutuksen ulkopuolella, missä paha on paha luonnostaan ja hyvä on hyvä vain koska on päättänyt niin. Tässä armottomassa maailmassa ei ole sijaa vielä yhteisölle heikkouksineen. Tyyppiesimerkkejä ensimmäisen aallon westerneistä ovat esimerkiksi Anthony Mannin elokuvat Naked Spur ja Man of the West.

Forty Guns [3]
Forty Guns [4]

Villin lännen pikkukaupunki puolestaan on aina ruutitynnyrimäinen paikka, missä laillisuuden eteneminen on pysähtynyt. Toisinaan näin on, koska kaupungin perustaja ja hallitsija on ensimmäisen aallon miehiä tai naisia ja kykenemätön vaadittavaan muutokseen. Toisinaan kaupungin ongelmana on lain heikkous, mikä ilmenee pelkurisheriffin hahmossa. Kummassakin tapauksessa kaupunkiin muuttaneet toisen aallon asuttajat elävät pelossa kaupungin ulkopuolelta tulevien ensimmäisen aallon pahisten myllyttäessä kaupunkia miten tahtovat. Pikkukaupunki mutkistaa mustavalkoista hyvän ja pahan cowboyn asetelmaa. Usein kaupunkilaiset ovat kelvottomia, ahneita ja pikkumaisia paskiaisia joiden puolustaminen vie pohjaa hyvän cowboyn idealismilta.

Pikkukaupunkiwesterneistä parhaimmat pystyvät maalaamaan todella monipolvisia panoraamoja kyseisistä teemoista edustaen allekirjoittaneelle koko genren parhaimmistoa. Ihan pintatasollakin aihetta käsittelee upeasti John Fordin The Man Who Shot Liberty Valance, missä teema puidaan läpi kolmiodraamana pahan cowboyn, hyvän cowboyn ja idän lakia edustavan asianajajan välillä. Toinen merkkipaalu genressä on ehdottomasti Edward Dmytrykin Warlock, jossa kyseinen asetelma kehittyy hahmojen valintojen seurauksena hieman luonnollisemmalta tuntuvalla ja vähemmän alleviivaavalla tavalla. Laillisuuden liikkeen suunnan ja vauhdin kuvauksena John Sturgesin Last Train from Gun Hill on myös ehdottomasti maininnan arvoinen. Ja jos joskus kuulee genren ulkopuolisia elokuvia kuvailtavan westernmäisiksi, johtuu se useimmiten siitä, että ne käsittelevät laillisuuden ongelmia ja etenkin sen puutetta yhteisöissä, kuten Kurosawa monissa samurai-elokuvissaan, Don Siegel Dirty Harryssa tai vaikkapa Rowdy Herrington Road Housessa, vain muutamia mainitakseni.

Forty Guns [5]
Forty Guns [6]

Kaiken tämän jaarituksen jälkeen on nyt palattava alussa esitettyyn epäilyyn Forty Gunsin meriiteistä sisältöpuolella. Se on kuin onkin sangen hyvä esimerkki pikkukaupunkiwesternistä laillisuuskysymyksineen. Asetelma tulikin jo mainittua aiemmin, mutta kuten useasti Fullerin tapauksessa, vasta mestarin kädenjälki tekee Forty Gunsista erikoislaatuisen. Pintatasolla näyttää siltä, että pahiksen sukupuolen vaihtaminen ei juuri asetelmaa hetkauta, mutta sitä kautta Fuller kiepsauttaa koko elokuvansa sille alueelle minkä hän parhaiten osaa, eli äärimmilleen viedyn melodraaman puolelle. Jo pelkästään tämä pieni ero tekee suuren muutoksen laillisuuden tematiikkaan, mukaan tulee rakkaus, ja sitä kautta hahmojen moraalisiin ratkaisuihin uusi ulottuvuus. Toki monissa westerneissä sankari saa naisen, mutta aika harvassa ovat ne missä hyvä cowboy ja paha cowboy saavat toisensa.

Lopussa on kuitenkin liike, pysäyttämätön sivistyksen eteneminen. Fullerin hahmot tiedostavat tämän, ja uhrauksien jälkeen, kuten niin monissa muissakin westerneissä, on pakko jatkaa matkaa pienenevään länteen. Jäädä ei voi. Kaupunki on rauhoitettu, sopiva kansakoulunopettajille ja muille samankaltaisille heikoille olennoille, jotka voivat elää elämäänsä ainoastaan turvallisessa lain kainalossa.

Forty Guns [7]
Forty Guns [8]

Visuaalisesti huomionarvoista on Fullerin kuvasommittelu. Forty Guns on kuvattu CinemaScope-formaatissa, ja Fuller todella käyttää koko leveyden hyväkseen tavalla, joka tuo genren yleensä horisontaaliseen ilmeeseen melodraamasta tuttuja tiukempia otoksia. Fuller ei pelkää lähikuvaakaan, joten myös syvyyssuunnassakin rajaukset poikkeavat klassisesta westernin kuvakielestä silloin kun tehokeinolle on tarvetta.

Loppuun vielä elokuvan nimestä: Forty Guns viittaa siis Jessican palkkasoturiarmeijaan, neljäänkymmeneen palkattuun pyssymieheen. Fuller käyttää kyseistä joukkoa hieman Hitchcockmaiseen tapaan hämäyksenä (englanniksi puhutaan Red Herringistä, "punaisesta sillistä") pedaten suurta yhteenottoa Bonellien ja neljänkymmenen palkkasoturin välillä. Tätä asetelmaa ei kuitenkaan missään vaiheessa hyödynnetä. Alleviivaamalla tätä asetelmaa nostamalla se jopa elokuvan nimeksi, Fuller todennäköisesti halusi painottaa sitä, että Forty Guns on tosiasiassa enemmän melodraama kuin juonivetoinen toimintawestern. Auteurin elkeitä. Tai arvostelijan ylitulkintaa.

****-
© Markus Sorsa, julkaistu: 30.9.2011
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat i
4.50/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  3 (3)
100%
Forty Guns (1957)  Forty Guns (1957)Neljäkymmentä urhoa  

kommentit

odota...
Vatnajökull kommentoi (29.4.2013 18:12:01)
user avatar Hyvä arvostelu, jossa on kuitenkin pieni asiavirhe: Shane on George Stevensin eikä Anthony Mannin elokuva. Tämä on helppo muistaa siitä, että Anthony Mannin westernit ovat hyviä.
vastaa »
Markus Sorsa kommentoi (8.5.2013 18:14:15)
user avatar Hyvä huomio, kiitos korjauksesta! Mannin hienot westernit ansaitsisivat kyllä enemmänkin huomiota. Etenkin Man of the West on edelleen valitettavan huonosti tunnettu laatuwestern.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa