Caroline Munro

Le lunghe notti della Gestapo (1977) :: The Red Nights of the Gestapo

Gestapon veriset yöt

aka Gestapos blodiga nätter; Kokkines nyhtes tis Gestapo; As noites Rosas da Gestapo; Nuits chaudes de la Gestapo; Les nuits rouges de la Gestapo

Le lunghe notti della Gestapo #1 Le lunghe notti della Gestapo #2
IMDb

Eine Armee Gretchen (1973) :: Frauleins in Uniform

Naarasnatsit; SS-naiset rintamalla; Neitsytarmeija

aka Fraulein Without a Uniform; Fräuleins in Uniforms; She-Devils of the S.S.; Straffkommando öst; Gretchen sans uniforme

Eine Armee Gretchen #1 Eine Armee Gretchen #2
IMDb

Muutamia hajanaisia ajatelmia natsploitaatiosta

Sanat sosiaali ja porno tulevat mieleen. Ja kun ne yhdistää, saadaan sosiaaliporno. Ja tietysti sitä kautta tirkistely. Tirkistely saattaa vaikuttaa erikoiselta sanalta ottaa esiin kun kyse on kuitenkin vain katsojan ja kankaalla vilkkuvien varjojen suhteesta, mutta mietitäänpä asiaa hiukan. "Puhdas fiktio" jonkin yhtä myyttisen dokumentaarisen vastakohtana on hieno asia teoriassa, mutta käytännössä kai luonnostaan paradoksi, joka toteutuu korkeintaan jossain avantgardessa.

Kas kun ihminen katsoo fiktiota, ja samalla kokee sitä, eläytyy hän siihen omien kokemustensa kautta. "Ooh, onpa hurja juttu kun sankari meinaa pudota korkealta, etenkin kun minulla poloisella on paha korkeanpaikankammo". Näinhän se banaaleimmillaan menee, mutta toimii kyllä vähemmän rautalangastakin väännetyillä tasoilla. Jos elokuvassa käsitellään jotain katsojalle kovin vierasta asiaa, tai viitekehys on outo (kuten esimerkiksi kovin erilaisista kulttuureista tulevat elokuvat), saattaa elokuva tuntua etäiseltä eikä se oikein kolahda henkilökohtaisella tasolla, koska katsojalla ei ole elokuvassa käsitellyn kaltaisia kokemuksia joiden kautta myötäeläisi tapahtumia.


Le lunghe notti della Gestapo [intro-1] Le lunghe notti della Gestapo [intro-2]

Kovin harva natsploitaatioelokuva kertoo itse asiassa mitään oleellista natsismista ilmiönä. Kyseessä on eräänlainen lisäarvo. Arkkityyppinen - tai rujommin ilmaistuna kliseinen - tarina kuvitetaan natsismiin liittyvillä viitteillä, jotka omilla merkityksillään ohjaavat katsojan tulkintaa juonen ohi. Mieleen tulee neuvostoliittolaisen montaasiohjaaja Lev Kulesovin kuuluisa koe: leikatessaan peräkkäin samaa kuvaa näyttelijän kasvoista vuorotellen erilaisten voimakkaita tunteita herättävien kuvien, kuten vaikkapa vauvan tai ruokalautasen kanssa, Kulesov havaitsi katsojien lukevan näyttelijän tosiasiassa ilmeettömiltä kasvoilta vastaavasti näläntunteen tai isänrakkauden ilmaisuja. Yksi plus yksi on selvästi enemmän kuin kaksi. Tusinakäsikirjoitus, joka olisi voitu toteuttaa monessa muussakin genressä, muuttuu yhtäkkiä kohahduttavammaksi kuin osiensa summa ikinä silloin kun se kuvitetaan hakaristeillä.

Toisin sanoen: natsploitaatioelokuvat eivät siis itsessään ole yleensä mitenkään "hurjempia" kuin natsi-ikonografiaa sisältämättömät vastineensa muista genreistä, katsojien päänupeissa vaan tuppaa syntymään erikoisia reaktioita kun mietoa poksua ja lievää läpsimistä harjoitetaankin hakaristin varjossa. Sama koskenee epäilemättä nunsploitaatiota.


Le lunghe notti della Gestapo [intro-3] Le lunghe notti della Gestapo [intro-4]

Natsismi on tabuaihe länsimaisessa kulttuurissa. Sen julkiset, kaikille yhteiset merkitykset ovat hyvinkin paljolti kiveen kirjoitetut, voittajien määrittelemät. Natsismin kuvaamiselle on olemassa vakiintuneet parametrinsa. Vaikka natsploitaatio monessa mielessä ja useimmiten näiden rajojen sisällä pysyykin (eli se ei mene samalla tavalla "liian pitkälle" kuin nunsploitaatio), se myös samalla siirtyy vakiintuneesta uhrien muistoa kunnioittavasta käsittelytavasta itse julmuuden/perversion aktin kuvaamiseen. Natsploitaatioelokuvissa ei useinkaan herkutella uhrien henkilöhistorioilla, koska se on täysin toissijainen seikka sen kannalta minkä tämä genre on painopisteekseen valinnut. Ja juuri se on natsploitaation anti meille. Omalla pienellä kapinallaan sallitun rajoja vastaan natsploitaatio paljastaa meille holokaustin kuvauksessa vakiintuneiden konventioiden rajat.

Tämä pieni positiivinen aspekti hautautuu kuitenkin tietysti jonnekin eksploitaation alle. Eli: takaisin sosiaalipornon pariin. Kyseessä on tietysti jälleen ennen kaikkea rahanteko. Mutta järkeen ei käy miksi kukaan haluaisi katsoa natsploitaatiota viihteen vuoksi. Ja nyt puhutaan siis niin suurista kriittisistä massoista, että elokuvanteko on kannattavaa. Natsploitaation lyhyt kukoistuskausi sattui samaan aikaan 60-luvun loppupuolelle kun idealistinen opiskelijaliikehdintä muuttui hiljalleen vasemmistoterrorismiksi, eli suunta oli idealismista eräänlaiseen nihilismiin. Idealismin kauteen oli liittynyt taiteessa keskiluokkaisten myyttien kaataminen ihan valtajulkisuudessa. Tämä oli esimerkiksi Godardin alaa. Tämän aallon harjalla natsploitaationkin voi nähdä luontevasti ratsastavan. Samalla se kuitenkin myyttiä natsismin hyväksyttävästä kuvaamisesta rikkoessaan ilmentää jo aika pessimististä ja nihilististäkin ajatusmaailmaa. Se on ehkä eräänlaisen murroskauden elokuvaa, joka eli hetken koska sille oli tilausta.


Gestapon veriset yöt (Le lunghe notti della Gestapo, 1977)

Eversti Werner Uhland on Rudolf Hessin adjutantti tämän loikatessa Englantiin. Eletään vielä natsivallan alkuaikaa. Hessin mentyä Gestapo hakee Uhlandin kuulusteluihin ja tämä päätyykin teloitusryhmän eteen. Kaikki on kuitenkin lavastettu, koska itse Himmler haluaa nähdä onko Wernerissä miestä salaiseen tehtävään. Vaihtoehtojen ollessa kohtalaisen vähissä Werner suostuu. Wernerin tehtävänä tulee olemaan Saksan natseja vastustavan älymystön saattaminen huonoon valoon. Hän ideoikin mahtavan juonen, jossa kahdeksan älymystön merkittävää edustajaa kutsutaan viettämään leppoisaa viikonloppua kartanoon, jonka Werner on ovelasti varustanut juuri sopivasti kutsuvieraiden (perverssejä) mieltymyksiä vastaavilla naikkosilla. Tämän kaiken Werner aikoo tallentaa ja myöhemmin julkaista.

Le lunghe notti della Gestapo [1]
Le lunghe notti della Gestapo [2]

Tämä on lyhykäisyydessään Gestapon veristen öiden perusasetelma. Pieni joukko ihmisiä suljetaan lukkojen taakse ylettömän barokkisesti (sanoisinko jopa manieristisen eklektisesti) sisustettuun kartanoon. Osallistujat luulevat tulleensa punomaan juonia vasta valtaan noussutta Adolf Hitleriä vastaan. Tosiasiassa he ovat siellä Gestapon toimesta, jotta heidän pervoilunsa saataisiin tallennettua ja koko porukka tehtyä vaarattomiksi viemällä heiltä yhteiskunnallinen arvovalta.

Kyse on oikeastaan kahden maailman rajanvedosta, eräänlaisesta kaksinaismoralismista. Porttien ulkopuolella on virallinen Hitlerin kolmas valtakunta sääntöineen ja koodeineen, se julkinen näyttämö, jolla älymystön pervoilujen julkistaminen tuhoaa heidän vaikutusmahdollisuutensa. Kartanossa taas paljastuu kolikon kääntöpuoli, yksityinen, perversioiden ja himojen näyttämö jossa kaikki on sallittua. Näiden kahden maailman välillä seilaa elokuvan muuttuja, Werner.

Le lunghe notti della Gestapo [3]
Le lunghe notti della Gestapo [4]

Werner ei ole pervo. Hän on naimisissa ja isäkin kaiken lisäksi. Hän on aatteen mies, suoraselkäinen ja omistautunut, eli toisin sanoen Hitlerin kiiltokuvamaailman täydellinen tukipilari vaaleine tukkineen ja sinisine silmineen. Hän saa kuitenkin tehtäväkseen valjastaa salattu ja kielletty perverssi maailma natsiaatteen palvelukseen. Onnistuakseen hänen on tunnettava tuon toisen puolen lainalaisuudet ja osattava niitä manipuloida. Mutta Wernerin matka voiman pimeälle puolelle ei ole vailla henkilökohtaisia riskejä: Kartanomaailmassa seksi on vapaata ja pervoa, aivan toista kuin oletettavasti Berthan luona kotona. Kieltäytyminen kysyy jo Werneriltäkin selkärankaa.

Tärkeä vaihe elokuvassa on viihdyttäjiksi sopivien naisten valikoiminen. Werner käy mm. mielisairaalassa rekrytoimassa nymfon ja masokistin. Kaikki on tarkkaan suunniteltua: Werner on tutkinut älymystön edustajien taustat ja degeneroituneet mieltymykset. Koska rakkaus ja ihastus, joihin parinmuodostus normaalisti perustuu, ovat osa virallista maailmaa täytyy Wernerin saada koottua yhteen idioottivarmat viihdytysjoukot perversioiden yhdistämisen logiikkaa käyttäen. Jokaiselle vieraalle täsmävalitaan oma vastakappale.

Le lunghe notti della Gestapo [5]
Le lunghe notti della Gestapo [6]

Kaikenlaisen tunteen puuttuminen näkyy myös erotiikan esittämisessä elokuvassa. Kaikki aktit ovat jääkylmiä ja mekaanisia, usein myös välineellisiä. Jokaisella aktilla on myös yleensä katsoja. Usein kamerakin liikkuu osittain pylvään tai sermin taakse korostamaan elokuvan voyeuristista luonnetta.

Elokuvan ja katsojan suhde on natsploitaatiossa aina erittäin kiinnostava. Usein natsismia kuvataan elokuvassa käyttäen tiettyä mekanismia: joku päähenkilöistä edustaa arvomaailmaltaan suurin piirtein keskivertokatsojaa, heillä on yhteinen maalaisjärki. Katsoja ymmärtää oikean ja väärän vaikkapa natsien joukkoon soluttautuneen amerikkalaisen agentin tavoin ja yhdessä sitten desantin kanssa katsellaan ja päivitellään natsien kummallisia tapoja.

Le lunghe notti della Gestapo [7]
Le lunghe notti della Gestapo [8]

Gestapon veriset yöt ei päästä katsojaa näin helpolla. Katsojan on pakko samaistua Werneriin (ja osin Berthaan), koska tämä ei ole pervo. Wernerin kautta koko elokuva hahmottuu. Mutta Werner on kuitenkin tietysti vakaumuksellinen natsi! Ja dekadentti älymystö, joka on siis niin sleazyä ja pervoa porukkaa, ettei voi millään toimia katsojan identifikaatiokohteena, pyrkii kuitenkin toimimaan Hitleriä ja puoletta vastaan. Ristiriita on mielenkiintoinen.

Elokuvan tärkein haukkakohta tulee hieman ennen loppua: Bertha, jota on painostettu ja uhattu kovilla seuraamuksilla pitkin elokuvaa jos Werner mokaa, lopulta tajuaa tilanteen mielettömyyden ja alkaa repiä Hitlerin kuvia kotonaan. Tämä turhautumisen ja henkisen väsymisen ilmentäminen merkitsee kuitenkin vielä jotain enemmän: Bertha tajuaa kaiken kokemansa jälkeen tietysti, että natsismi on väärin. Tämä voisi olla hirvittävän banaali hetki elokuvassa ellei se samalla määrittelisi Natsi-Saksan virallisen todellisuuden olemuksen: Bertha on ollut idealisti. Kaiken aikaa hän on naiivisti uskonut propagandaan ja ollut aatteen kannattaja. Ei pahuuttaan vaan idealistisuuttaan, aidosti Göbbelsin ministeriön liturgiaan uskoen. Mutta kaiken koetun jälkeen reaalitodellisuuden todistusarvo ylittää idealismin taikalasien vaikutuksen. Ja padot murtuvat!

Le lunghe notti della Gestapo [9]
Le lunghe notti della Gestapo [10]

Gestapon veriset yöt voisi olla hieno ja syvällinen elokuva natsismista (tyyliin: Yöportieri, 1974; ja laajemmassa mielessä vaikkapa Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) jos se keskittyisi edellä kuvattujen teemojen käsittelyyn. Mutta niin kuin elokuvan maailmalla, myös itse elokuvalla on kääntöpuolensa. Gestapon veriset yöt on kaikesta huolimatta ennen kaikkea tirkistelyviihdettä. Eli tissejä ja tussuja, hikistä softcore-nyhjäystä hakaristin varjossa tyylihuonekalujen päällä sekä lievää läpsimistä siellä täällä. Varsinaista väkivaltaa tai mitään kiduttamista tms. Gestapon veriset yöt ei sisällä. Englanninkielisen nimen sana "red" viitanneekin enemmän mielikuvaan punaisista lyhdyistä kuin verestä.

Loppuratkaisua en paljasta, mutta jos sanon, että se töksähtää pahasti ja vetää mattoa alta kaikelta edellä esille tuodulta niin se kertonee kaiken. Se on ns. "helppo tie ulos". Vaikka käytetty kuvasto ja käsitellyt teemat saattavatkin olla hieman häiritseviä, loppuratkaisu viimeistään takaa, ettei kenenkään nyt sentään yöuniaan tarvitse mokoman viihteen takia menettää.


Naarasnatsit (Eine Armee Gretchen, 1973)

Naarasnatsit on, ainakin elokuvan vanhan Magnum Video -suomijulkaisun ja sen suomentajan mukaan, "järisyttävä dokumentti viime sodan historiasta". Dokumentti-sanan käyttö tuskin viittaa itse elokuvan kerrontamuotoon, kyseessä kun on selkeä fiktioelokuva. Sana dokumentti voi kuitenkin viitata myös fiktioelokuvan kautta syvällisesti käsiteltyyn tosiperäiseen materiaaliin tai rehellisesti välitettyyn ajan henkeen tyyliin Fritz Langin M (1931), jota usein kuvataan eräänlaisena dokumenttina Saksan kansakunnan siitä tilasta, joka johti Hitlerin valtaannousuun. No, pystyykö Naarasnatsit sitten välittämään fiktion keinoin meille jotain olennaista teini-ikäisten vapaaehtoistyttöjen arjesta itärintaman huoltojoukoissa. Ja paskan marjat. Naarasnatsit on sitä itseään: tissejä, univormuja, tissejä ja - muistinko jo mainita - tissejä.

Le lunghe notti della Gestapo [11]
Le lunghe notti della Gestapo [12]

Elokuva alkaa lupaavasti vapaaehtoisten kutsunnoista missä pidetään, yllätys yllätys, lääkärintarkastusta. Paidat pois ja tissit esiin. Ilmassa leijuu idealistinen fanatismi, nuoret tytöt tyrkyttävät itseään palvelukseen melkein hinnalla millä hyvänsä. Kutsuntoja johtaa viisas lääkäri, tohtori Kuhn. Hän yrittää säästää tyttöjä joutumasta sotaan kieltäen heiltä lähtemisen pienimmänkin tekosyyn sattuessa. Tämä ei kaikkia miellytä. Lopulta tuollainen peli saa loppua. Kesken perheillallisen Gestapon pojat astuvat sisään Kuhnien kotiin ja ilmoittavat uutiset: isä Kuhn (tästä eteenpäin majuri Kuhn) lähtee sotimaan itärintamalle ja perheen molemmat tytöt saavat liittyä huoltojoukkoihin. Loppu elokuva seurataankin sitä, säilyykö isäpappa hengissä ja molemmat tytöt siveellisinä rintaman riemuissa.

Le lunghe notti della Gestapo [13]
Le lunghe notti della Gestapo [14]

Asetelma on selkeä: tytöt ovat saaneet kotona hyvän kasvatuksen eivätkä jaa vapaaehtoistyttöjen fanaattisuutta. Tämä johtaa heidät usein eroottisiin vaikeuksiin. Majuri kuvataan tietysti vanhan kansan selkärankaisena miehenä, joka kyllä taistelee maansa puolesta, vaikkei kansallissosialistista politiikkaa allekirjoitakaan. Katsojan paikka on siis selkeä, yhdessä tyttöjen kanssa saa päivitellä innokkaiden vapaaehtoisten patrioottista riettautta ja pelätä sitä, milloin omalle kohdalle sattuu vuoro kieriskellä heinissä sotapojan kanssa. Isän tarinassa jännitys nousee siitä, miten hän selviytyy ilkeän esimiehen antamasta toivottomasta tehtävästä.

Le lunghe notti della Gestapo [15]
Le lunghe notti della Gestapo [16]

Naarasnatsit harhailee eteenpäin toistaen omaa kaavaansa, jossa aina parin minuutin alustuksen jälkeen joku sivuhenkilöistä näyttää tissit ja sitten ähistään vaatteet päällä luonnossa tai parakissa noin 30 sekuntia. On vaikea nähdä mitään syytä, miksi Naarasnatsit tapahtuu juuri rintamalla - sama juoni voisi toistua esimerkiksi kesäleirillä, luostarissa tai viidakossa. Mitään varsinaista kytkentää juuri natsismiin elokuva ei tarjoa. Kyseessä lieneekin puhtaasti taloudellinen valinta, eli sijoitetaan geneerinen käsikirjoitus nyt sattumalta Toisen maailmansodan melskeisiin, koska se saattaa tuoda elokuvaan sijoitetut rahat voitollisena takaisin. Eksploitaatiota, siis. Ainoa mielenkiintoinen veto tulee vasta loppuratkaisussa, muttei siitä sen enempää. Sanottakoon nyt vaikka, että se saattaa jopa yllättää jos on katsomisen aikana vaipunut jonkinasteiseen koomaan.

Kokonaisuus on kuitenkin niin mitätön ja pliisu, että se ei varmasti ärsytä ketään, mutta natsilippujen heiluttaminen on vuosien saatossa saattanut tuoda elokuvalle muutaman ylimääräisen katsojan lisää.

© Markus Sorsa, julkaistu: 12.10.2011

Le lunghe notti della Gestapo

***--
keskiarvo
toimitus
2.75/5.00 (2)
 JSMS
  2.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
2.50/5.00 (1)

 

Eine Armee Gretchen

*½---
keskiarvo
toimitus
1.88/5.00 (4)
 JSSMJM*MS
  2.0 3.0 1.0 1.5
keskiarvo
lukijat i
2.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!