Caroline Munro

The Warriors (1979)

Soturit

aka Krigarna; Les guerriers de la nuit; Los amos de la noche; Die Warriors; I guerrieri della notte; Warriors, les guerriers de la nuit

The Warriors #1 The Warriors #2
IMDb

Hurskas messias Cyrus (Roger Hill) paasaa New Yorkin Bronxissa sijaitsevaan, öiseen Pelham Bay Parkiin kerääntyneille turvallisuushakuisille katujengiläisille reviirirajat rikkovasta liittoumasta. Rikoskierteisen kaupungin totaalinen haltuunotto poistaisi pelon sisältäpäin lohkeilevista konflikteista veljesrakkauden kukoistaessa. Sotakirveen hautaaminen pahamaineisissa köyhälistökortteleissa yhdistäisi voimat hyväuskoisten muskettisoturien tavoin. Herkullinen asetelma on kuin luotu jonkun tasapäistävän hattarahatun kyseenalaisille johtopäätöksille.

The Warriors [1]
The Warriors [2]

Alkusysäys on tuhansien jengiläisten kokoontuessa eeppinen, poliisienkin kunnioittaessa tapahtumaa läsnäolollaan. Kun nimikkojengi Sotureita aletaan syyttää Cyruksen äkkipikaisesta salamurhasta kesken täysistunnon, yleinen mellakka on valmis puhkeamaan. Soturien ainoa tavoite on päästä Bronxin hämyisiltä kujilta ehjinä Manhattanin ja Brooklynin läpi toiselle puolen kaupunkia, kotoisaan Coney Islandiin. Kiistattomasti yleispätevänä ideana on pitää jatkossakin huolta vain omista asioista, sillä muiden tavoite on suolestaa vääräuskoiset kulovalkean leviävän sanoman tavoin. Vaikka vain puskaradion tarjoamin perustein.

Miehekkäistä elokuvistaan tunnetun Walter Hillin (Hard Times, 1975; The Driver, 1978) epämiehekäs kulttiretroilu Soturit ei sisällä kuitenkaan hysteerisempää poliittista aktivismia - kiitos tajuissaan olleen tuotannon. Hill halusi ruskeisiin nahkaliiveihin pukeutuvan intiaanimaisen pääjengin olevan kokonaan mustaihoinen, mutta studio lanasi mahdollista juurevuutta tuovan toiveen alleen mitä ilmeisimmin pystyyn kuolleita katsojia silmälläpitäen. Aidon tunkkaisissa ympäristöissä pienessä paineessa ja kiireessä työskennelleen Hillin kosiskelemattomaan tyyliin kuuluen turha märehtiminen korvataan polkemalla kaasua, kuten 70-luvun amerikkalaiseen opettavaisen kevytfilosofiseen elämäntapaelokuvaan kuuluu. Perkeleellisen kova, mutta huulia väpättävä uho toimii ohikiitävät ongelmat loitolla pitävänä itsepuolustuskeinona. Pehmeän symbolisena kulttuurialamaailman kuljettajana toimii sekalaisessa verkostossa edestakaisin jyskyttävä juna.

The Warriors [3]
The Warriors [4]

Soturit lainaa pohjaideansa kreikkalaisen Xenophonin myyttisestä Anabasiksesta ja päivittää näkemyksensä löyhästi Sol Yurickin 50-lukulaisen romaanin kautta. Pääpaino soljuu virran mukana ajelehtivassa, vapaakasvatuksen saaneille elokuville (Vanishing Point, 1971; Electra Glide in Blue, 1973, ym. hippikama) tyypillisen ilmavassa rakenteessa. Soturien puuhastelua seuratessa on ilmeistä, että kyyniseen rasvakeittimeen upotetut vapauselokuvat sisältävät enemmän miellyttäviä nyansseja kuin voisi äkkiseltään arvella. Väärinymmärrysten risteyksessä haistellaan usein hakoteitä, vaikka romantisoitu ajatus vapauden vankilasta ja kurittomasta x-sukupolvesta aiheuttaisikin ärsyttävästi päivittelyä. Yltäkylläisen materialistisen 80-luvun kynnyksellä valmistunut elokuva on kuitenkin omalaatuisen irvokkaalla tavallaan realistisissa unelmissa elävä. Parhaat alueiden jengihistoriaan viittaavat ja roolimalleja sekoittavat läpät irtoavat erottuvuuteen pyrkivien jengien bongailusta: Electric Eliminators, Rogues, Savage Huns, Orphans, Moon Runners, Baseball Furies, Riffs ja lukemattomat muut.

Näin nykyajasta tarkastellen futuristisesti uhitteleva suunta ei ole kehityskulultaan kovinkaan vittumainen. Soturit on vapaa raskaammista kysymyksistä eteenpäin katsovassa monikulttuurisessa, öisin kolostaan ryömivässä ”hell’s kitchenissään”. Avuttomasta sosiaalidraamasta ei ole tietoakaan. Jos ajateltaisiin, että pääpunkkarijengillä menisi huonosti heidän eläessä normien ulkopuolella, voisi todellisuus lyödä silmille nopeasti - kaiken takana siintäisi vain tiiliseinä johon lopulta täräytettäisiin. Kylmäkiskoisessa vaihtoehtokulttuurissa kyse on kuitenkin simppelin normielämän kokemuksista, joita matkan varrella säännönmukaisesti kartutetaan ja ilmennetään. Joskus menee perseelleen, eivätkä toiset pääse edes asemalle.

The Warriors [5]
The Warriors [6]

Valonkäytössään yltiötiukan tyylikästä visuaalista (kasari)draivia (tuo mieleen Cruisingin, 1980) pitää yllä se mitä katsojina näemme ja koemme, meidän ei tarvitse keskittyä epäolennaisuuksiin suurkaupungin maisemakierroksen laajentaessa tajuntaamme automaattisesti. Hillin välittömään eläytymiskykyyn uskollisesti luottava ohjaus on seesteistä, taustoittamattomien henkilöiden eleiden ja ilmaisun suhteen jopa riisuttua, paikoin suorastaan minimalistista. Vähemmän on tässä tapauksessa reippaasti viileämpää, ei puisevampaa. Heikkouksia kuten tunteita ei sovi näyttää, muutoin täpinät fantastisesta kovuusilluusiosta särkyvät sillä hetkellä. Pallo happea saavasta aivotyöstä heitetään katsojalle, sillä sarjakuvamaisena urbaaniwesterninä elokuvaansa pitävä Hill ei sommitteluissaan alleviivaa. Andrew Laszlo (First Blood, 1982) on kameran takana kuin kotonaan sokkeloihin eksyneitä, paniikinomaisesti säntäileviä "eläimiä" tiiviisti kuvatessaan.

Kuvaushetkellä tuntemattomien nuorisonäyttelijöiden (nykyään isoimpina niminä James Remar ja David Patrick Kelly) taakse kätkeytyy suuri määrä hämmentyneisyydensekaista epävarmuutta, jolloin jengikulttuuri toimii yhteisöllisenä yksilöä vahvistavana tekijänä, yhteisöä vahvistavan tekijän sijasta. Kaikki ovat kuin yhtenä päähenkilönä Michael Beckin (Battletruck, 1982; Megaforce, 1982) johdolla sitoutuneita toisiinsa yhteistyön turvin, mutta lopulliset ratkaisut ovat luonnollisesti jokaisen omia. Varsinkin silloin, kun tiet erkanevat arvaamattomien sattumien kautta ja lauma hajoaa käsiin. Harhailun jälkeinen jälleennäkeminen on mieltä tyynnyttävä tapahtuma, varsinkin paettuaan petollista renttujen perässä juoksevaa tyttöjengiä.

The Warriors [7]
The Warriors [8]

Asiat kasvavat yön syvetessä kasvottomimmiksi ”kasvottoman systeemin” rattaissa. Sen sijaan että ongelmat olisivat suorilta käsin kohdattavissa, joutilaasta ”teen mitä tykkään” -mentaliteetista kumpuava tylsyysproblematiikka ratkaistaan kättä pidempiä välineitä käyttämällä. Kovinkaan monella jengillä ei silti ole munaa tai todellista halua kohdata toista ilman vakuuksia vahingoittumattomuudestaan, paitsi tyhmänrohkeuden noustessa pintaan. Temaattisilta esillepanoiltaan joskus uuvuttavan identtisissä ajankuvaelokuvissa kohteena on täten usein ongelmayksilö. Tämä omaa pääasiassa selvittämättömiä asioita sekä itsensä, yleisen ihmiskäsityksen että murrosvaihetta elävän modernin yhteiskunnan kanssa.

Tarkasti rajatun öisen jakson aikana tapahtuva kotimatka toimii näkymättömänä kahleena, joka olisi hyvä ainakin tiedostaa. Sotureilla ei ole monissa aikakauden elokuvissa esiintyviä yksinäisen kulkijan tyyppiongelmia traumojen kanssa eikä huumeitakaan käytetä. San Franciscon lakastuneet kukkaiskadutkin sijaitsevat toisella puolen manteretta. Päähenkilöt eivät periaatteessa olekaan yksioikoisen haihattelevia ongelmayksilöitä. Tavoitteet ovat kaukana valtavirtaa leimaavien sovinnaisten ydinperhearvojen murentamisesta, puhtaasta itsekkyydestä ja yhteiskunnan pakoilusta naamiaisasujen kätköihin. Katutason hienhajuinen näkökulma mahdollistaa tietynlaisen ajattomuuden idästä hiljalleen nousevan, hivenen harmaan auringon valaistessa uutta päivää sienipilven sijaan. Kuvitelmia ei tuhota.

The Warriors [9]
The Warriors [10]

Aikanaan pelkoa väkivallan ihannoinnista herättänyt Soturit näyttäytyy selvin päin, jalkaisin ja junin suoritettavalta kepeästi kuumottavalta matkalta henkilöiden omaa oivallusta odottaen, omaa paikkaa hakien. Vastakkainasettelu kohdistuu vain samalla tulotasolla pyöriviin porukoihin, skismojen käydessä normaalista kasvukivusta. Väkivaltaisia kohtaamisia pyritään karttamaan, sillä palkinto itsetunnon kohottamisesta ja vallanhalusta on saada turpaansa. Halu kääntyy kehämäisen ajattelun myötä itseään vastaan, tehden mätkimisestä lopulta täysin tarpeetonta. Poliisitkin käyvät päälle vain syystä, kuten raiskausyrityksessä Riverside Parkissa (kohtaus kuvattu Death Wishistä tutun joenvarsiportaikon lähellä). Big Wednesdayn (1974) hillittömään bilenujakointiin vertautuva metroaseman WC-matsi tosin jää historiaan yhtenä koomisuudessaan parhaista. Elokuvan tappelut ovat yleisestikin ottaen kipeitä, mutteivät verisiä.

Hillin ylitulkinnalle altis elokuva näyttää pintapuolisena rottakokeena, ettei organisoimaton vauhkoaminen voi johtaa dynaamiseen ryhmätyöskentelyyn tai pöljä jengiajattelu kovinkaan kypsään elämänkatsomukseen. Seikkailullisena coming of age -elokuvana Soturit kertoo koruttoman kynäniskakadunpojan kuusiin kurkottamattomasta tyytyväisyydestä väkivallattoman vastarinnan keinoin. Fiilistelynä se on rehellisen virtaviivaisesti rokkaava, jolloin jännittävin elämäntunne syntyy väkivallan uhasta, turvattomuudesta ja yksinkertaisesta liikunnasta. Adrenaliini virtaa, maine kasvaa ja aivovamma on lähempänä kuin koskaan. Tai sitten fyysinen toimintakyky paranee, aineenvaihdunta kiihtyy ja sairasteleminen vähenee streittarisukuisille samaistuttavan asenteen myötä. Energisesti puikkelehtivan synarokin tahdittama Soturit on helppo sorvata naivistisen optimistiseksi takaa-ajoksi hiekkalaatikolta toiselle, mutta positiivisen vihamielinen ja sivistymätön vastalause tähän voi olla vain seuraavanlainen:

"Suckers!"

The Warriors [11]
The Warriors [12]

Vielä parempi olisi, jos sen huutaisi nuori ja koulimaton Iggy Pop vailla itsesuojeluvaistoa.

Versioinfo (11.11.2011):

Jos satunnainen lucasmaisen tarpeeton jälkifiksailu sarjakuvamaisiksi animoiduissa siirtymissä ei haittaa, dvd:nä ja blu-raynä saatava "ultimate director's cut" on teknisesti kaikin puolin terävin.

****½
© Esa Meisalmi, julkaistu: 11.11.2011
keskiarvo
toimitus
4.04/5.00 (12)
 JSSMJLTPJMKKJM*MHMMMK*EMPI
  4.5 3.0 4.5 4.0 3.5 5.0 4.5 4.0 3.0 4.0 4.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.79/5.00 (26)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  43 (80)
54%
The Warriors (1979)  The Warriors (1979)Soturit