Caroline Munro

Canary (2005)

aka Kanaria

Canary #1 Canary #2

Genre

IMDb

Gaichulla (2001) täydellisyyttä hiponut Akihiko Shiota palaa tutummille vesille: lahkolaisia, terroristeja ja likaisia vanhoja miehiä - sekä keskiössä kahden keskenkasvuisen angsti maapalloa kohtaan.

Luvassa on sekasotku, mutta elokuvan startti on jäntevä. Shiotan 12-vuotias protagonisti Yuki (Mitsuki Tanimura) on Gaichun päähenkilön Sachikon seuraaja numero 2.0 - kauniskasvoinen pikkutyttö, joka kauppaa aikaansa ja paljasta pintaa siitä maksaville miehille. Hän ei ole ihmiskaupan vaan kurjan kasvatuksen uhri - sekä luuloistaan huolimatta naiivi. Seksinnälkäiseltä asiakkaalta hänet pelastaa auton eteen vahingossa toikkaroiva, viranomaisia paossa oleva nuori Koichi (Hoshi Ishida). Koska perhe on paska, eikä 12-vuotiaalla ole parempaakaan tekemistä, päättää tyttö lähteä onnettomuuden aiheuttajan matkaan. Tie vie kohti Tokiota, jossa Koichin huostaan otettu pikkusisko odottaa "pelastajaansa".

Canary [1]
Canary [2]

Koichi ei ole mikään vakiokarkulainen, vaan televisiosta tutun, pahamaineisen Nirvana-kultin jäsen. Kultti pistettiin maan tasalle heidän suorittamansa massamurhan jälkeen, ja lapset lähetettiin viranomaisten varjelukseen. Järkipuhetta vastustanut Koichi otti kuitenkin jalat alleen pelastaakseen pikkusiskonsa "vääräuskoisilta".

Räväkkä asetelma lainaa tosielämästä, vaikka tarina onkin fiktiivinen. Taustalla kummittelee pahamaineinen Aum Shinrikyo -uskonlahko, joka laittoi kolmetoista ihmistä haudan lepoon ja kymmeniä muita sairaalahoitoon vuonna 1995 suorittamallaan kaasuhyökkäyksellä Tokion metroon. Tapaus on löytänyt tiensä elokuviin ennenkin - mm. Hirokazu Koreedan Distance (2001) sekä Takahisa Zezen Tokyo X Erotica (2001) ammensivat tragediasta - mutta lasten näkökulmasta asiaa ei ole aiemmin käsitelty.

Canary [3]
Canary [4]

Tosielämään viittaavilla yksityiskohdilla ei kuitenkaan ole suurta merkitystä Canaryn ensimmäisen kolmanneksen aikana, mikä onkin elokuvan vahvin osuus. Shiota on luonut käsikirjoittamaansa elokuvaan ainakin ensisilmäyksellä niin mielenkiintoiset hahmot, että heidän turhia selittelemättömässä matkassaan läpi Japanin maaseutujen olisi ainesta mestariteokseen. Yuki etenkin on loistava hahmo, sillä häntä ei aja mikään selkeä motivaatio, kuten kosto tai pelastaminen, vaan kyse on psykologiasta. Mieleen tulee etäisesti Tetsuya Nakashiman Confessions (2010), josta niin ikään löytyi elokuvan pelastava, ilman selkeästi hahmotettavaa motivaatiota toiminut hahmo (murhaajaan ihastunut tyttö).

Elokuvan edetessä tarina kokee kohtaloksi koituvan käänteen, joka hitaammilta katsojilta jää kokonaan rekisteröimättä: päähenkilö vaihtuu. Fokus siirtyy terroristin poikaan, Koichiin. Ohjaaja lankeaa rautalangasta vääntämiseen, loputtomiin takaumiin sekä pahimmillaan suoranaiseen hölmöilyyn. Kaikki se, mikä Yukin hahmossa on mielenkiintoista ja provokatiivista, on kulttijuonitteluissa pelkästään (todenmukaisen?) latteaa. Koichin kaltainen hahmo, jolla on päämäärä ja pakkomielle, on tylsä ja yksiulotteinen.

Canary [5]
Canary [6]

Koko hihhuliosuus, noin 40 minuuttia yhteensä, joutaisi roskakoriin. Lahkosekoilujen tilalle olisi kaivannut Gaichun vanavedessä jatkavaa, mutta entistä yhteiskunnallisemmaksi äityvää kommentaaria, mitä Shiota elokuvan alussa jo uhitteleekin tuovansa kankaalle. Toki Canaryn voi tällaisenaankin lukea yhteiskuntakommentaariksi, mutta se alkaa olla jo liian kaukaa haettua ja huterasti rakennettua.

Näyttelijätyöskentely jakautuu tarina-asetelman mukaisesti: ensimmäisessä roolissaan nähtävän ja sittemmin monessa muussakin yhteydessä päteneen 14-vuotiaan Mitsuki Tanimuran esiintymistä seuraa mielikseen, latteaa hahmoa tasapaksusti esittävästä Hoshi Ishidasta ei puolestaan paljoa iloa irtoa. Paremmin kirjoitettuna hahmo kyllä antaisi periksi enempäänkin. Kuvaus noudattaa samaa kaavaa: lahkotiloissa ei näe mitään mielenkiintoista, mutta alun vehreä luonto ja lopun Tokion öiset kadut tarttuvat filmille rakeisen raikkaana.

Canary [7]
Canary [8]

Kärsivällisten odotus onneksi palkitaan lopussa. Tanimuran pitkä, yhdellä otoksella kuvattu dialogikohtaus on mukava näyttelijäbravuuri, jota seuraa vielä vakuuttavampi huipennus. Elokuvan lopetus on odottamaton, omaperäinen ja tulkinnanvaraisessa sarkasmissaan häkellyttävän rohkea. Puolelta yleisöstä nousee takuuvarmasti höyry korvista, mutta uloskävely on tässä vaiheessa hyödytöntä; elokuvantekijöiden nimet pyörivät jo ruudulla. Lopetus ei lunasta aiempia harhailuja, mutta tuo kyllä kasvoille hämmentyneen hymyn - tai vastaavasti helvetinmoisen närkästyksen.

Versioinfo (13.1.2012):

Tasokas Japani-dvd sisältää poikkeuksellisesti englanninkielisen tekstityksen. R1-julkaisu oli suunnitteilla jokunen vuosi sitten, mutta on ilmeisesti peruuntunut.

**½--
© Mikko Koivisto, julkaistu: 13.1.2012
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!