Caroline Munro

The Color of Pomegranates (1968)

Granaattiomenan väri

aka Sayat Nova; The Colour of Pomegranates; Colour of Pomegranate; El color de la granada; Die Farbe des Granatapfels; Le couleur de la grenade

The Color of Pomegranates #1 The Color of Pomegranates #2
IMDb

Kalat sätkivät maassa. Paljas jalka tulee ja murskaa rypälekimpun. Granaattiomena vuotaa veren kaltaisesti punaista mehuaan vaaleaan liinaan. Sanoja avoimessa kirjassa. Kryptinen kertojaääni toistelee samaa lausetta uudestaan ja uudestaan.

"Olen mies jonka elämä ja sielu ovat tuskaa..."

Elokuva on autoritaarisessa Neuvostoliitossa vuonna 1968 tehty Sayat Nova (Granaattiomenan väri). Se kertoo nimihenkilön, Sayat Novana (suom. Laulun Kuningas) tunnetun Harutyun Sayatyanin, 1700-luvulla eläneen armenialaisen runoilijan ja kiertelevän laulajan, elämäntarinan. Sen sijaan että elokuvantekijä ja kuvataiteilija Sergei Paradjanov lähestyisi elokuvaansa tavanomaisen, juonellisen muodon kautta, on päähenkilön elämä esitetty äärimmilleen tyyliteltyinä, maalauksellisina, staattisina tableaux vivants -hetkinä. Näyttelijät esiintyvät transsinomaisesti, muodollisella, pantomiimia muistuttavalla tavalla. Dialogia ei elokuvassa kuulla juuri lainkaan, vaan värikäs ääniraita koostuu runsaasta musiikista, kryptisistä äänitehosteista, ja irrallisista ritualisoidun oloisista puheen sirpaleista. Kuvien lomassa nähdään runsaasti mykkäelokuvan kaltaisia välitekstejä, jotka pitävät sisällään otteita oikean Sayat Novan kirjoituksista. Kyseessä on, jenkki-dvd:n takakantta lainaten, "Esteettisesti äärimmäisin Neuvostoliitossa tehty elokuva".

The Color of Pomegranates [1]
The Color of Pomegranates [2]

Elokuva alkaa päähenkilön lapsuudessa, missä tutustutaan hänen vanhempiinsa, ympäristöönsä ja siihen kuinka nuori poika tutustuu naiskauneuteen, kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen. Näemme muun muassa mykistävät kuvat siitä kuinka vanhoista paksuista kirjoista puristetaan ulos vettä, sekä otoksen alastoman naisen rinnasta, jonka päällä olevaan simpukkaan valutetaan maitoa. Seuraavaksi näemme päähenkilön nuorukaisena, joka on rakastunut prinsessaan kuninkaan hovissa. Sekä Sayat Novaa että prinsessaa esittää tässä osiossa Paradjanovin muusa, näyttelijätär Sofiko Tshiaureli, jolla on yhteensä kuusi eri roolia elokuvassa. Torjuttuaan mahdollisuuden rakkaudesta, näemme keski-ikäisen Sayat Novan luostarissa työstämässä arkipäiväisiä askareita taiteestaan erossa, hänen entisen elämänsä kuitenkin muistuttaessa olemassaolostaan. Lopuksi näemme päähenkilön viimeiset vuodet vanhana miehenä luostarissa, alakuloisuuden sekä alituisesti pinnan alla kytevän kuoleman läsnäolon piinaamana. Hänen taiteellisuutensa herääminen on kuitenkin koittamassa.

Kriitikko Doug Pratt on kuvaillut Sayat Novaa täysipitkäksi versioksi Ken Russelin Muutostiloja-elokuvan (Altered States, 1980) hallusinaatiojaksoista. Tämä antaa erinomaisen kuvan teoksen luonteesta, mikä on joillekin turhauttavissa määrin vaikeaselkoinen, kun taas toisille kuin kauneuden sanakirja. Kokonaisuus sisältää lukemattoman määrän muistettavia visuaalisia hetkiä, joiden värikkyys ja kuumeinen kuvasto jäävät kaikumaan katsojan mieleen.

Ohjaaja Sergei Paradjanov oli Neuvostoliiton tunnetuimmassa elokuvakoulussa VGIK:issä mm. Aleksandr Dovženkon opissa. VGIK:issä Paradjanovin tekemän lopputyön, maagista maalaiskuvastoa käyttävän lastensadun pohjalta syntyi hänen ensimmäinen täyspitkä elokuvansa, epätodellisen kyllästetyssä Sovcolor-kuvastossaan maanmies Aleksandr Ptuskon fantasiaelokuvat mieleen tuova Andriesh (1954). Tätä seurasi joukko Paradjanovin myöhempää uraa ennakoivia fiktio- ja dokumenttielokuvia. Ne sisälsivät ajoittaisia luovia purskahduksia, mutta olivat yleisesti ottaen tavanomaisia ja ajan jäykkiä sosialistisen realismin doktriineja mukailevia hengentuotoksia.

Käännekohta Paradjanovin uralla oli, kun hän näki itseään nuoremman Andrei Tarkovskin esikoispitkän Ivan's Childhood (Ei paluuta) vuonna 1961. Tarkovskin peloton, runollinen ilmaisu oli silmät avaava kokemus Paradjanoville. Hän oli niin vaikuttunut elokuvasta, että jopa yhdessä vaiheessa kieltäytyi laskemasta kotiinsa ketään, joka ei vielä ollut sitä nähnyt. Tarkovskin sytyttämä luova emansipaatio oli oleellista Paradjanovin seuraavan elokuvan tyylillisessä muutoksessa.

The Color of Pomegranates [3]
The Color of Pomegranates [4]

Läpimurto millä Paradjanov alkoi löytää omaa ääntään, oli vuonna 1964 Ukrainassa tehty Shadows of Forgotten Ancestors (Menneitten sukupolvien varjot). Shakespearen Romeoon ja Juliaan löyhästi pohjaavassa rakkaustarinassa nähtiin runsaasti akrobaattista kameratyöskentelyä (erityisesti alun leuat alas loksauttava hetki, jossa puun kaatuminen on kuvattu puun näkökulmasta), sosialistisen realismin normeja rikkovaa tyyliteltyä, runollista kuvastoa sekä Tarkovskin elokuvan inspiroima leijumiskohtaus. Elokuva oli suuri menestys, mutta siihen sisällytettiin mukaan Hutsuli-heimojen etnografiaa, mikä sai monet Ukrainan nationalistiset toisinajattelijat ottamaan elokuvan omakseen - tästä alkoi tapahtumien sarja, josta seurasi lopulta ankaria seurauksia Paradjanoville.

Paradjanov alkoi ajautua taiteilijoiden mustalle listalle, eikä asioita yhtään parantanut hänen salailua kaihtamaton biseksuaalisuutensa tai voimakkaat julkiset mielipiteensä. Paradjanov yritti seuraavaksi tehdä elokuvan Kiev Frescoes vuonna 1966, mutta projektista vedettiin töpseli seinästä Neuvostohallinnon toimesta muutamien koekuvausten jälkeen. Myöhemmin Paradjanov koosti kuvatusta materiaalista lyhytelokuvan - joka paljastaa, että hän oli jo tätä projektia varten kehittänyt staattisen, maalauksellisen tyylinsä, jonka hän pääsisi vihdoin kunnolla toteuttamaan Sayat Novassa. Ainoa ero oli, että Kiev Frescoes sijoittui nykyaikaan ja oli (ainakin virallisen käsikirjoituksen mukaan) enemmän tarinavetoinen.

The Color of Pomegranates [5]
The Color of Pomegranates [6]

Jotenkin Paradjanov onnistui saamaan vihreän valon Sayat Nova -projektille. Paradjanov käytti oikean historiallisen henkilön elämästä vain kehykset, fantasioiden itse suurimman osan mielikuvituksellisesta sisällöstä. Tosielämän Sayat Nova koki väkivaltaisen kuoleman, johon elokuvassa vain hienovaraisesti viitataan; varsinaisen kuolinkohtauksen tapahtuessa elokuvassa rauhanomaisesti esteettisessä hurmoksessa, ilman selviä väkivallan merkkejä.

Hankalien kuvausten jälkeen tyylitelty ja kokeellinen lopputulos oli valmis. Neuvostosensorit Armeniassa leikkelivät joitain hetkiä pois, kuten alastomuutta sisältävät kohdat, sekä viettelyrituaalin Sayat Novan ja prinsessan välillä, päättyen siihen että jättimäinen spermatulva lentää ikkunalasia päin. Laajemmin Neuvostoliitossa elokuva oli joutua esoteerisen luonteensa puolesta kokonaan kielletyksi. Sayat Nova vaikuttaa päällisin puolin epäpoliittiselta, runolliselta ja hyvin laajaa tulkinnanvaraisuutta sisältävältä kuvastolta - mikä juuri saattoi koitua ongelmaksi. Pahamaineisten neuvostobyrokraattien etsiessä poliittisia merkityksiä kaikkialta, heidän asenteensa saattoi olla sama kuin Germaine Dulacin surrealistisen elokuvan La Coquille et le Clergyman (The Seashell and the Clergyman) vuonna 1929 kieltäneiden Britti-sensoreiden: "Tämä elokuva on niin epäselvä, että on kuin se ei tarkoittaisi mitään. Ja jos se tarkoittaa, se on epäilemättä jotain pahennusta herättävää".

The Color of Pomegranates [7]
The Color of Pomegranates [8]

Paradjanovin ystävä, elokuvantekijä Sergei Jutkevitsh otti hoiviinsa teoksen venäläisen version uudelleenleikkauksen, missä sisältöä yritettiin selkeyttää niille katsojille, joilla ei ollut aiempaa tuntemusta oikean Sayat Novan elämästä. Periaatteessa tämä tapahtui elokuvan välitekstejä muokkaamalla, kuten lisäämällä niihin selventäviä kappalejakoja, tyyliin "Runoilijan nuoruus". Venäläisessä versiossa välitekstien taustaksi on pistetty kaunis värikäs abstrakti maalaus, armenialaisessa versiossa sen ollessa musta. Varsinaisia uusia sensurointeja ei venäläiseen versioon juuri tehty - joitain kohtia, kuten alkua ja loppua, editoitiin hieman uudelleen - armenialaisessa versiossa elokuva loppuu hieman töksähtäen, joskin kieltämättä vaikuttavalla tavalla. Armenialaiseen versioon verrattuna venäläisestä versiosta on yritetty tehdä katsojalle hieman soljuvammin etenevä matka. Kaiken kaikkiaan, kumpikaan versio ei selvästi ole parempi kuin toinen - molemmat ovat katsomisen arvoisia.

Sayat Nova ei parantanut Paradjanovin asemaa lainkaan Neuvostohallinnon silmissä, ja lopulta 1974 hänet vangittiin sekä tuomittiin viideksi vuodeksi maksimi turvallisuus vankileirille kumouksellisena taiteilijana. Tekaistujen syytteiden joukossa olivat itsemurhaan yllyttäminen (?), taide-esineiden laiton kauppa, sekä Kommunistisen puolueen miespuolisen jäsenen raiskaaminen. Vankileirillä Paradjanov teki vaikeissa oloissa lukuisia piirroksia, kollaaseja ja elokuvakäsikirjoituksia. Monia kansainvälisesti tunnettuja kulttuurihahmoja liittyi kampanjaan Paradjanovin vapauttamiseksi - tämä lopulta tuotti tulosta, ja Paradjanov pääsi vankeudesta vuoden etuajassa 1978. Hän oli kuitenkin pannassa elokuvien tekemisestä, ja vasta vuonna 1984 hän sai tehtyä seuraavan elokuvateoksensa, The Legend of Suram Fortress (Linnakkeen legenda). Elokuvan kuvasto ja tyyli on hyvin samankaltainen Sayat Novan kanssa, vaikka lähestymistapa yleisesti ottaen onkin tarinallisempi. Vuonna 1988 Paradjanovilta ilmestyi vielä samankaltaisilla laduilla jatkava Ashik Kerib (Ašik-Kerib - satu rakastuneesta ašugista), satuelokuva kuten hänen esikoisensakin. Vuonna 1990, kuten aiemmin ystävänsä Tarkovski, Sergei Paradjanov kuoli keuhkosyöpään.

The Color of Pomegranates [9]
The Color of Pomegranates [10]

Vaikka Sayat Nova onkin Paradjanovin uran kokeellisin ja ikonoklastisin elokuva, on se myös tunnetuin ja suurinta arvostusta nauttiva. Mittava osa Sayat Novan voimasta tulee siitä, että katsoja ei ole nähnyt mitään sen kaltaista elokuvaa aiemmin. Sayat Nova sisältää mielenkiintoisesti myös enemmän hyppyskarveja kuin koko Jean-Luc Godardin tuotanto yhteensä. Tekniikka tuokin jonkinlaista anakronistisuutta mukaan tähän hallusinaatiomaiseen teokseen, yhdistäen muinaisten maalausten inspiroimaa visuaalista kuvastoa, jota on editoitu hyvin modernistisella tavalla. Myös Paradjanovin kuvataiteen, erityisesti kollaasien, vaikutuksen voi nähdä elokuvassa jos tarkkaan katsoo. Esimerkiksi kohta, jossa päähenkilö kaivaa maata kirkossa, näyttää kuin tavallisen kuvan päälle olisi liimattu näyttäviä vieraita visuaalisia elementtejä. Sayat Novan perimmäinen tarkoitus on juovuttaa katsoja kauneudellaan.

Versioinfo (22.2.2012):

Kinon julkaisema jenkki-dvd sisältää armenialaisen version kehnolla kuvanlaadulla (windowboxattu 4:3), ja poltetulla tekstityksellä, kun taas uudempi Britti-dvd pitää sisällään venäläisen version jossa kuva on restauroitu (tavallinen 4:3), ja vaikka se kieltämättä onkin huomattavasti jenkki-dvd:tä laadukkaampi, jättää se silti toivomisen varaa. Britti-dvd:n ekstrat sisältävät mielenkiintoista antia täysipitkästä dokumentista kommenttiraitaan - kaikista kiehtovimpana lisukkeena on joukko poistettuja ja sensuroituja kohtauksia, mitkä joku päivä olisi mielenkiintoista nähdä pistettynä elokuvaan takaisin oikeille paikoilleen. Nämä eivät kuitenkaan yllä sille tasolle missä on jenkki-dvd:n ekstroista löytyvä, kriitikko Ron Hollowayn erinomainen dokumentti "Paradjanov - A Requiem", jossa Paradjanov itse kertoo elämästään ja taiteellisista näkemyksistään.

****-
© Mies Mikkonen, julkaistu: 22.2.2012
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (5)
 JSKKMMPITM
  4.0 4.0 4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.44/5.00 (9)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  18 (19)
95%
Sayat Nova (1968)  Sayat Nova (1968)Color of Pomegranates  

kommentit

odota...
Namfoodle kommentoi (11.10.2015 21:24:57)
user avatar Mennettein sukupolvien varjot (http://www.imdb.com/title/tt0058642/) on jopa vielä parempi.
vastaa »
Herra Ikonoklastinen kommentoi (18.3.2017 17:25:39)
user avatar Mielenvikaisen ihmisen päätön sekoilu, jonka tekotaiteelliset pellet haluavat muka ymmärtää taiteena ja nostaa omaa profiiliaan.
vastaa »
Paavo Ihalainen kommentoi (19.3.2017 19:10:18)
lainaus:
Mielenvikaisen ihmisen päätön sekoilu, jonka tekotaiteelliset pellet haluavat muka ymmärtää taiteena ja nostaa omaa profiiliaan.
user avatar "En ymmärrä, enkä haluakaan ymmärtää, joten vittuilenpa itseäni fiksummille."
vastaa »
Herra Ikonoklastinen kommentoi (21.3.2017 07:39:32)
lainaus:
"En ymmärrä, enkä haluakaan ymmärtää, joten vittuilenpa itseäni fiksummille."
user avatar Kiitos Paavo, että alleviivasit pointtini täydellisesti.
vastaa »
Esa Meisalmi kommentoi (21.3.2017 17:28:24)
lainaus:
Mielenvikaisen ihmisen päätön sekoilu, jonka tekotaiteelliset pellet haluavat muka ymmärtää taiteena ja nostaa omaa profiiliaan.
user avatar Tässähän nyt tietysti jää jäljelle vain kysymys, että mitä se oikea taide sitten on? En ole tätä elokuvaa nähnyt.
vastaa »
Tapani Maskula kommentoi (21.3.2017 20:07:18)
user avatar Taiteella ei ole rajoja kuten ihmisten ymmärryksellä.
vastaa »
Tuomas Henell kommentoi (22.3.2017 12:09:58)
user avatar Hähhää! Tapani servasi Herra Ikonoklastisen hengiltä. Mucho Respecto!
vastaa »
Herra Ikonoklastinen kommentoi (22.3.2017 19:24:39)
lainaus:
Taiteella ei ole rajoja kuten ihmisten ymmärryksellä.
user avatar Eli kaikki on taidetta? Taidemaalarin maali ja kuvanveistäjän kiviaihio ovat jo valmiiksi taidetta? Taiteilijan työ on siis täysin merkityksetöntä, koska alkutilanne on taidetta ja lopputulos on taidetta? Eihän se näin tietenkään ole, vaan "taiteella ei ole rajoja" on muita fiksumman taideihmisen keksimää, hienolta kuulostavaa, sanahelinää vailla oikeaa merkitystä. Herra Ikonoklastinen - Muita Fiksummat Taideservaajat 6-0 BOOM!
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa