Caroline Munro

Bare-assed Japan (2005)

aka Mukidashi Nippon

Bare-assed Japan #1 Bare-assed Japan #2

Genre

IMDb

Japanin viime vuosien virallinen festivaalinikkari Yuya Ishii pamautti kansainväliseen tietoisuuteen Girl Sparksilla (2008). Mm. Nippon Connectionissa ja Barcelonassa esitetyn elokuvan mukaana maailmalle lähtivät ohjaaajan varhaistyöt Bare-assed Japan, Rebel: Jiro's Love (2006) ja Of Monster Mode (2007). Rotterdam esitti kaikki neljä kerralla. Tahti ei ole sittemmin paljoa hidastunut: vuonna 2011 ohjaajalta valmistui kaksi uutta elokuvaa. Niiden ohella Ishiin nimeen törmää jo entisten apulaisohjaajienkin elokuvien markkinoinnissa. Festaripiirien ulkopuolella Ishiistä ei kuitenkaan ole moni kuullut.

Bare-assed Japan [1]
Bare-assed Japan [2]

Ishii on monien 2000-luvun mielenkiintoisimpien japanilaisten indie-kykyjen (Nobuhiro Yamashita, Kazuyoshi Kumakiri, Go Shibata...) tapaan Osakan elokuvapiirien kasvatti. 19-vuotiaana ensimmäiset lyhärinsä ohjannut Ishii kuvasi Bare-assed Japanin Osaka University of Artsin lopputyönä. Elokuva kelpuutettiin parin vuoden viiveellä "Japanin Sundancen" eli Pia Film Festivalin ohjelmistoon, jossa se palkittiin vuoden parhaana elokuvana.

Bare Assed Japan, kuten kaikki Ishiin varhaistyöt, kuvaa Japanin vähemmän hohdokasta puolta. Ohjaajan maailmaan sukelletaan vartin mittaisessa nolostelukoosteessa, joka esittelee hahmot katsojille. Mattoa nylkyttävä poika, pornolehtiä piilotteleva isä sekä likaisia jutusteleva isoisä eivät Ishiin maalaiskylässä ole keskivertoa surkeampi jengi. Päähenkilöksi nousevan Taro-pojan kohtalo sinetöityy kun hän ostaa lipevältä kiinteistövälittäjältä surkean tönöpahaisen peltoineen. Ei maalla voi muuta tehdäkään kuin ryhtyä maajussiksi - paitsi ehkä seisoa tietyön varrella heiluttamassa varoitusvaloa autoilijoille, joita ei koskaan tule.

Bare-assed Japan [3]
Bare-assed Japan [4]

Pia Film Festivalin virallisen lausunnon mukaan Ishiin omalaatuinen huumori ja tarkkanäköiset havainnot japanilaisesta yhteiskunnasta siivittivät Bare-assed Japanin ('Mukidashi nippon', eli 'Paljas Japani') festivaalin voittoon. Selkokielelle muotoiltuna Bare-assed Japan on vienon humoristinen elokuva elämän kurjuudesta ja kaikessa epäonnistuvista ihmisistä. Idän eksotiikkaa on turha hakea: elokuva sijoittuu mutaiselle perunapellolle, jossa kompuroivat itsekeskeiset ääliöt.

Bare-assed Japanin hauskinta antia on sen antitraditionaalinen näkemys japanilaisesta perhekeskeisyydestä. Kaikki vihaavat isoisän haisevaa tyynyä, äiti nalkuttaa koko ajan ja poika tahtoo paeta kotoa omaan kämppäänsä. Henki on enemmän velkaa Sogo Ishiille (The Crazy Family, 1984) ja Takashi Miikelle (Visitor Q, 2001) kuin Yasujiro Ozulle, joskin ilman suurempia ylilyöntejä. Pojan lopulta muuttaessa pois kotoa tarrautuu vaimostaan eroon haluava isä väkisin mukaan. Rasittava ukko täydentää japanilaisen parasiittiperheen käsitteeseen, jonka tyypillisemmät taakat ovat kotona roikkuvat aikuiset lapset sekä takaisin saman katon alle muuttaneet vanhukset.

Bare-assed Japan [5]
Bare-assed Japan [6]

Bare-assed Japan on kommentaarissaan monin osin terävä, mutta Ishiin havaintojen uniikkius ja käyttökelpoisuus 90-minuuttisen elokuvan raaka-aineiksi ovat asia erikseen. Huumori on osin purevaa, paikoin pelkästään vaivaannuttavaa. Katsojasta riippuu, viitsiikö tragikoomisuudelle nauraa vai alkaako homma tuntua vain matalamieliseltä ivailulta. Henkilögalleria sympatisoituu elokuvan edetessä, mutta katsomon puolella jää silti lievä epäilys mausteiden tarjoilemisesta pääruokana.

Kompuroinneista huolimatta Bare-assed Japan on kohtuullisen mielenkiintoinen independent-elokuva, jonka kömpelöt hahmot ja suurempaa elokuvamaisuutta välttelevä ilmaisu ovat löytäneet ystävänsä. Sen tuoma huomio kuvausten aikaan 21-vuotiaalle ohjaajalleen on tervetullutta jo siinäkin mielessä, että juuri Ishiin kaltaisia omapäisiä ja kaunistelemattomia ohjaajia Japanin elokuvateollisuus kaipaa. Japanin matkailuvirasto lienee eri mieltä.

Versioinfo (12.3.2012):

Pia Film Festivalin julkaisema japanilainen dvd on tekstittämätön. Kuvanlaadultaan hyvän levyn heikkous on vaimea ja suhiseva ääniraita, jonka ongelmat juontunevat lähdemateriaalista. Lisämateriaalina vain traileri ja muutama tekstiruutu.

**½--
© Mikko Koivisto, julkaistu: 12.3.2012
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!