Caroline Munro

Villin Pohjolan salattu laakso (1963)

aka Den hemlighetsfulla dalen; Salattu laakso; Villin Pohjolan salainen laakso

Villin Pohjolan salattu laakso #1  
IMDb

Suomalaisia camp-elokuvia listattaessa esiin nousee yleensä lähinnä kaksi kiistatonta merkkiteosta: Teuvo Tulion Sensuela (1973) ja Visa Mäkisen Yön saalistajat (1984). Nämä leffat ovat poikkeuksia siinä säännössä, että todellinen camp on edelleen harvinaisuus kotimaisissa elokuvissa. Toki monet vanhat Suomi-filmi -klassikot voivat herättää nykykatsojissa tahatonta hilpeyttä, mutta pelkkä elokuvien ikä tai vanhanaikainen teatraalinen tyyli ei vielä itsessään tee niistä campia.

Jos Tulion ja Mäkisen teoksista voi etsiä jotakin osviittaa suomalaisen campin olemuksesta, se näyttäisi löytyvän genre-elokuvasta, jossa epäsuomalainen lajityyppi ja estetiikka yhdistyy täyssuomalaiseen kömpelöön elokuvantekoon. Western on genrenä perusamerikkalainen, mutta lajityypin suosio on maailmanlaajuinen, ja sitä on varioitu niin Italiassa kuin Japanissa. Myös Suomessa länkkärit ovat epäilemättä inspiroineen lukuisten poikasukupolvien mielikuvitusta, joten ei ole yllättävää, että niitä on tehty muutama täälläkin. Eikä ainoastaan Speden toimesta.

Villin pohjolan salattu laakso on 60-luvun alun suomalaisen populaarielokuvan hillittömimmän auteurin Aarne Tarkaksen (mm. Pekka ja Pätkä neekereinä, 1960) Villi pohjola -finnwesterntrilogian viimeinen osa. Edelliset elokuvat Villi pohjola (1955) ja Villin pohjolan kulta (1963) on esitetty Ylellä jo useasti, mutta kolmas episodi nähtiin televisiossa viimeksi vuonna 1981.

Tarinan sankareita ovat Vornan veljekset ja koira: ruokaan ja naisiin mieltyneet Kai ja Tommi (Taneli ja Tommi Rinne), jämäkkä Åke Lindman -stereotyyppi Joel (Åke Lindman) sekä feikki-Lassie Kim. Kai ja Tommi ovat hahmoina tylsiä poikakirjamaisia veijareita. Åke Lindmanin miehekkäästi hahmottama Joel puolestaan on tiukassa mustassa lännenasussaan ja viiksissään kuin Tom of Finlandin vanhoista luonnoskirjoista repäisty. Machomies jopa julistaa naisten olevan pelkkiä kiusankappaleita ja miesten välisten kaveruussuhteiden hidasteita.

Veljekset ratsastavat Lapin erämaissa etsimässä kultaa ja seikkailuja, ja tapaavat yllättäen kuolevan miehen, jolla on kullattu nuoli selässä ja salatun laakson kartta piirrettynä vaskooliin. Sankarit päättävät lähteä etsimään laaksoa ja kohtaavat matkalla konnajoukon, joka on samalla asialla. Tässä vaiheessa elokuvan ajankuvan määrittely on jokseenkin hankalaa. Länkkärikuvasto ja kultakuume viittaavat 1800-luvulle, mutta konnat ovat aseistautuneet moderneilla konepistooleilla. Onneksi yksi hahmoista informoi nyt elettävän elokuvan valmistusvuotta 1963.

Hämmentävän alun jälkeen tarina laahaa pahasti seikkailukliseestä toiseen. Lopulta kaverukset löytävät tunturista salakäytävän salattuun laaksoon ja elokuva nousee omalle levelilleen. Aluksi sankarit pääsevät todistamaan kuinka saamelaisheimon shamaani/poppamies vannoo tuovansa pyhälle Seitalle ihmisuhreja, minkä kautta voisi saada vallan heimossaan. Pitäviä todisteita Saamenmaan alkuperäiskansojen harrastamasta ihmisuhrauksesta ei ole tiettävästi vielä löydetty, mutta väliäkö tuolla.

Tämän jälkeen sankarit tapaavat naku-uinnilla olevia saamelaistyttöjä (Elina Salo ja Pirkko Mannola), jotka johdattavat veljekset paidattoman ja intiaanipäälliköksi maskeeraatun Tapio Rautavaaran johtaman heimon kotakylään. Myös rosmot löytävät laaksoon ja seikkailu huipentuu eeppiseen tuli-, dynamiitti- ja jousipyssytaisteluun veljesten liittoutuessa yhteen intiaanien kanssa.

Sanoinko intiaanien? Niin, leffan koukku on juuri tässä. Villi pohjola -elokuvissa perinteiset western-ainekset on siirretty sellaisenaan Suomen lappiin realismista välittämättä ja niin myös Villin pohjolan salattu laakso rinnastaa saamelaiset surutta vanhojen lännenelokuvien intiaaneihin. Lopputulos on päräyttävä: intiaaneja/saamelaisia/alkuasukkaita esittävät näyttelijät on puettu lappalaisiin turistivaatteisiin sekä karhunhammaskoruihin ja he kutsuvat suomalaisia hahmoja "valkoisiksi miehiksi". Saamelaiskylän tiipiitä muistuttavat kodat voivat olla vielä antropologisesti aitoja, mutta kidutukseen tarkoitetut toteemipaalut eivät kyllä ole.

Vanhojen jenkkiwesternien kuvausta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista on syytetty monesti aiheestakin rasistiseksi, mutta onko Villin pohjolan salatun laakson kuvaus saamelaisista rasismia? No epäkorrektia se ainakin on, mutta elokuvan kuvaamat primitiiviset natiivit ovat niin kaukana Saamenmaan todellisista asukkaista, ettei väärinymmärryksen vaaraa ole. Jonkun Pulttiboissien saastaiset nunnukanunnuka-juopot ovat törkeitä ja mahdollisesti rasistisia, mutta tämän elokuvan saamelaiset ovat kuvaukseltaan vain lapsellisia, eivät loukkaavia.

Elokuvan tekninen toteutus on hyvin köykäinen, mutta täyslaidallisena camp-kokemuksena asiallinen. Aseet paukkuvat, nyrkit mäjähtävät poskille ja miehekkään rempseitä kohtauksia buustataan myötähäpeää nostattavilla hörönauruilla. Leffa on parhaimmillaan hillitön, mutta saisi olla vieläkin pidättelemättömämpi. Nyt kokonaisuus on ajoittain tylsä ja huonous on monesti vain huonoa jalostumatta hyvin toimivaksi tahattomaksi huumoriksi. Huippuharvinaisuutena teos on kuitenkin katsomisen arvoinen, jos se vain joskus osuu kohdalle.

***--
© Tuomas Henell, julkaistu: 3.4.2012
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat i
2.50/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!