Caroline Munro

Dellamorte Dellamore (1994) :: Cemetery Man

aka Demons '95; Mi novia es un Zombie; Of Death and Love; Of Death, of Love

Dellamorte Dellamore #1 Dellamorte Dellamore #2
IMDb

"Kakkosluokan" italo-ohjaaja Michele Soavi (Stage Fright, 1987) laajensi repertuaariaan entisestään La chiesan (1989) jälkeen, raivaten tietään kohti (inho)romanttisempia suuntia. Tiziano Sclavin (mm. paranormaali etsivä Dylan Dog) romaaniin perustuvassa Dellamorte Dellamoressa kohtaavat sekä romeromainen psykologia yhteiskunnallisissa ääriolosuhteissa että rollinmaisen hengetön, mutta seksuaalisesti värittynyt goottiestetiikka.

Unenomaisen ja konstailevan ilmaisun lähimmät sukulaiset löytynevät kuitenkin Peter Jacksonin ja Stuart Gordonin varhaistuotannolle ominaisesta nurinkurisen humoristisesta asenteesta. Holtitonta vertailua yllämainittuihin irtovitsejä isolla kauhalla annosteleviin herroihin on kuitenkin syytä välttää, sillä hienostuneeksi ja visuaalisesti harkitummaksi eurokauhukomediaksi luonnehdittava Dellamorte Dellamore tarjoaa aihepiiriltään ristiriitaisempaa ihmeteltävää. Ankarampia, saati abstraktimpiakaan mielenmaisemia ei kaihdeta. Elokuvan melko vähäinen ja tehosteiltaan pelkistetty väkivaltakin toimii lähinnä keinona levittää tapetille päähenkilöiden lakonisia ajatuskulkuja.

Dellamorte Dellamore [1]
Dellamorte Dellamore [2]

Franciscus Assisilaisen "vinksahtaneempi velipuoli" Francesco Dellamorte (onnistuneesti kartalla oleva julkihomo miesmalli Rupert Everett) hoitaa puolimykän idioottiapurinsa, Gnaghin (François Hadji-Lazaro), kanssa Pohjois-Italiassa sijaitsevan pikkukylän syksyistä hautausmaata ja lasauttelee revolverillaan ylösnousseita hengiltä kuin spitaalisia konsanaan. Yksitoikkoinen elämänkuva pyörähtää ympäri uudemman kerran, kun hänen huomionsa kiinnittyy rikkaan aviomiehensä hautajaisiin saapuneeseen isoryntäiseen neitoon (taidoiltaan puutteellinen suomalaissyntyinen naismalli Anna Falchi).

Lempi - tai lohtuliekki - leimahtaa vainajien kylmetessä, ja ennen pitkää päädytään lämmittelemään vällyjen väliin. Francescon sisäinen maailma alkaa kuitenkin hapettua ja epäilyttävät harha-ajatukset valtaavat näköpiirin. Päätepiste hekumallisille mielikuville saavutetaan, ah, niin kaamean perinteisellä tavalla. Lopullinen skenaario on uhkaava vain siinä tapauksessa, mikäli porvarillisen ikuisen avioliiton satamaan purjehtivaan troolariin ei usko, vaan mielen ulkopuolinen maailma paljastuu antiikinaikaisen käsityksen mukaan ohuen lätyn muotoiseksi. Uskomuksilta pettää pohja.

Elokuvassa esitettävä kaihoisa rakkauden kaari on ihmisen biologiaa mukailevan käyttäytymisen kautta tyypillinen matka ihastuksen kautta täyttymykseen, ja saavutetun tunnelatauksen asteittaiseen hupenemiseen. Kuolema on väistämätön kiila infektiomaiselle rakkaudelle, mutta yhtä hyvin se voi olla sitä myös uuden intohimon alkamiselle - joskus ero on hiuksenhieno. Soavin näkökulma on henkilöiden käytökselle vinoilevassa lyyrisyydessään miehistä vinkkeliä misogyynisesti tukeva, sillä naiselle rakkauden kohteen menetys johtaa huurteisen urhon pikaiseen korvaamiseen, ehkä myös silkkaan huoraamiseen. Uuden elintavan opetteleminen taasen johtaa jatkuvaan henkisen täyttymisen kaipuuseen. Käsittäköön kukin miten tahtoo, myös työtään tekevälle heikkomieliselle aikamies Francescolle kehittyy lopulta päähänpinttymä unelmien kaunottaresta. Asetelma kutsuukin yhtenäisten teemojen osalta seireenin lailla luokseen Luis Buñuelin elokuvaa Tämä intohimon hämärä kohde (Cet obscur objet du désir, 1977), jossa Fernando Rey puristetaan kaksinaamaisen naisen pihdeissä ruusunpunaiseksi.

Dellamorte Dellamore [3]
Dellamorte Dellamore [4]

Dellamorte Dellamoressa samankaltaisista, surrealistista tunnelmaa keventävistä väläytyksistä voidaan mainita kamera-ajopenetraatio tuheron muotoiseen hiusnutturaan sekä suuren viagrapiikin vastaanottaminen suoraan navan alle. Eräs huithapeli rokkizombie nousee haudastaan moottoripyörä allaan, vieden itkevän morsionsa turvaan. Unohtaa ei sovi myöskään epärealistisen itsetunnon omaavaa apuri Gnaghia, joka lahjoittaa sanonnalle "tuijottaa kuin mykkä vittua" aivan uudenlaisen merkityksen.

Soavi heittäytyy paikoin yllättävän sentimentaaliseksi vedellessään luulosairaudessaan rypevän, toden ja kuvitelman rajamailla palloilevan Francescon naruista. Dellamorte Dellamoren fiktiivinen maailma on vaikeasta genreyhdistelmästä huolimatta varsin ehyt - kaikki on tavallaan koko ajan totta muualla kuin päähenkilönsä mielessä. Hautausmaa esittäytyy pääasiallisesti tunteiden ja viettien viimeisenä leposijana, eikä paluuta aikaisempaan ole. Muuten viikatemies käy visiitillä ja veriset tipat virtaavat pitkin linssejä. Seksuaalisuus kuolee ja kuihtuu, eikä hedelmällisyys puhkea loistoonsa, jollei mielikuviin upotettuja himoja päästetä valloilleen. Francescossa kiteytyy pinnallisuudesta riisuttu, motivaatioltaan kyseenalainen ja korruptoitunutta maailmantuskaa ilmentävä ihmiskäsitys, jonka pohtiminen pukkaa ilmoille kylmää hikeä ja pimeämpiä mielentiloja. Epäilemättä myös Wang Chungin mieleen tuovien pop-biisien käyttö voi aiheuttaa ennenaikaista harmaantumista.

Dellamorte Dellamore fokusoituu henkiseen piinaan putkinäköisen kaoottisen zombieviihteen sijasta. Gorehanoja ei väännetä kaakkoon siksi, että se olisi mahdollista tai suotavaa, vaan jokaisen tapon kohdalla Francesco tavallaan nirhaa vain itseään sisältä päin. Jatkuva rakkauden tunteen tappaminen kostautuu ja patoutuu sisälle. Jokainen laaki tuntuu kuin onnettomalta yritykseltä ottaa yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen tai muuhun maailmaan. Reppanapäähenkilöille sosiaaliset tilanteet ovat yksinkertaisuudessaan maalauksellisia, ajan pysäyttäviä, mutta jatkuvasti uusia toiveita esiintuovia. Konkreettiseen havainnointiin luottavan, impotenttiutensa vuoksi raakileen Francescon elämä on fiksuhkosta yleisolemuksesta huolimatta jatkuvaa hinkkausta elämän ja kuoleman välissä - kenties puhdasta aseksuaalisuutta. Nykyaikana samankaltaista melankolista käytöstä havaitaan enemmänkin internetissä.

Dellamorte Dellamore [5]
Dellamorte Dellamore [6]

Rakkautta ja kuolemaa pohditaan dialogissa käsitteellisellä tasolla: kuoleeko ihmisen sisin rakkauden loppumisen myötä vai loppuuko rakkaus toiseen ihmiseen kuoleman kautta - lopulta kun jokainen päästää viimeisen hönkäyksensä myös henkilökohtaisella tasolla. Onko rakkautta lopulta tällöin olemassa muutoin kuin ihmisen mielikuvituksessa, ympäristöään tiedostamatonta ihmistä pinnalla kelluttelevana vai vastaavasti tiedostavan ihmisen kiertokulussa mukana pitävänä ja sopeuttavana voimana. Mikäli oma valtakunta ei sorru ambivalenttisesti, se vähintään kutistuu tunnereaktioiden mukanaan tuomien heräämisten äärellä. Alitajunta muuttuu todellisuudeksi ja oma vaatimattomuus yhteisöjen ja ihmissuhteiden ulkopuolella paljastuu.

Francescon tilanne lienee se, että hän pyrkii vain tuhoamaan kaikki subjektiivista tietoisuuttaan uhkaavat tekijät kuolemanenkelin lailla. Suurin osa ihmisistä kun hänen mukaansa elää tietämättä mahdollisuuksiaan - he ovat kuolleita elävinäkin, kenties jopa vasta kuolleina eläviä. He ovat hänen seuraajiaan sillä erotuksella, että kuolema ei johda vapautukseen vaan lisääntymistä ehkäisevään toimintaan. Voisiko kuolleilta täten oppia esimerkiksi sen, että elinaikanaan ei ehkä kannattaisi tuhlata aikaa perseilyyn? Entä löytyisikö lopullinen maailmanselitys itsensä pakenemisesta ja muiden ostarilla notkujien matkimisesta? Vai kannattaisiko deodoranttia sittenkin käyttää?

Dellamorte Dellamoressa miehen ja naisen välinen henkilökemioihin keskittyvä shakkimatsi toimii hieman samoilla nappuloilla kuin Nicholas Roegin freudilaisuudessaan köyrivä Bad Timing (1980). Siinä sukupuolten välisten halujen kohtaamattomuus kulminoituu irrationaaliseen pakkonaintiin. Dellamorte Dellamoressa taasen käynnistyy useampi uudenlainen, mielikuvituksen voimin etenevä kumppanin etsintä- ja tutustumisprosessi. Rakkaudenjano jää kuitenkin jatkuvasti tyydyttämättä, jolloin viimeistään talventulo kylmentää kieroutuneen kaipauksen.

Dellamorte Dellamore [7]
Dellamorte Dellamore [8]

80-lukulaista amerikkalaisen kauhun perintöä jalostava Soavi tekee italialaisen kauhugenren konventioista tyhjiä, mutta jylhästi ammottavia maisemia, asettaen kohmeisesti irvistelevät hahmot taka-alalle. Keskiöön nousevat kunnianhimoiset, joskin hieman kotikutoisen oloiset lavasteet ja monipuolinen rekvisiitta. Yleissivistykseen kuuluvia symboleja ja esineitä vyörytetään ruudulle roppakaupalla, pääkalloista ristien kautta romanttissävytteiseen vaatetukseen. Satiirinomaisena, inhimillisen itsekeskeisiä tilanteita hyödyntävänä tunnelmapalana elokuvan omituinen toimivuus on taattu.

Juonellisesti kohtuullisen huterana ja haudanvakavana zombisekoiluna Dellamorte Dellamoresta ei saa mitään irti, mutta vajailla kierroksilla elokuvaa katsovien lienee parempi kaivella katseluinspiraatiota vain Falchin epäluonnollisten sulojen auliista esillepanosta. Eristäytyneelle nunnamentaliteetille kun ei löydy sijaa tästä tummanpuhuvasta ja slaavilaisesta mytologiasta vahvoja vaikutteita saaneesta fantasian tyylinäytteestä.

****-
© Esa Meisalmi, julkaistu: 7.5.2012
keskiarvo
toimitus
3.56/5.00 (8)
 JSSMTPJMMHMMEM
  4.0 4.5 4.5 3.0 3.5 1.5 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.03/5.00 (19)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  32 (51)
63%
Dellamorte Dellamore (1994)  Dellamorte Dellamore (1994)Cemetery Man