Caroline Munro

Killer Joe (2011)


Killer Joe #1 Killer Joe #2
IMDb

Amerikan Yhdysvaltojen syvän etelän yö. Sataa kaatamalla. Punaniskojen asuntovaunualueella nuorehko mieshenkilö kiertää erästä vaunua koputellen ovet ja ikkunat. Lopulta ovi aukeaa ripeästi; ja harkitusti juuri siihen kameran linssin tasolle, niin sanotusti keskelle kuva-alaa, ilmestyy tuuheahko naisen häpykarvoitus.

William Friedkin saattaa täyttää tänä vuonna 75 vuotta, mutta kompromisseja mies ei edelleenkään tee. Killer Joe saikin USA:ssa sensoreilta kuoleman suudelman, eli NC-17 -luokituksen, mikä tarkoittaa sitä, etteivät useimmat levittäjätahot suostu sitä ohjelmistoonsa ottamaan. Friedkin itse on kommentoinut asiaa sanomalla, että jos vaihtoehtoina on antaa sensorien tuhota elokuva leikkaamalla sitä tai tappaa se itse pienemmällä levityksellä, hän mieluummin tekee sen itse.

Killer Joe [1]
Killer Joe [2]

Killer Joe on vasta 16. pitkä elokuva Friedkinin jo 45 vuotta jatkuneella uralla. Ohjaajana (vai ehkä sittenkin vain kriitikoiden silmissä) Friedkin on hieman hitti tai huti -miehen maineessa. Kaikki tuntevat Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971), Manaajan (The Exorcist, 1973), Pelon palkan (Sorcerer, 1977), Yön kuninkaan (Cruising, 1980) sekä miehen toistaiseksi viimeisimmän mestariteoksen Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A.,1985). Mutta moniko muistaa vaikkapa Syntymäpäiväjuhlaa (Birthday Party, 1968) tai Bugia (2006)?

Alalla sanotaan toisinaan, että elokuvat eivät koskaan valmistu, ne vain jossain vaiheessa hylätään. Friedkinin vähemmän muistettuja tuotoksia katsellessa tulee joskus tuntu, etteivät jäähyväiset ole olleet edes kovin haikeat, ja seuraavaan projektiin siirryttäessä ei taustapeiliin juuri ole katseltu.

Killer Joe [3]
Killer Joe [4]

Friedkin muistetaan myös kompromissittomana ja tinkimättömänä visionäärinä, joka tekee elokuvansa Hollywoodin järjestelmän sisällä eurooppalaisen auteur-ohjaajan otteella. Tämä ristiriita on johtanut Friedkinin usein törmäyskurssille tuotantoyhtiöiden ja studioiden kanssa budjettien, kuvausaikataulujen ja sisältöjen kanssa. Friedkinin uran alkupuolen suurmenestykset olivat linjassa Hollywoodin sen ajan trendien kanssa, mutta vuosien vieriessä ja makujen muuttuessa suurten budjettien auteurista tuli olosuhteiden pakosta ja omien valintojenkin johdosta enemmän art house -puolen miehiä.

Vaikka täysosumia on tullut viime vuosikymmeninä harvakseen, on jokainen uusi Friedkin-elokuva silti tapaus joka noteerataan. Niin myös Killer Joe, joka on muuten ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva Friedkinin filmografiassa. Kuten Friedkinin edellinenkin pitkä elokuva Bug, myös Killer Joe pohjautuu Tracy Lettsin näytelmään. Friedkinillä on omien sanojensa mukaan ollut viime vuosina vaikeuksia löytää tekstejä, joissa on potentiaalia valkokankaalle asti, mutta Lettsissä Friedkin näyttää löytäneen sellaisen kollaboraattorin, jonka tapa kuvata köyhän valkoisen roskaväen kiemurtelua moraalisten ongelmien kurimuksessa tuntuu sopivan vanhan maestron pirtaan kuin käärmeennahkabootsi Camaron kaasupolkimelle.

Killer Joe [5]
Killer Joe [6]

Killer Joen tarinasta ei paljoa kannata paljastaa; riittänee kun mainitsee, että kyse on vanhan koulukunnan vakuutuspetoksesta ja sen komplikaatioista. Tarjolla on syntistä himoa, ahneutta ja kostoa Syvän etelän mausteilla. Vertauksena voisi ehdottaa vaikkapa seuraavaa: Tennesee Williams kohtaa Naisen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944).

Killer Joessa on paljon maininnan arvoista hyvää: se on ilahduttavan epäkorrekti ja roisi, etenkin siinä tavassa millä sysimusta huumori maustaa synkkää ja kohtalokasta tarinaa. Myös Friedkinin ohjaus on karheaa ja tarkoituksellisen siloittelematonta: Killer Joessa on epätarkkoja otoksia ja töksähtäviä leikkauksia, mutta piti niistä tai ei, ne ovat tietoisia valintoja. Hollywoodin kimalteleva glamour onkin Killer Joesta kaukana. Digitaalinen teknologia on varmasti mahdollistanut kuvauksissa nopean rytmin, mutta etenkin Friedkinin valitsemalla rujolla tyylillä lopputulos näyttää ajoittain valitettavasti enemminkin amatöörimäiseltä. Friedkin on tunnustautunut vanhemmiten yhden tai kahden oton ohjaajaksi, eli näyttelijöiden suoritukset ovatkin se asia, mihin Killer Joessakin on epäilemättä eniten panostettu.

Killer Joe [7]
Killer Joe [8]

Tästä päästäänkin Killer Joen perimmäiseen ongelmaan ja heikkouteen: se edustaa näyttelijöiden varassa kulkevaa näytelmään perustuvaa filmatisointia. Jos Killer Joea vertaa Friedkinin parhaisiin elokuviin, huomaa yhden tärkeän eron: niin Manaajassa, Yön kuninkaassa kuin Pelon palkassakin se ympäristö missä kertomus kerrotaan on olennainen osa kokonaisuutta. Manaajan talo, Yön kuninkaan kiimaiset homoluolat ja Pelon palkan armoton viidakko ovat jokaisessa esimerkissä enemmän kuin pelkkä tausta tapahtumille.

Vielä tärkeämpää on elävän, hengittävän ja uskottavan urbaanin viidakon kuvaaminen (kahdella hyvin eri tavalla) Kovaotteisissa miehissä ja Elää ja kuolla L.A.:ssa. Niin Popeye Doyle kuin Richard Chancekin ovat uskottavassa miljöössä ja sen lainalaisuuksien puitteissa, mutta etenkin niitä vastaan, operoivia kapinallisia sääntöjenrikkojia. Hahmojen taistelu on taistelua likaista ja arvaamatonta mutta elävää, hengittävää maailmaa vastaan. Killer Joe on filmattua teatteria.

Killer Joe [9]
Killer Joe [10]

Killer Joessa ei siis tarinan ronskiudesta huolimatta valitettavasti haise paska missään kohtaa. Maailma on liian steriili, ilmeisen lavastettu. Keinotekoisen tuntuista todellisuutta vastaan näyttelijöiden hieman yliviedyt ja burleskit suoritukset eivät enää tunnukaan kiihkeiltä ja energisiltä, vaan ainoastaan teatraalisilta. Ei suorituksissa sinänsä mitään vikaa ole, pääsääntöisesti. Etenkin Thomas Hayden Church verkkaisena punaniskana maalaa herkullisen kuvan tosi häviäjästä, mutta nimiroolissa patsastelevan Matthew McConagheyn todella hidas puherytmi ja muutkin maneerit alkavat pidemmän päälle lähinnä häiritsemään. Muut näyttelijät ovat jossain näiden kahden välillä.

Suositellako Killer Joea vaiko ei? Vaikea paikka. Friedkinissä on räävittömänä ihmisen heikkouksien kuvaajana jotain samaa mitä Luis Buñuel saavutti vastaavaan ikään päästyään. Mutta Buñueliin verrattuna, pintapuolisesta roisiudesta huolimatta, Friedkin ei halua tai osaa viedä näkemystään aivan yhtä pitkälle. Toisaalta etenkin valtavirran (ja miksei hieman riippumattomampaankin) amerikkalaiseen nykyelokuvaan verrattuna Killer Joe on silti tuulahdus jotain aivan muuta; se on puutteistaan huolimatta tunnistettavaa suuren amerikkalaisen auteurin elokuvaa, vaikkei ehkä sieltä ihan tärkeimmästä päästä.

Versioinfo (12.9.2012):

Elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien gaalanäytöksessä 21.9.2012 klo 21.

***--
© Markus Sorsa, julkaistu: 12.9.2012
keskiarvo
toimitus
3.64/5.00 (11)
 JSSMJMKKJM*MSMHMK*EMPITM
  4.0 3.0 4.0 4.0 4.0 3.0 3.5 3.0 3.5 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.63/5.00 (23)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  21 (26)
81%
Killer Joe (2011)  Killer Joe (2011)  

kommentit

odota...
Neon Maniac kommentoi (8.12.2014 11:09:17)
user avatar Näin mitään sanomattoman ansiotonta sontaa saadaan aikaiseksi ainoastaan ylläpitämällä kivuliasta mielikuvaa jonkin sortin elämyksestä, jonka unohdettavuus kaikessa aneemisuudessa, on kuitenkin rinnastettavissa (vieläpä varsin vaivattomasti) lähes minkä tahansa alelaarituotoksen tuloksettomuuteen. Nolo esimerkki elokuvallisen ilmaisun välittömästä, sabotiovasta vaikutuksesta sitä vastaanottavan aivoihin. Friedkin'lla tuntuu yhä olevan reippaasti opittavaa kerronnan vangitsevasta omaperäisyydestä. Tuollaisena se on vain yhtä säälittävä kuin on surullinenkin. Näemmä ihan kaikkea kannattane kokeilla - edes mielenterveyttä rakentava ajatus fokuksessa.
vastaa »
Jari Mustonen kommentoi (9.12.2014 17:42:47)
user avatar "Friedkin'lla tuntuu yhä olevan reippaasti opittavaa kerronnan vangitsevasta omaperäisyydestä."

Jotenkin tuli mieleen mainostaa, että Friedkinin epävangitsevaa antiomaperäisyyttä voi todistaa nyt tulevana tammikuuna myös valkokaalta menemällä katsomaan The French Connectionin Orioniin.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa