Caroline Munro

Lady in the Lake (1947)

Nainen järvessä

aka La dama del lago; La dame du lac; De dame van het meer; Die Dame im See; Kvinnan i sjön; Una donna nel lago

Lady in the Lake #1 Lady in the Lake #2
IMDb

"1926: THE SCREEN TALKED! 1947: THE CAMERA ACTS!"

Olipa kerran Hollywoodissa.

Kultakauttaan elävän kimallekaupungin elokuva-alan ihmisten kansoittamissa ravintoloissa, ja studion takahuoneissa kiertää ainutlaatuinen high concept -idea. Tehdä elokuva, joka on kuvattu täysin subjektiivisesti päähenkilön silmin, POV:nä (Point of View). Wünderkind Orson Welles tulee kaupunkiin, ja ottaa projektikseen tehdä tällä tekniikalla elokuvallinen vastine Joseph Conradin ensimmäistä persoonaa kerronnassaan hyödyntävästä romaanista Pimeyden sydän (Heart of Darkness). Leffaa ei koskaan tehdä, vaan Wellesin debyytiksi tulee Himo, joka liene paremmin tunnetaan alkuperäisnimellään Citizen Kane (1941).

Lady in the Lake [1]
Lady in the Lake [2]

Näyttelijä Robert Montgomerylla (ystävien kesken Bob) on palava halu tuoda tämä subjektiivinen POV-tekniikka, tuo elokuvakielen mullistus, kankaalle jonkin tarinan muodossa. Monen vuoden pyrkimys saada konsepti toteutettua synnyttää vuonna 1947 toisen romaanifilmatisoinnin, Raymond Chandlerin kirjaan perustuvan film-noirin Nainen järvessä (Lady in the Lake). Päähenkilöksi täten ei päätynytkään Marlow vaan Marlowe.

Yksityisjorma Philip Marlowe (Montgomery itse) selostaa toimistossaan tapausta, jonka pyörteisiin joutui vähän aikaa sitten. Koska hän puhuu suoraan kameralle, on näkökulman oletettavasti tarkoitus edustaa katsojaa. Hän puhuu juuri Sinulle. Nämä tarinaa kehystävät kertojaosuudet ovat ainoita elokuvan hetkiä, jotka eivät ole Marlowen (ystävien kesken Phil) POV:nä kuvattuja. Kun Marlowe on muutenkin sopivasti metaelokuvamaisella tuulella, selostaa hän kuinka katsoja tulee "kuulemaan ja näkemään kaiken" kuten arvon etsivämme. Pystytkö sinä ratkaisemaan arvoituksen?

Lady in the Lake [3]
Lady in the Lake [4]

Joulu on ovella, ja karaistunut privaattisilmä Marlowe yrittää uravaihdosta siirtymällä rikosfiktion kirjoittamiseen. Reissu pulp-kustannustoimittajatar Adrienne Fromsettin (Audrey Totter) puheille tuottaa vain uutta salapoliisityötä. Marlowen tehtävänä on etsiä Adriennen pomon kadonnut vaimo, jotta pääjehu voisi saada avioeroprosessin virallisesti vireille. Marlowe saa uutisen järvestä löytyneestä naisen ruumista, joka kenties on tuo kadonnut daami. Tuosta eteenpäin juonikuviot menevät vielä entistä sekavammaksi, kuten noir-filmeissä tuppaa käymään.

Montgomeryn tulkitsema Marlowe on kova dude. Jos hän ja vuoden 1955 Kiss Me Deadly -filmin äärinihilistinen versio Mike Hammerista olisivat tappelussa, voittajaa olisi haasteellista arvata. Kenties jopa vaikeampaa kuin Hulk vs Möykky. Kertojaosuuksissa Marlowe näyttää leppoisalta ja joviaalilta, mutta aina POV-moodissa hahmo tuntuu olevan kykenemätön olemaan kohtelias kenellekään tai millekään. Hänen repliikkinsä koostuvat pääasiassa sarjasta sarkastisen tylyjä näpäytyksiä.

Lady in the Lake [5]
Lady in the Lake [6]

Näyttelijät ovat totaalisen hukassa subjektiivisen kamerakäytön kanssa. Suuri osa kohtauksista tuntuu siltä kuin esiintyjäkaarti vuoron perään astuisi pitämään puheita kameralle - kokemus tuntuu teatraaliselta, eikä suinkaan intiimiltä niin kuin kuuluisi. Audrey Totter on valkokankaan olemukseltaan lumoavan seksuaalinen ja herkkä naisilmestys, mutta hänenkin roolisuorituksensa on kömpelö ja parhaimmillaan huvittava lukuisine piiroshahmoa muistuttavine ilmeineen. Totter on tätä kirjoitettaessa 95-vuotiaana vieläkin elossa. Toivottavasti hän ei lue Google Translatella tätä arvostelua.

Parhaiten roolisuorituksista pinnalle nousee Jayne Meadows (hänkin vielä elossa, 93v.), jonka neuroottinen sähellys on toki kovin yliampuvaa, mutta tästä huolimatta suurenmoisen nautittavaa.

Lady in the Lake [7]
Lady in the Lake [8]

Subjektiivisella näkökulmalla visuaalisesti kerrottu salapoliisitarina ei ole lainkaan pöllömpi idea, mutta kuvallinen toteutus on pääasiassa kömpelöä ja jähmeää. Kameratyöskentely on kaikkea muuta kuin sulavaa - panoroinnit luovat vaikutelmaa kuin Marlowen hahmolla olisi ennenaikainen rigor mortis harteillaan. Jos kamera tässä tosiaan näyttelee, niin roolisuoritus on helvetin puiseva. Eikä tätä pysty myöskään laittamaan aikakauden teknisten rajoitusten piikkiin, koska Rouben Mamoulianin yli viisitoista vuotta aiemmin ohjaama Tri Jekyll & Mr. Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1931) sisälsi täysin POV-kuvasta koostuvan lyhytaikaisen aloitusjakson, joka oli vaikuttavampaa kuin mikään mitä Lady in the Lake pystyy koko kestonsa aikana tarjoamaan!

Mamoulianin filmissä bravuuristi hoidettu "hahmo katsoo itseään peilistä"-kohta on toistettu Lady in the Lakessa useampaan otteeseen, ja se mokataan lähes joka kerta. Vain kohtaus jossa näemme haavoittunutta Marlowea pikkupeilin kautta, onnistuu jollain tavalla luomaan vaikutelmaa siitä että heijastava pinta olisi todella suunnattu kameraa kohti.

Ainoa kohtaus, jossa Montgomeryn kokeellisen noirin POV-tekniikka tuntuu luontevalta on kun näemme Marlowen ajavan autoaan öistä tietä pitkin, ja joutuvan lopulta gangsterien kynsiin. Tämä johtuu siitä, että edes kerrankin elokuva lakkaa hetkeksi olemasta vain kameralle osoitettua dialogin lukemista ja pyrkii luomaan kohtauksen, jonka pääpaino on visuaalisuudessa.

Lady in the Lake poikkeaa myös ääniraidassaan muista ajan Hollywood-tuotoksista siinä, ettei ei-diegeettistä musiikia käytetä lainkaan. Ainoa musiikki, jota kuulemme on tapahtumapaikoissa itsessään kuuluvat joulurallatukset. Syy tähän lienee siinä, että POV-tekniikasta johtuen ei-diegeettinen musiikki loisi vaikutelman, että se soisi Marlowen pään sisällä.

Lady in the Lake [9]
Lady in the Lake [10]

Kuten Hollyweirdissa tänäkin päivänä, uudenlaista konseptia käyttäviä tuotoksia tulee vähintään kaksi kerralla. Tässä tapauksessa tuo toinen elokuva oli kahdeksan kuukautta myöhemmin julkaistu rikosfilmi Pimeä käytävä (Dark Passage). Jos Lady in the Lake on Kommunistinen Työväenpuolue, Dark Passage on Suomen Sosialidemokraatit. Lähestyminen POV-tekniikan käyttämiseen oli huomattavasti maltillisempi - elokuvan ensimmäinen puolituntinen nähtiin pääasiassa päähenkilön silmin, joitakin tavanomaisempia kuvituskuvia siroteltuna sekaan. Humphrey Bogart esittää vankikarkuria, joka muuttaa kirurgisesti naamavärkkiään toisen identiteetin toivossa - uusien kasvojen (Bogie itse) paljastamisen myötä POV:n dominaatio kuvakerronnassa raukeaa. Ratkaisu on sikäli outo, koska tuskin kovin monelle katsojalle alun kuvan ulkopuolella kuuluvasta äänestä tuli kenenkään muun kasvot mieleen kuin ne, jotka elokuvassakin lopulta paljastetaan. POV-jaksojen toteutuksessa onnistutaan Lady in the Lakea paremmin.

Dark Passagea lukuun ottamatta ei Lady in the Laken perinteelle jatkajia pitkään löytynyt, filmeissä esiintyviä yksittäisiä pitkiä POV-jaksoja pidemmälle, kuten tapaukset Halloween (1978), tai Strange Days (1995). Tämä sai kuitenkin uuden käänteen, kun eräänä kauniina päivänä teini-ikäinen, psykedeelisiä huumeita nauttinut Gaspar Noé näki Lady in the Laken televisiosta, ja sai tästä idean elokuvaan, josta aikojen saatossa lopulta muodostui Enter the Void (2010).

Ja loppu on hysteriaa.

***--
© Mies Mikkonen, julkaistu: 24.5.2013
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (2)
 MMTM
  3.0 2.0
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!

kommentit

odota...
amato kommentoi (20.12.2015 14:59:46)
user avatar Kyllä tämä elokuva, alkoi mulla, vuosien varrella, muutamien katselukertojen jälkeen, muodostua paremmanpuoleiseksi katselukokemukseksi. Kikkailun makua ja hajua ei mikään määrä katselukertoja vie kokonaan pois, mutta näin ajan mittaan kikkailu ja itse tarina ovat lähentyneet toisiaan, jopa jotenkin toisiaan tukien. Mutta se lähtökohta ('tehdäänpä tämmöinen`) koputtelee välistä vieläkin melko kovasti takaraivossa. Ensimmäinen katselu oli jopa täyttä tuskaakin. Väsytysvoitto.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa