Caroline Munro

A Clockwork Orange (1971)

Kellopeliappelsiini

A Clockwork Orange #1 A Clockwork Orange #2
IMDb

Anthony Burgessin romaani Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, kirja 1962) on oiva osoitus taiteen kollektiivisesta luonteesta. Alkujaan kirjailijan henkilökohtaisen tragedian inspiroimasta kokemuksesta kehittyi aikansa kipupisteisiin osunut tulevaisuutta kohtaan suuntautuva dystopia. Siinä kirjailija esittää ihmiskunnan (anti)sosiaalisen elämäntavan kehittyvän omanlaiseksi nuorisokapinaa synnyttäväksi uskonnoksi. Vuonna 1971 oli Stanley Kubrickin vuoro siirtää uskonto filmille.

A Clockwork Orange [1]
A Clockwork Orange [2]

Ohjaaja valitsi filmatisointinsa lähtökohdaksi yhdessä kuvaajansa John Alcottin kanssa luodun pop-ikonisen ja futuristisen kuvamiljöön, jota hallitsee muusta ajan elokuvataiteesta vieraannuttava värimaailma ja lavastus. Samoin näyttelijöiden roolit hän puki ylikorostetun hedonismin sävyttämään paatokseen. Vaikka nykysilmin tarkasteltuna elokuvan kohuttua väkivaltaa on helppo avata laajempaan kontekstiin, ja sen radikaalius on vähentynyt, ei elokuvan behavioristinen sanoma ole juurikaan taittunut.

Tuoreimmille elokuvataiteen ystäville lienee syytä referoida lyhyesti Kellopeliappelsiinin juonen ydin. Tarina kietoutuu hyväosaisten vanhempien kasvattaman Alex DeLargen ympärille, joka johtaa väkivaltaista, köyhiä hakkaavaa ja naisia raiskaavaa huligaanijoukkoa. Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia keskittyvät tähän "nautinnolliseen" klassisen musiikin sävyttämään väkivaltaan, mitä seuraa Alexin vankeus ja sittemmin kuntoutusohjelma, jossa hänestä yritetään aivopestä kunnon kansalainen.

Harvempi tietää, että Kellopeliappelsiinin teemat ovat vuosisadan takaisia. Briteissä jo 1700-luvun alussa kohahdutti väkivaltainen The Mohocks -nuorisojengi, joka huvikseen ja ylemmyyttään terrorisoi Lontoon kaduilla vähempiosaisia. Tämä on hyödyllistä huomioida; kätkeehän elokuvataide parhaimmillaan sisälleen yhteiskunnan menneisyyden ja nykyisyyden toiveita sekä traumoja heijastaen ne jonkinlaisiksi odotuksiksi tulevaisuutta kohtaan. Juuri tämänkaltaisesta sensitiivisyydestä syntyi Kubrickin paras kosketus.

A Clockwork Orange [3]
A Clockwork Orange [4]

Kubrick esitti Kellopeliappelsiinissa haasteen myös elokuvataiteen sisäisille konventioille hyödyntämällä Gene Kellyn popularisoimaa Singing in the Rain -melodiaa ultraväkivaltaisessa, jopa alistavassa kontekstissa. Tällä keinolla hän laajensi teoksensa koskettamaan makrokulttuuriin vakiintuneita sisäistyksiä. Pilkka osui kuitenkin omaan nilkkaan. Juuri samankaltaiset sulaumat sittemmin supistivat myös Kubrickin oman teoksen merkitykset osaksi tulevaisuuden elokuvataiteen viihdyttävää, laajempaa konnotaatiota. Ohjaaja ikään kuin itse avasi oven tälle.

Tämä ei sinällään vähennä Alexin tarinan arvoa ja se jaksaakin yhä kiehtoa uusia sukupolvia. Ehkä siksi, että elokuva sisältää myös intiimimpiä kerrostumia, joista yksi on nuoruuden palon törmäyskurssi ulkopuolisen yhteiskunnan rajakeskeisyyden kanssa. Tuskin on vieläkään kehittynyt sukupolvea, joka ei haltioituisi Kellopeliappelsiinin vulgaarista, kapinaa uhkuvasta ulkoasusta (tosin saman haltioitumisen voi löytää myös Ken Russellin Paholaisista, samoin kuin esim. Alejandro Jodorowskyn 70-luvun töistä) ja toisaalta ollut kauhistunut tavoista, joilla Alexia kahlitaan. Myös itsemurha ja auktoriteettikapina ovat vahvasti läsnä.

Oivasti elokuvan värimaailma luonnonmukaistuukin hitaasti sitä mukaa, kun päähenkilön itsenäisyyden minäkeskeistä suojaa riisutaan pois. Valkoisen pop-idyllin alta paljastuu tällöin siniharmaa todellisuus, joka ei ole vapaa väkivallasta mutta näyttää sen kauttaaltaan turmelevana ja lopullisena. Alexista syntyy pelkäävä ihminen. Toisin sanoen yhtenä elokuvan teemana voi nähdä pelon, joka altistaa kohti kuuliaisuutta. Tämä olisi ollut kuitenkin Kubrickille saati Burgessille liian sovinnaista, joten he jatkoivat vielä askeleen pidemmälle. Kellopeliappelsiinin loppupuoli käsittelee väkivallan eri näkökulmien mahdollistamaa valintaa.

A Clockwork Orange [5]
A Clockwork Orange [6]

Suurin ongelma elokuvassa on aivopesua seuraava "karman polku". Se toimii toki bergmanilaisena tekojen seuraamusten hyytävänä tutkielmana (Neidonlähde, 1960), mutta myös kapinan tuhoavana vieraannuttavana elementtinä viedessään katsojan teatteridraamaa muistuttavaan alleviivattuun dramaturgiaan. Ongelma on, että Kubrickin valinta siirtää Alexin toteuttamaan ennalta määrättyjä profetioita, mikä estää teosta kehittymästä jo mainittujen Russellin ja Jodorowskyn töiden kaltaiseksi loppuun saakka hiotuksi sylkäisyksi. Sen sijaan elokuva taantuu kosiskelemaan yleisöään peilinkirkkailla kuva-asetelmillaan hukaten lopullisen iskuvoimansa lineaariseen jatkumoon.

Kellopeliappelsiini jakautuu lopulta dramaattisesti kahtia. Radikaalia pop-teosta voi loppua kohden alkaa tarkastella arvonihilismiin verhottuna "sovitustarinana", joka on teemoiltaan turhankin kirkas. (Juuri sellaisen Paul Thomas Anderson yritti toistaa elokuvassaan There Will Be Blood, 2007). On kuin ohjaajan impulsiivinen kerronta ei pystyisi katkaisemaan kirjallisen alkuperäisteoksen kahletta - esim. vuonna 1980 Kubrick loi ratkaisevasti uusiksi Stephen Kingin teoksen Hohto. Kellopeliappelsiini sulautuikin sittemmin varsin helposti osaksi valtavirtaa televisiouusintoineen ja omine populaareine ominaisuuksineen. Alex DeLargen radikaalius tiivistyi näin pelkäksi helpoksi referenssiksi.

Burgessin ja Kubrickin luoma uskonto elää toki yhä. Silti, vaikka Kellopeliappelsiini lukeutuu ohjaajansa tärkeimpiin töihin, ei se ole lähellekään hänen parhaansa. Siinä hyytyy se tinkimätön kauttaaltaan mielikuvituksellinen ilmaisuvoima, joka loistaa hänen kahdessa aiemmassa teoksessaan jäämättä käsikirjoituksen vangiksi.

A Clockwork Orange [7]
A Clockwork Orange [8]

Kellopeliappelsiini jatkaa yhä elokuvien Tri Outolempi (1964) ja Avaruusseikkailu 2001 (1968) jalanjäljillä. Puikoissa on se sama visionääri, jonka nimen vuoden 1956 elokuvakriitikot olivat The Killingin yhteydessä kehottaneet kirjaamaan ylös. Samaan aikaan elokuva on kuitenkin koko ikänsä nauttinut lievää ilmestymisensä aikaisen kontroversaaliuden ruokkimaa yliarvostusta.

Vulgaarina väkivallankuvauksena elokuva ei yllä esim. Olkikoirien syvyyteen, jossa sukupuolet kategorisoituvat sosiaalisten normien alle. Toisaalta elokuva ei esteettisyyttään tavoita taiteen kauneudesta vieraannuttavia impulsseja, vaan hyytyy elokuvallisiin konventioihin toisin kuin jotkin muut aikansa teokset.

On kuitenkin myönnettävä, että koska Kubrick onnistui tunkeutumaan itsenäisenä tekijänä nimen omaan mainstream-elokuvan maailmaan, avasi hän oven 70-luvun populaarikulttuurin alitajuntaan ja ajoi sieltä ulos elokuvataiteeseen liittyviä pelkoja. Peto joka silloin heräsi, ei enää koskaan sitten uinahtanutkaan.

****½
© Jari Mustonen, julkaistu: 28.5.2013
keskiarvo
toimitus
4.50/5.00 (10)
 JSTPJMJM*MHMMMK*EMPITM
  5.0 5.0 4.5 5.0 5.0 3.5 4.0 3.5 4.5 5.0
keskiarvo
lukijat i
4.66/5.00 (34)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  187 (261)
72%
A Clockwork Orange (1971)  A Clockwork Orange (1971)Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini