Caroline Munro

Olympus Has Fallen (2013)

Olympos on valloitettu

Olympus Has Fallen #1 Olympus Has Fallen #2
IMDb

Tutun sanonnan mukaan Hollywoodissa on yhtä kirjoituskonetta kohtaan kymmenen kopiokonetta. Joskus studioiden kilvoittelu näkyy kahden varsin samankaltaisen elokuvan ilmaantumisena markkinoille lyhyen ajan sisään. Syynä tähän voi kopioinnin lisäksi myös olla myös se, että kollektiivista ajatusmaailmaa hallitsevat samankaltaiset ajatukset. Edelliset presidentinvaalit kärjistivät maan kahtia jakautunutta poliittista ilmapiiriä entisestään. Presidentti Barack Obaman siirtyessä toiselle kaudelle oikeamman laidan republikaanit miettivät paikoin jopa ääneen uuden vallankumouksen järjestämistä. Äärioikeistolainen Teekutsuliike vihjaa tähän mahdollisuuteen jo nimessäänkin. Näin ollen nyt on ilmestynyt kaksi toimintatrilleriä, joissa Valkoinen talo vallataan.

White House Down [1]
White House Down [2]

Kahtia jakautuneesta poliittisesta tilanteesta kertoo myös se, että lähestymistavat vallankumoukseen ovat varsin erilaiset. Oikeistolaisempi, jo keväällä ensi-iltaan saapunut Olympus Has Fallen pelottelee ulkopuolisilla uhkilla. Sliipatumman ja Hollywood-liberaalimman White House Downin möröt sen sijaan ovat maan sisäiset terroristit, oikeistolaispetturit ja punaniska-tappajat. Molempien sankarit ovat hyvin samanlaisia, tavalla tai toisella aikanaan mokanneita turvamiehiä, jotka ovat erkaantuneet esikoislapsestaan, ja haaveilevat pääsystä eliittiin ja presidentin sisäpiiriin. Tietysti molemmat myös ovat Die Hard (1988) -klooneja, joissa jokamies hoitaa tukalan paikan tullen ne hommat, joita itseään täynnä olevat elitistit ja virkamiehet eivät pysty. Eli tappaa tusinoittain terroristeja.

White House Down [3]
White House Down [4]

White House Down tuntuu turhankin suoraviivaiselta pisteestä pisteeseen toimintaelokuvalta. Ohjaaja Roland Emmerich sirottelee sekaan tiettyä ironista etäytystä koko homman poskettomuutta kohtaan. Suurimmat ilot elokuvaa katsoessa tulevat pienistä hetkistä. Hyökkäävät häijyläiset ampuvat George Washingtonin maalauksen riekaleiksi huvikseen ja räkättävät päälle. TV-uutisreportaasit ihmettelevät Valkoisen talon pihalla tapahtuvaa takaa-ajoa, jossa limusiinit pyörivät paskarinkiä. Panttivangiksi otettu oikeistolainen TV-kommentaattori itkeä pillittää tosipaikan tullen ja nolaa itsensä maailmanlaajuisen yleisön edessä. Zodiac (2007)-käsikirjoittaja James Vanderbildtin käsikirjoitus on suhteellisen näppärä, sillä alussa asetellaan kiitettävän hyvin erilaisia asioita, jotka lunastetaan myöhemmin elokuvassa. Kaikki menee mallin mukaan, mutta ei myöskään erotu edukseen.

White House Down [5]
White House Down [6]

Patrioottisempi Olympus Has Fallen on jopa Emmerichin elokuvaa astetta tyhmempi tapaus. Oikeistolainen lipunheiluttelu myös ottaa itsensä ihastuttavan vakavissaan. Pohjoiskorealaiset terroristit nähdään vakavaksi uhkaksi, jotka kehtaavat jopa katkaista kahtia Yhdysvaltojen miehuuden, fallisen Washington-monumentin! Repaleinen Stars and Stripes heitetään Valkoisen talon katolta alas hidastettuna murheellisen musiikin säestämänä. Huippukoulutetut turvallisuusagentit eivät pärjää vankileireillä koulutetuille, nälkiintyneille korealaisille ja heidän katalille maailmanvalloitussuunnitelmilleen. Porukkaa pistetään tyydyttävän tylysti kylmäksi sieltä sun täältä, vaikka lavasteet ovat varsin epäuskottavat. Elokuva kuitenkin lähtee käyntiin luvattoman hitaasti ja sen suttuisen likainen kuvamaailma on varsin luotaan työntävä.

White House Down [7]
White House Down [8]

White House Downin näyttelijäkaartista kirkkaimpana nähdään alati ylinäyttelevä James Woods kierona petturina. Pääosien Channing Tatum ja Jamie Foxx jäävät heitä selkeästi taitavamman sivuosakaartin varjoon. Ikävä kyllä elokuvan hahmot ovat pahimman luokan arkkityyppejä, tuttuja tuhansista toimintaelokuvista. Foxx presidenttinä tekee poikkeuksen, koska on selkeä Obaman vertauskuva (tai oikeammin todellisen presidentin ihannekuva): neuvottelutaidoiltaan etevä, sodanvastainen idealisti ja ajoittain myös tavallisen rahvaan keskuuteen laskeutuva reilu kansanmies. Esikuvansa tavoin elokuvan pressa jopa kamppailee tupakoinnin lopettamisen kanssa. Pääseepä presidentti myös osaltaan toimintasankaroimaan, vaikka Tatum tietysti pullistelee eniten.

White House Down [9]
White House Down [10]

Olympus Has Fallen sen sijaan menee sieltä, missä aita on matalin. Perusauktoriteetti Morgan Freeman mutristelee kongressin puhemiehenä, Aaron Eckhartin pressa viettää enimmän osan ajasta valittaen kahlittuna patteriin, ja sankarin lisäksi kukaan muu ei tee paljon mitään. Mutta pääosan Gerard Butlerilla on edes häivähdys karismaa ja kyky näytellä toistakin tunnetilaa, toisin kuin puunaamaisella Tatumilla. Yllättäen molemmat elokuvat pyrkivät olemaan hahmovetoisia, antaen erilaisia motivaatioita tarpeettomille sivuhahmoillekin. Siispä loppupuolella on kaiken maailman kahden pennin kehityskaaren sulkeutumisia, kun yleisö haluaisi vain nähdä tuttujen maamerkkien räjähdyksiä.

Molemmat elokuvat ovat suhteellisen viihdyttäviä kertakatselulla. Tasapaksuuden vuoksi kummastakaan ei kuitenkaan tule uutta Air Force Onea (1997), eli tolkuttoman äärioikeistolaista lipunheiluttelua jota katsoessa tahtoisi pistää Yhdysvaltain kansalaisuushakemuksen vetämään. Täten vaka vanha kärttynaama Harrison Ford lentokoneseikkailussaan pyörähtää vastaisuudessakin käyntiin baarista kotiin saavuttua kun käyty keskustelu on koskettanut Yhdysvaltain suurvaltapolitiikkaa.

© Paavo Ihalainen, julkaistu: 28.8.2013

White House Down

**½--
keskiarvo
toimitus
2.38/5.00 (4)
 JSJLEMPI
  2.5 3.0 1.5 2.5
keskiarvo
lukijat i
2.50/5.00 (4)

 

Olympus Has Fallen

***--
keskiarvo
toimitus
3.00/5.00 (7)
 JSJLTPJMMHEMPI
  3.5 3.0 2.0 3.0 3.5 3.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.15/5.00 (10)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!