Caroline Munro

Suicide Club (2001)

aka Suicide Circle; Jisatsu sâkuru

Suicide Club #1 Suicide Club #2
IMDb

Itsemurha on pop Sion Sonon vuosikymmenen takaisessa festarijyrässä Suicide Club. Sono on ohjannut elokuvia 1980-luvun puolivälistä lähtien, mutta on helppo ymmärtää miksi juuri tästä elokuvasta muodostui hänen lopullinen läpimurtonsa. Suicide Club puhalsi uutta henkeä pahinta kukoistuskauttaan eläneeseen J-horror ilmiöön, tarjoili rutkasti shokkikertoimia uuden aallon kulttidiggareille ja onnistui siinä sivussa olemaan helvetinmoinen yhteiskuntasatiiri.

Suicide Club [1]
Suicide Club [2]

Sono ei ennen Suicide Clubia ollut ohjannut ainoatakaan mainstream-elokuvaa. Hänen aiemmat elokuvansa olivat pääosin taidetta, tosin mukaan mahtui myös yksi homo-pink. Elokuvien ohessa Sono oli aktiivinen guerilla-runoilija, joka rynni kaduilla Tokyo Gagaga -ryhmänsä kanssa. Kyllästyttyään Japaniin Sono muutti 1990-luvuvun lopulla Yhdysvaltoihin. San Franciscossa käsikirjoitettu Suicide Club edusti uutta Sonoa. Se oli askel valtavirta-aiheiden suuntaan ollen kuitenkin samalla kompromissiton ja henkilökohtainen työ. Taidetta ja viihdettä ei enää eroteltu. Kauhugenre toimi tietoisen viihdyttävänä pintamaalauksena, jonka alle jäävä sisältö on paljon kiehtovampaa. Sen ymmärtämien ei kuitenkaan ole edellytyksenä elokuvasta nauttimiselle.

Suicide Clubin karikatyyrisessä, mutta monin osin karmaisevan todenmukaisessa Japanissa päänvaivaa aiheuttavat vastaan tulevia junia väärinkäytävät nuoret. Itsemurha-aaltoa tutkimaan määrätään perheellinen poliisimies (Auditionin pääosasta tuttu Ryô Ishibashi). Matkan varrella mukaan tarttuu myös toinen päähenkilö, poikaystävänsä hylkäämäksi tullut Mitsuko (Saya Hagiwara).

Suicide Club [3]
Suicide Club [4]

Japanilaisen yhteiskunnan rakenteita tuntemattomalle Suicide Club näyttäytyy Takashi Miike -tyylisenä genre-elokuvana. Omituiset käänteet seuraavat toisiaan, Yoshihiro Nishimuran gore-tehosteet vääntävät vatsaa ja 12-kesäisten lapsipoppareiden esittämä musiikki raikaa. Mukana on myös Dario Argento -tyylisiä tarinaan huterasti liittyviä tapahtumia, sekä puhtaan parodisilta haiskahtavia elementtejä. Kokonaisuus on provosoiva, mutta lopulta yllättävän johdonmukainen.

Pintatasolla Sonon suurin taito on solmia ääripääelementit toisiinsa saumattomasti. Japanilaisen genre-elokuvan mielipuolisuuskertoimet on sittemmin lyöty katon läpi ullakolle, mutta Suicide Clubin kauniiseen ja surumieliseen elokuvakerrontaan seuraajat eivät ole kyenneet. Sonon käsissä raikkaat ulkoilmaotokset, silpoutuneet ruumiit sekä pirteät pop-bändit mahtuvat kaikki saman taivaan alle. Kokonaisuudessa on sekä ahdistavuutta että elämän tuntua.

Suicide Club [5]
Suicide Club [6]

Suicide Club on myös pelottavan pätevä, satiirinen ja oman mustan humoristisuutensa tiedostava yhteiskuntanäkemys. Sono on aina elänyt pop- ja underground-kulttuurien maailmassa. Hänen nuoruuteensa kuuluivat niin uskonnolliset kultit kuin tuhatpäisten guerilla-runousprotestien järjestäminen Tokion kaduilla. Sono ei ole japanilaiseen harmoniaan sopeutuva joukkosielu, vaan provokaattori ja kapinallinen.

Räväkkä visio ole ole saanut kaikkien hyväksyntää. Ohjaajan omien sanojen mukaan Japanissa "kaikki" vihaavat Suicide Clubia, mikä on ymmärrettävää aiheen ollessa niinkin arka kuin itsemurha. Sonon kerronta myös hämmentänyt elokuvaa väärästä näkökulmasta tutkailleita katsojia, joille japanilaisen arvomaailman ja yhteiskunnan pohjavirtaukset eivät ole tuttuja. Arvostelun seuraavat seitsemän kappaletta pyrkivät tarjoamaan yhden näkökulman elokuvaan ja paljastavat jossain määrin sen loppuratkaisun. Elokuvaa näkemättömät tai sen analysointiin omat aseensa omaavat voivat siirtyä suoraan arvostelun toiseksi viimeiseen kappaleeseen.

Suicide Club [7]
Suicide Club [8]

Suicide Clubissa Sono kuvaa japanilaisnuoria ympäröivää pop-kulttuuria sekä kollektiivisen yhteiskunnan asettamia käyttäytymismalleja. Yksilö on aina osa suurempaa kokonaisuutta. Todelliset tunteet erotellaan tiukasti julkisesta esiintymisestä ja harmonian tahraajia pidetään häpeän lähteenä koko yhteiskunnalle. Seurauksena on, että ihmiset eivät enää tiedä keitä he ovat. He ovat esittäneet yhteiskunnan asettamia rooleja niin kauan, että yhteys omaan itseen on katkennut.

Siinä missä työpaikka tai perhe voi sitoa aikuisen ihmisen johonkin itseä suurempaan, ovat nuoret usein vailla yhtä ilmeisiä siteitä. Heille helpoin tie osaksi jotain on usein koulujen urheilu- ja kulttuuriklubit, joita löytyy pienemmistäkin oppilaitoksista pilvin pimein. Sosiaalisiin ryhmiin kuuluminen on niin tärkeää, että oppivelvollisuuksia laiminlyödään ja vapaa-aika kuluu klubikaverien kanssa. Aivan kuten aikuiset, myös nuoret identifioivat itsensä sekä toisensa sen perusteella, mitä ryhmää he edustavat.

Suicide Club [9]
Suicide Club [10]

Klubien ulkopuolelle putoavilla yksilöillä on ympärillään vain valtavalla volyymillä pauhaava pop-kulttuuri, joka toisinaan tarjoaa vaihtoehtoisia tapoja tulla osaksi jotain. Suicide Clubissa söpösti visertävä tyttöbändi sekä heidän taustallaan vaikuttava taho onnistuvat omalta osaltaan houkuttelemaan osan itsemurha-alttiista ihmisistä kynnyksen yli. Sonon abusurdi satiiri pop-kulttuurin voimasta saa vatsaa vääntävää pohjaa, kun muistetaan kuinka moni surun murtama japanilainen riisti oman henkensä 1980-luvulla pop-idoli Yukiko Okadan itsemurhan jälkeen. Ilmiö nimettiin Yukko-syndroomaksi.

Suicide Clubin nuoret ovat valmiita vaikka tappamaan itsensä unohtaakseen murheensa ja tullakseen osaksi jotain. Kuitenkin kaikki elokuvassa henkensä riistävät ottavat lopullisen askeleen itse. Sonon elokuvassa pieni koputus olalle ja kysymys "mitä jos päättäisit tämän kaiken?" havahduttaa identiteettinsä kadottaneet yksilöt toteamaan "mikäpäs siinä".

Suicide Club [11]
Suicide Club [12]

Itsemurha on Japanissa ikihitti, joka ulottuu lehtien etusivuilta internetin itsemurhasivustoihin sekä kirjakauppoihin, joista löytyy yli miljoona kopiota myynyt itsemurhaopas. Myös historialliset perinteet ovat pitkät. Jo samuraiden keskuudessa itsemurhaa pidettiin sankarin tekona, jolla yksilö poisti itsensä elävien kirjoista yhteisen harmonian nimissä. Edon miekkamiehiä ei enää ole olemassa, mutta itsemurhan romantisointi jatkuu tähän päivään saakka. Kuolemalla herkutteleva media ei kuitenkaan kerro, että todellisuudessa 40% junan alle syöksyvistä kamikazeista ei kuole, vaan jää kitumaan loppuelämäkseen.

On oleellista ymmärtää, ettei Japanin kansalaisia piinaavaa itsemurhaherkkyyttä voi selittää pelkästään muutamalla tekijällä. Yksi oleellinen syy japanilaisten höllään henkeen saattaa kuitenkin piillä juurikin yhteiskunnan kollektiivisuudessa. Sono kysyy, voisiko tämä perijapanilainen piirre pahimmillaan synnyttää kieroutuneen muotivirtauksen tai syrjäsielut yhteen sitovan ringin? Elokuvan alkuperäinen nimi Suicide Circle viittaakin koulujen rinkeihin. Ne ovat tiukkaa kuria saarnaavia klubeja vapaamielisempiä ryhmiä, joihin kuka tahansa voi osallistua silloin kuin itseä huvittaa.

Suicide Club [13]
Suicide Club [14]

Suicide Club sisältää myös sen juoneen ainoastaan temaattisesti kietoutuvia osuuksia. Julkisuudenhimoinen murhaajabändi on yksi esimerkki siitä hulluudesta, mitä Tokion yö pitää sisällään. Sattumanvaraiset tapahtumat hämmentävät katsojaa, mutta limittyvät myös japanilaiseen maailmankatsomukseen. Siinä missä länsimaalainen yhteiskunta on kristillisen "yksi jumala - yksi totuus" -ajattelun sävyttämä, kuuluu Japanin shintolaisuuteen lukemattomien eri jumalien sekä toisinaan ristiriitaisilta vaikuttavien totuuksien tunnustaminen. Totuus on subjektiivinen asia joka riippuu hallitsevasta tilanteesta sekä näkökulmasta.

Suicide Clubissa kokonaisuus on verkko. Sen kaikkia solmuja ja vuorovaikutussuhteita on mahdoton nähdä, mutta teemallinen kokonaisuus on hahmotettavissa. Oleellista on myös muistaa, että loppujen lopuksi kyse on vain fiktiivisestä elokuvasta, joka haastaa katsojan pohtimaan kuinka läheltä todellisuutta ohjaajan provokaatiot liippaavat? Maassa, jossa viimeisen 12 vuoden aikana lähes puoli miljoonaa ihmistä on tappanut itsensä ja neljä miljoonaa on yrittänyt sitä, kysymys on enemmän kuin akuutti.

Sonon verinen elokuva on täynnä ajatusta, vetävää pop-musiikkia sekä kaunista elokuvakerrontaa. Kokonaisuus ei jää kauaksi mestariteoksesta.

Versioinfo (16.9.2013):

Suicide Clubin alkuperäinen R1-julkaisu ei ole anamorfinen. Tuoreempi Danger After Dark -boksi korjaa tilanteen, tosin ensipainokseen oli tiettävästi lipsahtanut vanha levy.

****½
© Mikko Koivisto, julkaistu: 16.9.2013
keskiarvo
toimitus
3.75/5.00 (6)
 JSSMJMKKMK*EM
  3.0 3.5 3.5 4.5 4.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
3.94/5.00 (8)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  11 (16)
69%
Suicide Club (2002)  Suicide Club (2002)Jisatsu saakuru