Caroline Munro

Why Don't You Play in Hell? (2013)

aka Jigoku de naze warui

Why Don't You Play in Hell? #1 Why Don't You Play in Hell? #2
IMDb

Sion Sono palaa energisen pop-elokuvan pariin ohjattuaan viime vuodet epäonnistuneita draamaelokuvia. Laatikon pohjalta esiin kaivettu käsikirjoitus Why Don't You Play in Hell on mielipuolinen elokuvataiteen ylistyslaulu.

Sonon oma Cinema Paradiso seuraa The Fuck Bombers -nimistä kahjoa elokuvantekijäryhmää. Kasimilliselle filmille kuvaava onneton tiimi ei ole koskaan saanut kokonaista elokuvaa aikaan - koossa on pelkkä traileri vielä filmaamattomaan "The Blood of the Wolves" -samuraimättöön. Idealistinen ohjaaja (Hiroki Hasegawa) sekä kuvaajat jaksavat unelmoida paremmasta huomisesta, mutta Bruce Lee -kopio Sasaki (Tak Sakaguchi) on jo aikeissa heittää pyyhkeen kehään. Eräänä päivänä ryhmä saa kuitenkin elämänsä tilaisuuden kuvata kaikkien aikojen toimintaelokuva yhteistyössä rikollisjärjestön kanssa.

Why Don't You Play in Hell? [1]
Why Don't You Play in Hell? [2]

Sonon 17 vuotta sitten käsikirjoittama tarina pakkaa yksien kansien väliin puolentoista elokuvan edestä tarinaa ja hahmoja. Todella mukaansatempaavasti starttaava elokuva alkaa hulppean hienolla hammastahnamainoksella, jonka 10-vuotias tähti Mitsuko on gangsteriperheen tytär. Perheonni menee katkolle kun kilpaileva jengi syöksyy miekat tanassa etuovesta sisään - ainoastaan päätyäkseen taloa puolustavan äitimuorin teurastamiksi. Verilöylyn ainoa selviytyjä on hyökkäystä johtanut Ikegami (Shin'ichi Tsutsumi), joka ihastuu ensisilmäyksellä keskenkasvuiseen Mitsukoon.

10 vuotta myöhemmin Mitsukon äiti on vapautumaisillaan vankilasta. Isäukko Muto (Jun Kunimura) yrittää epätoivoisesti leipoa 20-vuotiaasta Mitsukosta (Fumi Nikaido) elokuvatähteä. Ikegami on yhä hullaantunut Mitsukosta ja unelmoi sekä tytön hurmaamisesta että tämän perheen massamurhaamisesta. Yakuzasodan partaalla Mitsukon isä saa neronleimauksen: miekat käteen ja kamerat pyörimään. Mitsukosta on tuleva uusi toimintatähti yakuzaklaanien tappaessa toisiaan ja paikalle uskomattoman yhteensattuman johdosta haetun The Fuck Bombersien kuvatessa kahakan kunnes viimeinenkin vastanäyttelijä on vainaa.

Why Don't You Play in Hell? [3]
Why Don't You Play in Hell? [4]

Why Don't You Play in Hell on Sonolta tervetullut irtiotto vakavien draamaelokuvien suosta. Ohjaajan tuoreista elokuvista Guilty of Romance (2011) toisti ohjaajan tyylimerkkejä kyllästymiseen saakka, Himizu (2011) räyhäsi tsunamin jälkeisessä Japanissa ja The Land of Hope (2012) dramatisoi Fukushiman tragedian latteaksi televisiotason draamaksi. Why Don't You Play in Hell sen sijaan on puhdasta pop-elokuvaa, joka väläyttelee hienoja hetkiä läpi kestonsa, kunnes lopussa Sono ajaa elokuvansa käsittämättömästi ojaan.

Why Don't You Play in Hell on Sonon aiemmista elokuvista tyylillisesti lähimpänä Love Exposurea (2008). Ohjaaja roiskii kankaalle väkivaltaa ja romantiikkaa sämpläten samalla musiikkikokoelmaansa kuin Tarantino parhaina päivinään. Fuck Bombersit ovat mainioita päähenkilöitä, mutta huomio karkaa toistuvasti häikäisevään Fumi Nikaidoon. Japanilaisilla teinityttösankareilla on tapana olla pelkästään nättejä ilman pienintäkään vakuuttavuutta toimintasankarina, mutta pippurinen Nikaido on ominut yakuzatyttären roolinsa todella nautittavasti.

Why Don't You Play in Hell? [5]
Why Don't You Play in Hell? [6]

Äskettäin näyttelijäuransa lopettanut toimintatähti Tak Sakaguchi on elokuvan toinen valopilkku. Sakaguchi tekee herkullista työtä Japanin Bruce Leenä, jonka unelmaprojekti ei ota onnistuakseen. Tapahtumat peilaavat tosielämää, sillä elokuvassa nähtävä fiktiivinen "The Blood of the Wolves" -elokuva oli itse asiassa Sonon ja Sakaguchin tosielämän yritys luoda äärimmäinen samuraielokuva. Elokuva oli kehitteillä vuosia ja tiettävästi osia siitä myös kuvattiin vuonna 2012.

Why Don't You Play in Hellistä ei kaksikon unelmaprojektiksi sen sijaan ole. Parhaissa elokuvissaan ohjaaja on onnistunut sitomaan räikeät elementit runollisen kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi paketiksi, mutta Why Don't You Play in Hell jää pintaraapaisuksi. Meteliä ja huutavia hahmoja riittää, mutta todellinen sydän puuttuu. Päähenkilöitä on ehkäpä liikaakin, osa musiikeista on kierrätetty Sonon vanhoista elokuvista ja rytmitys lopahtaa puolivälin tuntumassa. Rakastuneen yakuzan roolissa nähtävä Shin'ichi Tsutsumi saa hänkin pelleillä ilman suurempaa kontrollia.

Why Don't You Play in Hell? [7]
Why Don't You Play in Hell? [8]

Elokuvan mielipuoliseksi tarkoitettu loppuhuipennus on jo liki katastrofaalinen, latistuen tympeäksi CGI-festivaaliksi. Ympäri seiniä roiskuva digitaaligore on lapsellista antielokuvaa, joka viihdyttänee lähinnä 12-vuotiaita videopelifaneja. Samaa mieltä oli Japanin sensuurielin Eirin, joka asetti elokuvan suositusikärajan kyseiseen ikään. Why Don't You Play in Hellin julisteen suunnitellut ja myös elokuvassa ohjaajana esiintyvä Yoshiki Takahashi olisi luultavasti piirtänyt perheystävällisemmän mainostaiteen, jos tekijätkin yllättänyt ikäraja olisi ollut tiedossa jo siinä vaiheessa.

Sono on itse kuvaillut elokuvaansa rakkaudenosoitukseksi yhä harvinaisemmaksi käyvälle 35 millimetriselle filmille. Elokuvan sydämen muodostavassa elokuvateatterikohtauksessa vanha koneenkäyttäjä (aina karismaattinen Mickey Curtis) tutustuttaa Fuck Bombersit aidon elokuvan lumoon. Kun nuoret poistuvat teatterista mukanaan uusi usko elokuvaan, on myös katsomon puolella miellyttävää haikailla perinteisen elokuvataiteen sekä 35 millimetrisen filmin perään.

Why Don't You Play in Hell? [9]
Why Don't You Play in Hell? [10]

On ikävää, että Sonon kaihoisa vanhojen aikojen muistelu muuttuu loppua kohden vastenmieliseksi tekopyhyydeksi ohjaajan roiskiessa kankaalle videopelimäistä CGI-höttöä ja täten juhlistaen nykyelokuvaa yhtä lailla pilannutta digitaalitehostepelleilyä. Käsityönä toteutettuna ja hieman iskevämmin leikattuna jakso olisi ollut aidosti leuat auki loksauttava ja kallistanut sekä hyvää että huonoa sisältäneen elokuvan kirkkaasti positiivisen puolelle. Nyt epävarma, mutta siihen asti ehdottoman viihdyttävä kokonaisuus lässähtää sen tärkeimmällä hetkellä. Elokuva uponnee silti vähemmän vaativaan yleisöön, jota digitaaliveri tai ajoittainen iskevyyden puute ei häiritse.

Versioinfo (7.10.2013):

Venetsiassa maailmanensi-iltansa saaneesta elokuvasta on esitetty festivaaleilla 119-minuuttista Director's Cut -versiota. Arvostelu perustuu 130-minuuttiseen Japanin teatteriversioon. Versioiden todellinen pituusero lienee 7 minuutin luokkaa, sillä festivaaliprintissä ei ole lopputekstejä. Tarkemmista eroista ei toistaiseksi ole tietoa.

***--
© Mikko Koivisto, julkaistu: 7.10.2013
keskiarvo
toimitus
2.70/5.00 (5)
 JSSMKKMK*PI
  3.0 2.5 2.0 3.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (1)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  0 (4)
0%
Why Don't You Play in Hell? (2013)  Why Don't You Play in Hell? (2013)Jigoku de naze warui