Caroline Munro

Il mistero di Oberwald (1980) :: The Mystery of Oberwald

aka The Oberwald Mystery; Mysteriet i Oberwald; El misterio de Oberwald; Le mystère d'Oberwald; Mysteriet på Oberwald

Il mistero di Oberwald #1 Il mistero di Oberwald #2
IMDb

Michelangelo Antonionilla (1912 - 2007) oli kiehtovasti identtinen urakehitys Federico Fellinin ja Luchino Viscontin kanssa. Koko trio teki ensin arkisia neo-realistisia filmejä, mutta 1960-luvun taitteessa siirtyivät huomattavasti mielenkiintoisempiin, tyyliteltyihin, mieluummin henkilöitten mielenmaisemia kuin aineellista todellisuutta luotaaviin elokuviin. Antonionin neo-realistisesta menyystä ainoa tsekkaamisen arvoinen on mukiinmenevä Huuto (Il Grido, 1957). Sen sijaan Huutoa seurannut taidonnäyte, tirehtöörin läpimurto Seikkailu (L'Avventura, 1960) lähenee mestariteosta melkein jokaisella osa-alueella: henkilöhahmot, roolitus, kertomus, dialogi, puvustus, lokaatiot, äänitehosteet, jopa äärimmäisen niukka musiikin käyttö ovat briljantteja. Kaiken kruunaa nerokkaan omintakeinen visuaalinen kerronta, jota on vaikea pukea sanoiksi tai typistää mitenkään yksinkertaisesti: Antonioni käyttää sommittelua, rajausta, otosten pituuksia, maisemia ynnä muita kuvallisia keinoja ikään kuin raottaakseen henkilöhahmojensa sisäistä maailmaa.

Il mistero di Oberwald [1]
Il mistero di Oberwald [2]

L'Avventura oli osa löyhää Monica Vittin tähdittämää trilogiaa, joista (La notte, 1961) sisältää joitain upeita mestarikuvaaja Gianni di Venanzon hohtavasta linssistä lähtöisin olevia visioita, mutta elokuvan taakaksi nousee sen kuiva pitkäveteisyys. Tätä edesauttaa se kummastuttava seikka, että kuvastossa on omintakeinen antonionimainen tyyli vain alussa ja lopussa - koko keskiosan ajan visuaalinen ilme on yllättävän tylsää. La notten suuri ihailija Peter Greenaway tulkitsi elokuvan "ylistykseksi modernille arkkitehtuurille". Kuumetta (L'eclisse, 1962) oli askel parempaan suuntaan, joskin enigmaattinen visuaalisuus ei taaskaan yltänyt L'Avventuran tasolle. Tätä tunnettua mustavalkoista trilogiaa seurasi Carlo Di Palman kuvaama Punainen erämaa (Il deserto rosso, 1964). Jo nimestä voi päätellä, että värimaailma on katselukokemuksessa merkittävä. Antonioni jopa värjäsi ruiskumaaleilla elokuvan lokaatioita yrityksissään ilmaista päähenkilön psykologisia tiloja. Legendaarinen behind-the-scenes -tarina kertoo, kuinka ohjaaja käski maalata kokonaisen metsikön harmaaksi, mutta valitettavasti filmauksia edeltävänä yönä satoi, pesten kaiken pois. Punaisessa erämaassa visuaalisuuden lisäksi todellinen esteettinen täysosuma löytyy oudon elektronisen musiikin käytössä, joka luo tunnelman kuin olisimme katsomassa jonkinlaista scifi-elokuvaa (Antonionin muistakin elokuvista löytyy selviä viitteitä, että auteurin salaisena haaveena on ollut luodata tätä lajityyppiä).

Il mistero di Oberwald [3]
Il mistero di Oberwald [4]

Kaupallisen läpimurron Antonioni teki Englannissa kuvatulla filmillään Blow-Up - erään suudelman jälkeen (Blow-up, 1966), joka sisältää äärettömän kiehtovaa tematiikkaa, joskin myös ärsyttävää tekotaiteellisuutta (lopun pantomiimi-tennisottelu... uurgh). Tätä seurasi vielä kaksi englanninkielistä elokuvaa - pöhköä vastakulttuurisuutta ja ajoittaisia upeita kuvia tarjoava Zabriskie Point (1970), ja erinomaisen eksistentialistinen Ammatti: reportteri (The Passenger, 1975), jota tähdittää Jack Nicholson. 1980-lukua lähestyttäessä Antonioni piti myös näyttelyn maalauksistaan, joiden tittelinä toimi "Lumotut vuoret". Näiden abstraktien taulujen kuvaston lähimpänä vastineena hänen filmografiastaan oli Punaisen erämaan blurrina kuvattu alkutekstijakso. Tässä vaiheessa Antonioni aloitti käheltämään Il mistero di Oberwald -projektin kanssa, joka oli videonauhalle kuvattu, hieman tv-teatteria muistuttava, Jean Cocteaun näytelmään perustuva tuotanto - Cocteau oli itse filmannut tekstinsä vuonna 1948 nimellä Kaksoiskotka (L'Aigle à deux têtes), joka on ehkä hänen vähiten arvostusta osakseen saanut elokuva.

Il mistero di Oberwald [5]
Il mistero di Oberwald [6]

Uudesta teknologiasta kiinnostunut Antonioni tutki Oberwaldissa niitä värinkäytön ja -manipuloinnin mahdollisuuksia, mitä kuvaaminen videolle selluloidin sijasta tarjosi. Viidentoista vuoden tauon jälkeen pääosassa oli taas hänen italiankielisten elokuviensa vakiotähti Vitti - tarinassa tapaamme hänen esittämän leskenä vuosia riutuneen kuningattaren eräänä myrskyisenä yönä kartanossaan Oberwaldissa. Radikaali anarkistirunoilija on ujuttautunut linnaan aikomuksenaan surmata valtiatar - kynäniekka kuitenkin pyörtyy ennen kuin ehtii suorittaa tuon kuolettavan teon. Runoilija paljastuu edesmenneen kuninkaan kaksoisolennoksi. Kuningatar tuntuu itsetuhoisesti edesauttavan omaa kuolemaansa, uhaten että hän tappaa runoilijan, ellei tämä suorita aloittamaansa salamurhaa loppuun saakka. Lopulta runoilijan ja kuningattaren välille syntyy angstisen fatalistinen romanssi. Tarina jatkaa laahaavaa kulkuaan erilaisilla kiemuroilla varustettuna.

Il mistero di Oberwald [7]
Il mistero di Oberwald [8]

Antonionin ja Cocteaun kombo ei vaikuta aivan ideaalilta sekoitukselta, ja näin on asia lopputuloksenkin kanssa. Värikikkailut ovatkin melkein ainoa antonionimainen seikka Oberwaldissa - dialogi ja toiminnan ohjaus ovat harvinaisen tavanomaista menoa tämän ohjaajan tekeleeksi. Antonionille tarina ja sisältö tuntuvat olevan sivuseikkoja. Keskittyminen painottuu niihin mahdollisuuksiin joita kuvan - erityisesti värien! - manipuloinnissa voi tehdä erilaisilla mielikuvituksellisilla tavoilla. Videokameran etsimen takana on ollut Dario Argentolle ja Andrei Tarkovskille elokuvannut Luciano Tovoli. Saavutukset värien saralla ovat monta askelta Punaista erämaata edellä, mutta samalla emotionaalisesti autioita. Ulkoa myrskystä tulevat hehkuvat salamat saavat kuvan muuttumaan hetkellisesti mustavalkoiseksi. Välillä koko näkymä tuunataan välähdyksenomaisesti jollain tietyllä värisävyllä, mykkäelokuvia muistuttaen. Haamumaisia päällekkäiskuvia ilmestyy jostakin, kadoten takaisin sinne. Ketkun kreivin hahmon ympärillä leijuu uhkaava purppura aura. Sekä tietenkin -- spoilerivaroitus! -- lopussa elämän poistuessa kuolevista rakastavaisista kuva muuttuu täysin mustavalkoiseksi. Jos katsojalle ainoaksi mielenkiintoa ylläpitäväksi voimaksi jää se, mitä kaikkea elokuvassa saattaa seuraavaksi värien saralla sattua, on Oberwald sellaiseen kestoltaan aivan liian pitkä.

Il mistero di Oberwald [9]
Il mistero di Oberwald [10]

Pari vuotta Oberwaldin jälkeen Antonionilta ilmestyi uusi 35mm-tuotos, muotokielellisesti hallitumpi, seksuaalisesti graafinen Identification of a Woman (Identificazione di una donna, 1983). Kertomus sijoittuu Tomas Milianin esittämän elokuvaohjaajan ympärille, joka yrittää vaivoin kehitellä käsikirjoitusta naisista ja heidän keskinäisistä suhteistaan omien henkilökohtaisten draamojensa keskellä. Keskinkertaisen draaman hyvät hetket ovat pari hieman M.C. Escher -sävyistä visuaalista sommitelmaa, sekä pitkä sumussa tapahtuva jakso (jonka ohjaaja tosin teki jo kerran Punaisessa erämaassa). Huippuhetki on lopussa, jossa Milian tajuaa, ettei hän kykene purkamaan visioitaan minkään realistisen elokuvan puitteisiin - ja päättää tehdä scifi-filmin jossa avaruusraketti matkaa aurinkoon! Tämän myös näemme valkokankaalla albradleymaisen kuvaston ja syntikkamusiikin säestämänä.

Kolme vuotta myöhemmin 70-vuotias Antonioni koki aivohalvauksen, joka vaurioitti hänen kykyään puhua ja kirjoittaa. Tästä huolimati hänen filmografiansa laajeni vielä Wim Wendersin kanssa tehdyllä pliisulla elokuvalla Pilvien takana (Al di là delle nuvole, 1995), jonka kaikista antoniomaisimmat kohdat on hämmästyttävää kyllä ohjannut Wenders - sekä joitakin lyhäreitä tämän vuosituhannen puolella, kunnes ohjaaja kuoli 94-vuotiaana - samana päivänä kuin Ingmar Bergman.

**½--
© Mies Mikkonen, julkaistu: 19.3.2014
keskiarvo
toimitus
2.50/5.00 (2)
 MEMM
  2.5 2.5
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!