Caroline Munro

Streets of Fire (1984)

Streets of Fire - liekehtivät kadut

aka Strade di fuoco; Calles de fuego; Les rues de feu; Pyrinoi dromoi

Streets of Fire #1 Streets of Fire #2
IMDb

Ilman Street of Firea ei olisi 80-lukua. Tuskin olisi ollut MTV:täkään. Rocky ei olisi koskaan voittanut Ivan Dragoa, eikä Neuvostoliitto hajonnut. Ei ehkä aivan näin. Mutta se energia, jota Streets of Fire henkii, potkii yhä munille. Elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat rehellisintä uskoa 80-lukuun mitä kukaan voi missään nähdä.

Mistään välittömästä hitistä ei ollut kyse. Jenkeissä elokuva floppasi katastrofaalisesti, eikä Walter Hillin kädenjälkeä ymmärretty kuin lähinnä Japanissa ja Espanjan Sitgesissä, jonka elokuvafestivaalien kilpasarjaan kyseinen vauhtipilleri valittiin. 80-luvun estetiikan saralla Streets of Fire on kuitenkin niin ylittämätön merkkipaalu, että se on kerännyt vuosien saatossa itselleen mittavan kulttimaineen. Suurin ansio tästä kuuluu eri artistien musiikista koostuvalle intensiiviselle soundtrackille, sekä Diane Lanen näyttelemän rock diivan, Ellen Aimin, sähisevälle seksikkyydelle.

Streets of Fire [1]
Streets of Fire [2]

Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Hillin ja Larry Grossin kirjoittama tarina on upota mutavelliin niin kauan kuin se kestää. Miljöönä toimii 50- ja 80-luvun elementtejä yhdistelevä "fantasiakaupunki", jossa alkavan kamppailun välissä kuullaan laulu jos toinenkin. Rock-jumalatar Ellen Aim on tekemässä elämänsä konserttia, joutuessaan moottoripyöräjengin kidnappaamaksi. Kaupunkiin saapuva entinen poikaystävä, Tom Cody (Michael Paré), kuulee tapahtuneesta ja nousee jengiä vastaan vapauttaakseen entisen rakkaansa.

Onneksemme Hill ei sentään lähtenyt tekemään musikaalia, vaan musiikkinumerot uppoavat innovatiivisesti kaupungissa vellovaan harmauteen. Tarinaa varten perustettiin parikin leikkibändiä, joista Fire Incorporated (käytännössä Laurie Sargent ja Holly Sherwood) esittää Lanen biisit 18-vuotiaan näyttelijättären ainoastaan miimikoidessa ne. Etenkin elokuvan lopussa kuultava "Tonight Is What It Means to Be Young" muodostui jo aikanaan ikoniseksi lauluksi. Biisin sävelsi ja tuotti Meat Loafinkin maailmankartalle Bat Out of Hell -levyllä auttanut Jim Steinman, joka tunnetaan myös Bonnie Tylerin hitistä "Total Eclipse of the Heart". Fiktiivisen The Sorels bändin esittämä "I Can Dream About You" nousi sekin musiikkilistojen kärkipuolelle.

Ohjaajana Hill oli juuri tehnyt Streets of Firea edeltäneet neljä vuotta tasaista nousua ja sopi erinomaisesti vuosikymmenen ajankuvaan. Omien sanojensa mukaan hänen jokainen elokuvansa toimii vastakkainasetteluiltaan ja sosiaaliselta kommentaariltaan westernien tavoin. Tämän näkee etäisimmin The Warriorsissa (1979) ja megamenestykseksi nousseessa 48 Hrs.:sissa (1982), mutta intensiivinen Southern Comfort (1981) ja Streets of Fire puoltavat miehen teesiä suoraviivaisella yksinkertaisuudellaan.

Streets of Fire [3]
Streets of Fire [4]

Streets of Firesta tuli niinkin hiottu, että monet sen kohtauksista tuntuvat nykypäivänä täydellisen kliseisiltä. Vielä tuolloin oli esimerkiksi mahtavan innovatiivista, kun mies kävelee (50-luvun letissä) kohti kameraa tulimeri takanaan. Muutama kuukausi myöhemmin John Carpenterin Starmanissa (1984) nähtiin sama temppu (tosin ilman retrolettiä), ja sittemmin lukemattomissa musiikkivideoissa ja elokuvissa. Myös Ellen Aimin vimmainen tunneskaala ammentaa rock- ja pop-estetiikan parhaista aineksista. Hänen tunteisiinsa vastaa hillityn western-dialogin keinoin kommunikoiva Cody.

Visuaalisesti rikas elokuva elää paljolti Ellen Aimin keikoilla nähtävästä punapurppuraisesta konserttimiljööstä, jonka loi Pink Floydin keikoilla työskennellyt valospesialisti Marc Brickman. Aimin räväkät esiintymiset ovat jatkuvalla törmäyskurssilla muun kaupungin värittömyyden kanssa. Tunnetasolla nämä elokuvan miljööt täydentävät toisiaan kuin glitteri ja moottoriöljy. Nykypäivänä vastaavaa ei näe enää juurikaan kuin Japanissa (Idol Is Dead, 2012), jossa on ymmärretty raja-aitojen rikkomisen kauneus. Streets of Firen maailma on kuin yhdistelmä Flashdancen (1983) energistä kehondraivia ja Howard the Duckin (1986) outoa futuristista pienfantasiaa.

Konseptin outous ei näytä häirinneen Hilliä. Hän on mukana sydämellään ja nivoi elementeistä omassa todellisuudessaan uinuvan kokonaisuuden, jossa stereotypiat, sukupuoliroolit ja jengiläisyys sulautuvat vuosikymmenen sykähdyttäviin asenteisiin tiivistäen samalla 80-luvun ilmapiirin.

Streets of Fire [5]
Streets of Fire [6]

Ennen kuin kansa äänesti jaloillaan, suunniteltiin Codyn seikkailevan vielä kahdessa elokuvassa. Ensimmäinenkään ei valmistunut. Ei ennen vuotta 2012, jolloin Albert Pyun (Nemesis, 1992) toi maailmaan suosikkielokuvansa Streets of Firen epävirallisen jatko-osan, Road to Hell (2012). Siinä nähdään katkeroitunut Cody (yhä Paré), joka etsii jälleen Elleniä.

Versioinfo (28.3.2014):

Second Sight julkaisi elokuvasta vastikään laadukkaan blu-rayn.

****-
© Jari Mustonen, julkaistu: 28.3.2014
keskiarvo
toimitus
3.40/5.00 (5)
 JSJMMK*PITM
  3.0 4.0 4.0 3.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.57/5.00 (7)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  7 (9)
78%
Streets of Fire (1984)  Streets of Fire (1984)Streets of Fire - liekehtivät kadut