Caroline Munro

The Fountainhead (1949)

Pilvenpiirtäjä

aka De opstandeling; Le rebelle; Kun den stærke er fri; El manantial; Halyvdines psyhes; Buntovnik

The Fountainhead #1 The Fountainhead #2
IMDb

King Vidorin ohjaama Pilvenpiirtäjä (The Fountainhead) on Josef von Sternbergin Intohimojen keisarinnan (The Scarlet Empress, 1934) ohella riemustuttavan kaheleimpia tuotoksia, jotka tippuivat Kultaisen Hollywoodin kimmeltävältä liukuhihnalta. Käsikirjoituksesta vastasi omaan romaaniinsa pohjaten kiistanalainen kirjailija-filosofi Ayn Rand, joka kehitti oman objektivismiksi kutsumansa ajattelusuunnan, joka korostaa rationaalista oman edun tavoittelua (jota Rand suorasukaisesti kutsui termeillä "itsekkyys" ja "egoismi"), ateismia, minimaalista valtiovaltaa ja säädöksistä vapaata kapitalismia.

Neuvosto-Venäjältä nuorena Yhdysvaltoihin muuttanut Rand levitti aivoituksiaan ensin romaaneiden muodossa, kuuluisimpana 1957 ilmestynyt järkäle Atlas Shrugged, joka kertoo scifimäisen tarinan keksijä John Galtista, kuka houkuttelee maailman johtavat teollisuuden, tieteen ja taiteen ihmiset "lakkoon" - he hylkäävät yhteiskunnan, joka tietysti alkaa murentua poikkeusyksilöittensä uupumisen vuoksi.

Lopulta Rand vilkutti hyvästit kaunokirjallisuudelle, ja otti tehtäväkseen tasaiseen tahtiin takoa tekstejä koskien filosofiaa ja taloutta, kuten esseekokoelmansa nimeltään The Virtue of Selfishness (jonka mehevimmät kohdat on tosin kirjoittanut Randin silloinen oppipoika Nathaniel Branden). Kuten aiemmat arvokkaita suulihaksiaan individualismin rattoisan sanoman pauhaamiseen käyttäneet ajattelijat Friedrich Nietzsche ja Max Stirner, myös Randin julistavan saarnaamisen alta on havaittavissa merkkejä syvästä henkilökohtaisesta epävarmuudesta ja katkeruudestta.

The Fountainhead [13]
The Fountainhead [14]

Varsinkin Atlas Shruggedin irti päästämisen jälkeen yhä enemmän kulttia muistuttavassa objektivismin liikkeessä jäsenten individualismin suurimmaksi osoitukseksi tuli, että oli kaikesta samaa mieltä kuin Ayn Rand.

Jopa suomenmaassa Rand on viime aikoina aiheuttanut haloota, kuten Ylen MOT-ohjelman Björn Wahlroosin ajattelun alkuperiä tutkivassa, pelottelujournalismia muistuttavassa reportaasissa. Eräs toinen esimerkki oli Voima-lehden jutussa, jonka ok teksti oltiin pilattu toimituksen lisäämällä irvailevalla otsikolla ja karikatyyripiirroksella (yksi harmillinen sulka infantiilin vasemmistolaisuuden hattuun, jälleen kerran).

Randin romaani The Fountainhead, joka kertoo yli-ihmismäisen idealisoidusta Howard Roark -nimisestä individualistisesta arkkitehdista, oli vuonna 1943 ilmestyessään hänen ensimmäinen menestyksensä. Randin esikuvana Roarkille oli Frank Lloyd Wright. Wright väheksyi kirjaa ensin ("Ei kukaan arkkitehti voi olla punahiuksinen!"), mutta alkoi julkaisun jälkeisen suosion myötä olla sille enemmän sympaattisempi. Fountainheadista oli selvää tilausta sovitukseksi muihinkin medioihin. Jopa sarjakuvaversio romaanista ilmestyi ennen Warner Brosin tuottamaa elokuvaversiota. Rand teki monia parannuksia romaanin juonesta naputtelemaansa elokuvakäsikirjoitusta varten. Lopulta pääosaan päätyi Randin suosikkinäyttelijä Gary Cooper ja ohjaajaksi kirjailijan ystäväpiiriin kuulunut Vidor.

The Fountainhead [15]
The Fountainhead [16]

Elokuvassa Roark (Cooper), periaatteissaan tinkimätön moderni arkkitehti pyrkii saamaan visionsa toteutetuksi - oli ympäröivä yhteiskunta siitä sitten mitä mieltä tahansa! Päävihollisenaan sankarillamme on harmaata massa-ideologiaa joka lausahduksellaan suoltava intellektuelli Ellsworth Toohey (Robert Douglas), sekä vuoroin vihamiehenä ja liittolaisena toimiva lehtikeisari Gail Wynand (Raymond Massey). Roarkin sieluntoveri Dominique Francon (Patricia Neal) pitää rakastettuaan tuhoon tuomittuna keskinkertaisuutta ihannoivassa maailmassa, mutta taipumaton arkkitehti ei suostu hievahtamaankaan valitsemaltaan tieltä.

Peter Keating (Kent Smith) on Roarkin opiskeluaikojen toveri, arkkitehtina absoluuttinen omaperäisyyttä vailla oleva keskinkertaisuus - jolle tietysti ympäröivä maailma on suonut vain suosiota ja menestystä. Keating haluaa voittaa toimeksiannon julkiseen köyhille tarkoitettuun rakennushankkeeseen, mutta tietää ettei omaa kykyjä siihen. Roark suostuu suunnittelemaan projektin hänen puolestaan, antaen Keatingille kaiken kunnian ja rahat, kunhan vain hän vannoo ettei Roarkin visionäärisiä rakennussuunnitelmia muuteta millään lailla. Hankkeen toteuttajat rikkovat lupauksensa, joka johtaa siihen, että Roark räjäyttää dynamiitilla rakennukset taivaan tuuliin... ja ylpeänä antautuu poliisille.

Oikeuskäynnissä syyttäjä julistaa, että ratkaistavana Roarken kohtalon ohella on "aikakautemme suurin kysymys" - yksilö vastaan kollektiivi. Voiko ihminen elää vain itselleen, vai onko suuremman hyvän palveleminen hänen olemassaolonsa maailmassa oikeuttava tekijä?

The Fountainhead [17]
The Fountainhead [18]

Tuntuu että toisin kuin Randin muiden tarinoiden sankareille, esimerkkinä Atlas Shruggedin Hank Reardenin kaltaiselle rahaa ahnehtivalle pohatalle, arkkitehti Roarkille on helppo hurrata. Hänelle kahiseva on toisarvoinen asia, ja työn tekeminen omilla ehdoillaan ainoa todellinen palkinto. Taiteilijoiden yhteiskunnallinen rooli on juuri olla vailla minkäänlaista sosiaalista vastuuntuntoa luomuksissaan. Kuten esiaikojen edeltäjänsä, shamaanit, he ovat loppujen lopuksi heimosta vieraantuneita olentoja; seikka, joka nimenomaan suo heille ulkopuolisen näkökulman antamia visionäärisiä lahjoja, jotka pystyvät olemaan rikkautena myös tavallisemmalle populaatiolle.

Roolitus on hulppean herkullinen. Cooper on periaatteessa aivan liian vanha osaan, mutta hänen jäykän kivikasvomainen, mutta ylpeä olemuksensa on upea. Loistava on myös rikollisen paljon unholaan sittemmin joutunut Raymond Massey - Fountainhead-faneille ilmiselvä suositus jatkokatsomiseksi olisi hänen roolinsa Cabal-suvun yli-ihmismäisinä tiedemiehinä maanmainiossa filosofisesti paasaavassa scifi-eeppoksessa Tulevia aikoja (Things to Come, 1936). Neal naispääosassa ei myöskään ole lainkaan pöllömpi - erityisesti hänen hahmonsa esittelevä, hysteerisen yliampuva kohtaus on mieleenpainuva. Lavastus, musiikki ja film noiria muistuttava kuvaus onnistuvat tyylikkyydessään olemaan erittäin nautittavia.

The Fountainhead [19]
The Fountainhead [20]

Fountainheadin katsomiskokemus ei voi olla täysin epämiellyttävä, jos tuntee sydämessään lainkaan viehtymistä ihmisen yksilöllisyyden ylistämiseen - tämä ei tarkoita, että olisi välttämättä samaa mieltä Randin omien laissez-faire kapitalististen näkemysten kanssa. Randin, kuten esimerkiksi myös Adam Smithin, kirjoituksissa on erikoista kuinka helposti ottamalla tiettyjä yksittäisiä sanontoja sieltä täältä irti kontekstista ne saa kuulostamaan lähes anti-kapitalistisilta (ainakin sosialismin libertaarisemman perinteen mukaisesti).

Huvittavaa on myös kuinka fanaattisen anti-kommunistin ja HUAC-istunnoissa ystävällisenä todistajana olleen Randin übermensch-hahmojen olemus Fountainhead-filmatisoinnissa muistuttaa McCarthy-aikakauden Red Scare -elokuvien kuvauksia tunteiltaan kylmistä, robottimaisen älyllisesti puhuvista punikeista.

Fountainhead on ilkikurisen marxilais-filosofi Slavoj Žižekin mielestä paras amerikkalainen elokuva jonka hän on nähnyt. Randin maailmankuva onkin jonkinlaista outoa päälaellaan käännettyä marxilaisuutta, jossa maailma nähdään jakautuneena kahteen leiriin - rakentaviin tuottajiin, ja heidän saavutuksiaan hyväksikäyttäviin loisiin. Rand ja Marx vain antavat nämä roolit eri väestöryhmille.

Jo Randin ensimmäisestä kirjasta, Neuvosto-Venäjälle sijoittuvasta romaanista We the Living tehtiin melko tuoreeltaan elokuva - tuotantomaanaan Mussolinin fasistinen Italia! Kaksiosainen Tu vivir ja Addio Kira (1942) ehti olla teattereissa tosin vain pari viikkoa, ennen kuin viranomaiset haistoivat individualismin kumouksellista käryä ja kielsivät filmatisoinnin sen sisältämästä anti-kommunistisesta sanomasta huolimatta.

The Fountainhead [21]
The Fountainhead [22]

Fountainhead pysyi vuosikymmenestä toiseen tuoreimpana Rand-filmatisointina, kunnes 2011 ilmestyi ensimmäinen osa elokuvallisesta trilogiasta perustuen kirjailijan pääteokseen. Kaoottisen tekoprosessin synnyttämä lopputulos, Kun maailma järkkyi (Atlas Shrugged) on aneeminen, kanadalaista tv-elokuvaa muistuttava tuotos, joka saa Randin kömpelön, ylipitkän, mutta edes jokseenkin nautittavan romaanin kerronnan tuntumaan vaikuttavalta. Kaikki paperilla myyttiseksi luodut henkilöt latistuvat hyvin masentavasti, erityisesti übermenschien mensch John Galt. Jatko-osissa näyttelijäkaarti koki totaalisen vaihdoksen, vaikka hahmot pysyivätkin samoina.

Mielenkiintoista on, kuinka jyrkästi Fountainhead tuntuu eroavan näkemyksiltään ohjaaja Vidorin aiemman vuosikymmenen filmistä Jokapäiväinen leipämme (Our Daily Bread, 1934). Tarinassa laman lannistama pariskunta perii heitteillä olevan maatilan, ja päättää muuttaa sen Israelin kibbutsien kaltaiseksi sosialistiseksi kollektiiviksi ("Gee! Let's have a sort of co-operative society!"), johon muutkin kovien kohtaloiden kaltoin kohtelemat kulkurit voivat saapua. Yhteisöllisyyttä ylistetään uskonnollisin sävyin liikuttavalla, mutta samalla tahattoman huvittavalla paatoksellisuudella - ja yksilön uhrautumista suuremman hyvän puolesta ihannoidaan.

Näistä kahdesta elokuvasta saisikin varsin mehevän, filosofisen kolikon molemmat puolet näyttävän tuplanäytöksen.

****-
© Mies Mikkonen, julkaistu: 6.6.2014
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (3)
 JSMMTM
  5.0 4.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
4.25/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  5 (5)
100%
The Fountainhead (1949)  The Fountainhead (1949)Pilvenpiirtäjä