Caroline Munro

Tokyo Tribe (2014)


Tokyo Tribe #1 Tokyo Tribe #2
IMDb

Sion Sono on ollut viimeiset neljä vuotta enemmän tai vähemmän hakoteillä luottaessaan tavaramerkkiensä toistoon (Guilty of Romance, 2011), halpaan melodraamaan (The Land of Hope, 2012) ja jopa lapselliseen CGI-splatteriin (Why Don't You Play in Hell, 2013). Tilanteesta on tehnyt erityisen kirvelevän se, että miehen elokuvat ovat kaikesta huolimatta sisältäneet lukuisia hienoja hetkiä, jotka olisi mieluusti nähnyt paremmissa elokuvissa. Nyt Sono on tehnyt pitkästä aikaa aidosti mielenkiintoisen elokuvan. Santa Inouen 1990-luvun sarjakuvaan perustuva Tokyo Tribe on mielettömällä draivilla etenevä battle rap musical, joka tuo mieleen Sogo Ishiin ja Shinya Tsukamoton 1980-luvun elokuvat. Sonon uutuus ei yllä samalle tasolle, mutta yritys on vimmainen.

Tokyo Tribe [1]
Tokyo Tribe [2]

Tokyo Tribe sukeltaa lähitulevaisuuden Tokion kaduille, jotka ovat täynnä räppääviä gangstereita ja muita yön eläjiä. Kaupunki on jakautunut toisiaan huonosti sietävien räppärijengien hallitsemiin alueisiin. Ikebukuron kaupunginosassa valtaa pitää sikareita polttava ja irtileikattuja sormia välipalaksi syövä Big Buppa (Riki Takeuchi elämänsä yliampuvimmassa roolissa). Hänen alaisuudessaan toimiva Wu-Ronz -ryhmittymä tavoittelee koko Tokion hallintaa sekä etenkin Musashino Saru -heimon lyömistä. Wu-Ronzin sekopäisen kärkimiehen (Ryohei Suzuki) ja rauhanomaisen Musashino Saru -johtajan (räppäri Young Dais) välinen mittelö eskaloituu lopulta täysimittaiseksi sodaksi, johon sekaantuu lukemattomia eri osapuolia omine tarkoitusperineen.

Tokyo Tribe on yksi kaikkien aikojen vahvimmin musiikin varaan rakentuvista elokuvista. Lähes jokainen kohtaus ensimmäisistä kuvista lähtien on rytmitetty musiikin tahtiin. Ensimmäinen yli viiden sekunnin tauko taustamusiikista tulee noin 35 minuutin kohdalla. Siihen mennessä on nähty jo vino pino räppäämistä, sillä valtaosa elokuvan dialogista räpätään. Tämä koskee jopa Riki Takeuchia sekä elokuvan kertojana ympäri katuja vaeltelevaa Shota Sometania. Tyylikeinon ollessa näin aktiivisessa käytössä ei voida enää puhua musikaalinumeroista, vaan elokuvan pääasiallisesta tarinankerrontametodista. Lähestymistapa ei ole täysin uusi Sonolle, sillä entinen guerilla-runoilija on itsekin riimitellyt kameran edessä (I am Sion Sono, 1985) sekä Tokion kaduilla Tokyo GaGaGa -joukkionsa kanssa 1990-luvulla.

Tokyo Tribe [3]
Tokyo Tribe [4]

Elokuvan sivurooleissa sekä toisessa pääosassa (Young Dais) nähdään aitoja räppäreitä, jotka värvättiin YouTubessa masinoidun kampanjan avulla. Alaan perehtymättömälle nimet kuten Neri-Motha Fuckerz eivät kerro mitään, mutta tulevat varmasti nostamaan elokuvan arvoa tulevina vuosikymmeninä sen toimiessa aikakapselina vuoden 2014 japanilaiseen rap- ja hip hop -skeneen. Osa ammattilaisten rinnalla nähtävistä näyttelijöistä tuntuu kieltämättä olevan hieman omituisessa ympäristössä, mutta toisaalta esimerkiksi Ryohei Suzuki on liekeissä läpi elokuvan. Tyyli imaisee mukaansa hyvin, vaikka esitysten tarkempi taso jääkin arvioimatta allekirjoittaneen lajityyppituntemuksen puutteen johdosta.

Tokyo Triben tuotantosuunnittelu on henkeäsalpaavaa. Nikkatsun studiolle lavastetut, jengien asuttamat rähjäiset kadut näyttävät todella tyylikkäiltä ja värikkäiltä. Myös sisätilat ovat täynnä hienoja visuaalisia yksityiskohtia. Kuvallinen ulosanti välittyy Daisuke Soman (Helter Skelter, 2012) erinomaisen kuvauksen myötä, joka suosii pitkiä otoksia ja taidokkaita kamera-ajoja. Jo elokuvan avaavassa otoksessa kamera pujottelee kaduilla sulavasti usean minuutin ajan seuraten eri henkilöitä ilman leikkausta. Samankaltaista kameratyöskentelyä nähdään läpi elokuvan.

Tokyo Tribe [5]
Tokyo Tribe [6]

Sono on hehkuttanut Tokyo Tribeä myös unelmiensa täyttymyksenä päästä kuvaamaan puolialastomia pumpattuja miehiä, jotka hikoilevat itsenä läpimäräksi takoessaan toisiaan turpaan. Takashi Miiken Crows Zero -elokuvat mieleen tuova lupaus täyttyy ainoastaan osittain; hiestä kiiltäviä mieskehoja kyllä löytyy, mutta toimintapulju Worsalin ja salanimen alla työskennelleen Tak Sakaguchin suunnittelemat toimintakohtaukset hakevat ensisijaisen innoitteensa hongkongilaisista wirefu-elokuvista sekä viime vuosikymmenen Thai-toiminnasta. Mukaan on saatu muutama leuat auki loksauttava hetki etenkin saksalaissyntyisen taekwondo-mättäjä Bernard Ackahin ja tanssia tappeluun yhdistävän japanilais-amerikkalaisen Joey Benin laittaessa miehiä pinoon.

Elokuvan toisen taistelijaparin muodostavat 16-vuotias tyttö Makoto Sakaguchi ja naispääosan Nana Seino, jotka esittävät Wu-Ronzin kidnappaamiksi joutuvia nuoria. Sakaguchi on Worsalin talettina odotetun pätevä, mutta myös Seino venyy yllättävän notkeisiin potkuihin. Näyttelijän uraa koettava malli jäi aiemmin tänä vuonna täysin paitsioon Shusuke Kanekon surkeassa idolitoimintaelokuvassa Danger Dolls (2014), mutta tällä kertaa hänessä on samankaltaista pippuria kuin Hikari Mitsushimassa Love Exposuressa ja Fumi Nikaidossa Why Don't You Play in Hellissä. Nämä kolme vahvaa naishahmoa luovatkin oivan vasta-argumentin niille misogynismisyytteille, joita Sono on saanut osakseen esimerkiksi Cold Fishin johdosta.

Tokyo Tribe [7]
Tokyo Tribe [8]

Sono ei toisaalta epäröi viihdyttää miespuolista yleisöään ylitsepursuavalla maskuliinisuudella ja ylellisellä paljaalla pinnalla. Jo elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa revitään naispoliisin (Kokone Sasaki) toppi pois päältä ja piirretään veitsellä tämän vartalolle Tokion kartta, joka havainnollistaa katsojalle jengien reviirit. Myös Seinon valkoisia pikkuhousuja esitellään läpi elokuvan hänen hameensa heiluessa katonrajassa jokaisessa toimintakohtauksessa. Tajunta räjähtää kuitenkin Seinon paljastaensa rintansa: yllättävä vaatetuksen menetys ei todellakaan ollut odotettavissa tyrmäävän kauniilta nousevalta tähdeltä, jonka kaltaiset yleensä varjelevat siveyttään viimeiseen saakka idoliviihteen dominoimassa japanilaisessa viihdeteollisuudessa. Kaksi peukkua ja iso olut Sonolle!

Parhaimmillaan todella hyvinkin viihdyttävän Tokyo Triben rajoittimet alkavat kuitenkin iskeä sormille viimeistään sen loppuhuipennuksessa. Sekalaisessa sirkuksessa on liikaa hahmoja ja liian vähän tarinaa, jotta hieman ponnettoman loppunujakan tuloksesta jaksaisi välittää. Why Don't You Play in Hellin esittelemä idioottimainen tietokoneveri on sekin jälleen mukana läpi elokuvan ja saa aseellisen toiminnan näyttämään huonolta lastenelokuvalta. Eräässä toisessa kohtauksessa puolestaan rällätään naurettavan näköisellä CGI-tankilla Tokion keskustassa, vaikka elokuvantekijöillä oli käytössään aitokin väline studiossa kuvatuissa jaksoissa. Muitakin hölmöilyjä löytyy, kuten Shoko Nakagawa, jonka roolin ainoa tarkoitus on kuittailla tyhmille japanilaistoimittajille, jotka luulivat Why Don't You Play in Hellissä nähdyn Bruce Lee -asun olevan Kill Bill -viittaus.

Tokyo Tribe [9]
Tokyo Tribe [10]

Tokyo Tribe kärsii osittain samoista lastentaudeista kuin ohjaajan muut viimeaikaiset elokuvat. Kokonaisuus on siitä huolimatta hyvinkin mukaansatempaava. Elokuvan kokonaisvaltainen maailmankuva ja visio ovat juuri niitä seikkoja, jotka saattavat nostaa sen ajan myötä aidoksi kulttielokuvaksi lukemattomien vähäpätöisempien yrittäjien ohitse. Tarinan kertominen musiikin keinoin lisää elokuvaan myös sen oleellisen omaperäisyyden vivahteen, joka erottaa sen The Warriorsin (1979) ja Streets of Firen (1984) kaltaisista klassikoista sekä Sonon omasta aiemmasta jengielokuvasta Bad Film (1995/2012). Ei Tokyo Tribe onnistu uhkaamaan lajityyppinsä kärkitöitä, mutta on jo varteenotettavana yrityksenä hatunnoston arvoinen.

****-
© Mikko Koivisto, julkaistu: 9.9.2014
keskiarvo
toimitus
3.83/5.00 (3)
 JSKKMK*
  3.5 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  5 (5)
100%
Tokyo Tribe (2014)  Tokyo Tribe (2014)