Caroline Munro

Roar (1981)

aka El gran rugido; Il grande ruggito

Roar #1 Roar #2
IMDb

Jo Roarin alkuteksteissä todetaan, että koska elokuvassa esiintyvät leijonat ovat olleet kouluttamattomia, on kunnia ohjaamisesta ja näyttelemisestä jaettu näiden eläinten kanssa. Roar (1981) tosiaan on elokuva, joka tuntuu leijonan tai muun villieläimen ohjaamalta. Leijonan, tai mielenterveydeltään erittäin oikukkaan ihmisen.

Virallisesti ohjaaja on Noel Marshall, josta ei kyllä teoksensa pohjalta tule kovinkaan tasapainoinen vaikutelma. Hän näyttelee myös elokuvan pääosaa, hyvää tarkoittavaa luonnonsuojelija Hankiä, joka uskoo suurten petoeläinten olevan hänen ystäviään ja siksi halii ja pussailee niitä. Käytännössä hahmo on kuin ilmetty Werner Herzogin Grizzly Manissa nähty Timothy Treadwell. Erona Treadwelliin on, että Marshallin hahmo Hank laskee kissapedot sisälle omaan taloonsa tekemään, mitä mielivät, ja kuin hullu juoksentelee toistuvasti tappelevien jättiläiskissojen väliin kädet levällään. Ei siis ihme, että Hank saa elokuvan mittaan toistuvasti kynsistä, hampaista ja yleisesti vahvoista leijonantassuista pataansa.

Roar [1]
Roar [2]

Yleisön ei kyllä missään vaiheessa käy päähenkilöään sääliksi, koska selvien mielenterveysongelmiensa lisäksi Hank on muutenkin vastenmielisen oloinen ihminen. Hän ei näe mitään ongelmaa tuoda ystäviään tai perheenjäseniään leijonien raadeltaviksi, unohtaen usein mainita että sisällä odottaa tusinoittain verenhimoisia katteja neljän seinän sisään sullottuna. Hän ei selvästikään tiedä mitään leijonien laumadynamiikasta, ja haluaa johtajuudesta taistelevien urostenkin vain opettelevan tulemaan toimeen keskenään. Päivätyönään hän käy liimaamassa masai-heimolaisten jalkoihin laastareita ja ajelemassa moottoripyörällään kilpaa laukkaavien kirahvien kanssa.

Hankin perheenjäsenet (Tippi Hedren, Melanie Griffith, Jerry ja Joel Marshall) ovat hyvästä syystä vieraantuneet miehestä, mutta nyt he ovat jostain syystä palaamassa takaisin hänen luokseen muuttamalla tämän luo Afrikkaan. Hank ei tule vastaan, koska jää työmatkalleen jumiin. Hänen syystä tai toisesta mukaansa ottamat tiikerit tuhoavat jokaisen kulkuvälineen, jolla hän yrittää päästä takaisin kotiin, viivyttäen matkantekoa. Tällä välin muu perhe jää taloa hallitsevien nälkäisten leijonien armoille.

Roar [3]
Roar [4]

Kauhuelokuvamaisissa kohtauksissa leijonat vainoavat kaappeihin piiloutuneita perheenjäseniä. Pahat leijonat erottaa hyvistä siitä, että niiden päähän on kipattu purkillinen tuoretta verta. Talon edustalla asuu myös koomisen vihamielisesti ihmisiin suhtautuvia elefantteja, joiden mylvinnän vuoksi pakeneminen ei onnistu. Lopulta leijonat riehuvat niin, että tuhoavat kaikki paikat. Seiniäkin kaatuu niin paljon, että on ihme, että Hankin hirsimökki pysyy edes pystyssä.

Elokuva herättää paljon kysymyksiä. Jos Hankin tarkoitus on suojella luonnontilassa olevia leijonia, miksi pitää niitä epäluonnollisessa tilassa sisällä talossa? Miksi ottaa laumaan mukaan myös Afrikan luontoon kuulumattomia tiikereitä ja puumia? Ei myöskään oikein selviä, mistä Hank saa päivittäin lihaa kymmenien suurten kissaeläinten ruokkimiseen. Yhdessä kohtauksessa leijonat ahmivat jostain tyhjästä ilmaantunutta seepranraatoa, mutta vapaan metsästämisen salliminen ei uskoisi sopivan Hankin pasifistiseen elämänasenteeseen.

Roar [5]
Roar [6]

Sanotaan se suoraan, pasifisteille sun muille hipeille (joiden on ehkä alun perin ajateltu olevan elokuvan kohderyhmää) elokuva on liian kökkö ja typerä. Sen dialogi on lähes The Room -tason tyhjänpäiväisyyksiä kankeasti lausuttuna, juoni olematon, ja ratkaisuksi tarjottu lopetus ei ratko oikeasti yhtään mitään. Tästä huolimatta katsojilla on alhaisia viettejä. Näihin lukeutuu muun muassa se, että on viihdyttävää seurata, kun iso leijona juoksee kiinni pakenevan miehen ja kaataa tämän maahan, sivaltaa ihmistä tassulla tai yrittää tunkea ukon pään kokonaisena kitaansa. Jackass-tyylisestä kipuhuumorista nauttiville elokuva on mannaa.

Elokuvan uusintakierroksen yhteydessä tavataan muistuttaa, ettei eläimiä vahingoitettu elokuvaa tehtäessä, mutta 70 kuvausryhmän ihmisjäsentä sai näiden kynsissä erilaisia vammoja. Näistä Noel Marshall sai kuolion toistuvista haavoista, Melanie Griffith joutui ottamaan kasvojen uudelleenmuotoiluleikkauksen, ja kuvaaja Jan De Bont menetti koko päänahkansa, joka piti kiinnittää 130 tikillä uudestaan paikalleen. Apulaisohjaaja Doron Kauperia purtiin kurkkuun ja matkalla ambulanssin kyytiin leijonat purivat häntä vielä takapuoleen. Verenvuodatusta on taltioitu kiitettävästi filmillekin, ja on ajoittain uskomatonta, millaisia kohtauksia elokuvaan on jätetty. Kukaan näyttelijä ei ilmeisesti suostunut enää uusintaottoihin. Kuvauksiin meni kaikkiaan viisi vuotta.

Roar [7]
Roar [8]

Elokuva on ollut oikeassa elämässäkin villieläimiä kotonaan pitäneen avioparin Noel Marshallin ja Tippi Hedrenin lempilapsi. Elokuvan lapsiakin esittävät heidän oikeat lapsensa. Naurettava hippimäinen sanoma anelee lopputeksteissä katsojaa tekemään jotakin Afrikan eläinten salametsästyksen lopettamiseksi. Itse elokuvan sisältö kertoo vain siitä, miten villieläimet suhtautuvat niitä rakastamaan pyrkiviin meuhkaaviin ihmisiin vain joko viileän välinpitämättömästi tai avoimen halveksuvasti. Herzogkin olisi moisesta kylmästä totuudesta ylpeä.

****-
© Paavo Ihalainen, julkaistu: 15.5.2015
keskiarvo
toimitus
3.90/5.00 (5)
 JSSMJMKKPI
  3.0 4.0 3.5 5.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.88/5.00 (4)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  6 (7)
86%
Roar (1981)  Roar (1981)