Caroline Munro

Il conformista (1970)

Fasisti

aka El conformista; Le conformiste; Fascisten; The Conformist

Il conformista #1 Il conformista #2

Genre

IMDb

Bernardo Bertoluccin hyytävä kuvaus fasismin, politiikan ja byrokratian psykologiasta onnistuu siinä haastavassa tavoitteessa, joka usein määrittää jääkö elokuva historiaan vai ei: kyky esittää yleinen yksityisessä ja päin vastoin, mahdollisimman seikkaperäisellä ja vetoavalla tavalla. Fasistissa sellaiselle antoivat oivat puitteet ne ideat eksistentialismista, nihilismistä, seksuaalisuudesta ja sosiaalisesta vieraantuneisuudesta, jotka kiinnostivat kirjailija Alberto Moraviaa, jonka Il Conformista -romaanin pohjalta Bertolucci käsikirjoitti elokuvansa. Fasistin vakavakasvoisen pääosan sai Jean-Louis Trintignant.

Il conformista [1]
Il conformista [2]

Trintignant näyttelee Marcello Clericiä, fasistien salaisen poliisin palvelukseen hakeutuvaa ja pääsevää synkkää salaperäistä miestä 30-luvun Italiassa. Elokuva keskittyy Clericin yrityksiin mukautua jotenkin tavalliseksi, "normaaliksi" yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi suorittaen ja harjoittaen samalla väkivaltaista työtään kylmän rutiininomaisesti, koska sekin kuuluu mukautumiseen. Hän valmistelee jopa avioliittoa iloisen luonnonlapsimaisen Giulian (Stefania Sandrelli) kanssa käyden tähän liittyen synnintunnustuksessa, sillä tunnustettavaa riittää. Elokuva kuitenkin sijoittuu varsinaisesti Pariisiin, jonne Clerici saa komennon tehtävänään salamurhata entinen opettajansa, antifasistista aktivismia ja aatetta levittävä professori Quadria (Enzo Tarascio). Elokuva kulkee eri aikatasoissa, muttei erityisen sekavasti, sillä kerronta on niin hyvin hallussa, että katsojalle selviää tapahtumien kronologia vaivatta.

Il conformista [3]
Il conformista [4]

Päähenkilön psykologian ja aistittavan vieraantuneisuuden tunnun taustalla on eräs tapahtuma varhaisessa nuoruudessa, jonka kautta Bertolucci luo pohjaa elokuvan teemoille mukautumisen ideologioista ja realiteeteista. Kyseessä on päähenkilön epävarmuus identiteetistään ja toisaalta kyvyttömyys olla mukautumatta, mikä tekee hänestä jäätävän tehokkaan pikku palikan sille poliittiselle järjestelmälle, joka tarvitsee toimijoita, tappajia, vakoojia, tiedonantajia, käskyjen tottelijoita. Clerici on valmis hyväksymään väkivallan fasismin palveluksessa, vaikka ei ehkä itse pystyisikään käyttämään asetta tai veistä. Sisimmässään hän on kuitenkin kaikkea muuta kuin fasistisen maailmankuvan määrittelemän "oikean", hyvin mukautuneen kansalaisuuden ja "identiteetin" edustaja. Tästä ristiriidasta - mukautua poliittiselle propagandalle ja väkivallalle ollen sisältä kuitenkin kaoottisen ristiriitainen ja "mukautumaton", täten jopa vihollinen - hahmottuu niin vahva allegoria totalitaaristen järjestelmien ja dogmaattisten ideologioiden pohjimmaisesta luonnonvastaisuudesta ja itsepetoksesta, että vertauskohtana Bertoluccin maanmies Pasolini ei ole kaukaa haettu.

Il conformista [5]
Il conformista [6]

Merkittävät elokuvat huomaa usein siitä, miten ne kätkevät suuret aiheensa mahdollisimman "pieniksi" ja tunnistettaviksi palikoiksi, joiden yhdistelmästä keskenään alkaa näkyä laajempi konteksti, jolloin yleensä myös ristiriidat alkavat käydä selviksi. Huumori, ironia ja satiiri kuuluvat osaavissa käsissä ehdottomasti asiaan, niitä on Bertoluccillakin maltillisesti. Fasistin näkemyksellisyys alkaa korostua viimeistään Pariisin jaksossa, jossa päänelikko (Clerici, salamurhattava professori ja heidän naisensa) viettää iloisen välitöntä iltaa ruoan, vapaamuotoisen tanssin, ilakoinnin ja musiikin merkeissä. Keskeistä on etenkin kuinka nuoret naiset ovat nopeasti ystävystyneet toisiinsa hieman lapsekkaalla mutta tärkeällä tavalla, sillä lapsimainen välittömyys taisi olla fasismin mekanismeista kuitenkin aika kaukana, etenkin jos sattui ajautumaan hallintoa vastaan. Nelikko on nyt kuitenkin Pariisissa, jonne totalitarismi ei ole yltänyt. Myös Clerici alkaa epäröidä kykyään tai haluaan murhata hieman jo ikääntynyt mutta terve ja eläväinen vanha opiskeluaikojensa professori jonkun Roomasta käyneen käskyn vuoksi - siis minkä vuoksi?

Il conformista [7]
Il conformista [8]

Pitkän jakson merkitys onkin siinä, että kysymykselle ei tunnu enää löytyvän vastausta, on vain omituisen ajaton ilon ja leikin hetki, jollaisista esimerkkejä löytyy muualtakin italialaisen elokuvan historiassa. Nelikon välillä on myös aistillisuutta, mikä tukaloittaa Clericin asemaa entisestään: professorin kaunis nuori vaimo Anna (Dominique Sanda) ei ole varsinaisesti peitellyt katseitaan totisen Clericin suuntaan, jonka murjottava läsnäolo pakottaa esiin ahdistusta ja epätietoisuutta, joka tätä hahmoa kalvaa kyvyttömyytenä "olla sopeutumatta". Olisihan kai ensin pyrittävä jotenkin "sopeutumaan" itsensä ja menneisyytensä kanssa. Eteläisen Euroopan katolilaisuudelle lienee seksuaalisen identiteetin ja räikeidenkin visioiden esittely hyvin luontevaa, kuten Argenton kultakauden giallot tai vaikka Almodovarin hätkähdyttävä Iho jossa elän (2011) osoittavat. Clericin henkilökohtaisen ja koko maailman epävakautta kuvaa hyvin kohtaus, jossa Clerici odottamatta alkaa sohia pistoolilla ympäriinsä kääntäen piipun käskymäisen teatraalisesti lopulta omaa päätään kohti. Clericin ilmeen vakavuus ja hahmon huumori joka on korkeintaan kyynistä saa melkein kaikki Fasistin kohtaukset huokumaan tiettyä hermostuneisuutta ja pahaenteisyyttä, minkä vuoksi osaltaan myös loppukohtaus metsässä on niin raju.

Il conformista [9]
Il conformista [10]

Harvoissa elokuvissa yksilötason väkivalta on onnistuttu kuvaamaan sellaisena kylmän laskelmoituna poliittisena julmuutena, suunnattomana tuhlauksena, että se riittää toimimaan allegoriana kokonaiselle ideologialle ongelmineen ja käytäntöineen. Mikään jäykkä ja joustamaton utopia politiikan tai uskonnon osalta ei voi riittää kuvaamaan todellisuutta luonnossa, joka on täynnä sattumaa, kokeiluja, epäsäännöllisyyksiä, poikkeavuuksia, mukautuneita ja mukautumattomia. Esiteltyään keskeiset hahmot ja heidän maailmassaan vallinneen poliittisen ilmapiirin päättyy elokuva tolkuttoman väkivaltaiseen anti-katarsikseen, joka pitkitettynä oikeuttaa olemassaolonsa kaikuna sairaista mielistä murhaamassa rajoittuneen ideologian käskyjen mukauttamina. Enempää ei tarvita. Mielikuvitus on jokaisen totalitaristisen järjestelmän ja ajattelutavan pahin kitkettävä vihollinen.

Il conformista [11]
Il conformista [12]

Loppu metsässä voisi tuskin olla karmeampi rienaus ihmisyyttä vastaan, mutta se ei kuitenkaan ole mikään kyyninen shokkifinaali, sillä tätä ennen Bertolucci on kyllä huolella esitellyt aineksia, jotka voivat tehdä ihmisestä (ei välttämättä politiikasta) kauniin ja kiehtovan. Vertaus Peckinpahiin on mahdollinen sikäli, että joskus myös hänellä toivoa ja sympatiaa verilöylyjen keskellä ansaitsi nainen tai tyttö, kuten Bring Me the Head of Alfredo Garcian (1974) lopussa. Toinen ilmeinen vertauskohta Fasistin väkivallan henkiselle painostavuudelle on Pasolinin vaikea ja tärkeä Saló o le 120 giornate di Sodoma (1975). Siinäkin fyysinen väkivalta, viattomien alistaminen sadismille ja tuhovoimainen impulsiivisuus muuttuvat osaksi laajempaa ideologiaa ja järjestelmää, mikä tekee siitä melko puistattavaa katsottavaa. Sellaisen allegorian saavuttaminen ja välittäminen elokuvassa on hyvin vaikeaa ja onnistumiset melko harvinaisia.

Il conformista [13]
Il conformista [14]

Visuaalisesti Bertoluccin elokuva on virtuoosimainen, ei vähiten tuon loppukohtauksen aikana, kun metsään pursuaa usvaisen aavemaista valoa puiden välistä. Visuaalisuus muistuttaa 80-luvun lopun ja 90-luvun hongkongilaisia fantasia- ja taisteluelokuvia välttäen kuitenkin niissä korostuvan värifiltterien ja savukoneen synnyttämän makeuden. Fasistin lopun väkivaltaa tai pikemminkin kylmyyttä ja jäätävyyttä korostavat jättiläispuut ja kaoottinen käsivarakuvaus niiden keskellä. Tällä kertaa luontoa ei yritetä kuvata erityisen kauniina tai harmonisena, vaan se edustaa pikemminkin sitä kuilua, jonka reunan yli Clerici on selvästi antanut itsensä mukauttaa-sysätä. Vittorio Storaron kuvaus läpi elokuvan on huikean kekseliästä ja levotonta kuten koko elokuvan henkinen ilmasto. Fasistinen "autius" ja "persoonattomuus" täyttävät sisä- ja ulkotilojen ruudut.

Il conformista [15]
Il conformista [16]

Lopussa on selvää, että Clericin maailma on taas järkkymässä, mikä on viimeinen sivallus koko poliittista kuviota ja propagandaa vasten: kun fasismi on "takana", on aika etsiä "syyllisiä" ja löytää seuraava narrilauma, jota palvelemaan liittyä ja jonka osaksi ryhtyä. Kuvat Clericista paijaamassa pikkutyttöään hyvänyönunille tuovat mieleen tarinat hirmuhallintojen palvelijoista ja -tekoihin osallistuneista, jotka päivisin "tekivät vain työtään" mutta iltaisin peittelivät lapsensa sänkyyn. Hulluus, irvokkuus, ahdistus ja epävarmuus tulvivat Fasistissa loppuun tultaessa harvinaisen kirkkaalla tavalla. Aivan viimeinen kuva ehkä kuitenkin kiteyttää sen mikä tätä hahmoa todella vaivasi, ja näin ristiriita on lopulta pakotettu esiin: ihminen on satunnainen yksilö, ja sen kieltävät totalitaariset järjestelmät ja uskonnot ovat pysyvästi huteralla pohjalla, tosikkomaisten mielikuvituksettomien diktaattorien valamilla savijaloilla, joille Nietzsche ja Pasolini nauravat.

*****
© Juho Malanin, julkaistu: 2.7.2015
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (5)
 JSJM*MMPITM
  3.5 5.0 3.5 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.50/5.00 (5)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  21 (23)
91%
Il conformista (1970)  Il conformista (1970)Fasisti