Caroline Munro

This Must Be the Place (2011)

aka Un lugar donde quedarse

This Must Be the Place #1 This Must Be the Place #2
IMDb

This must become a KULT movie. Italialaisen Paolo Sorrentinon ensimmäinen englanninkielinen elokuva on näyttelijä Sean Pennille kirjoitettu virkistävän erilainen musta melankoliadraamakomedia eläkkeelle siirtyneestä goottirokkarista, jonka ulkoasu edelleen normikuvioissakin muistuttaa The Curen Robert Smithia meikkeineen, hiuksineen ja pukeutumisineen. This Must Be the Place esittääkin nämä ihmiset niinä harvoina, jotka ovat niin sanotusti löytäneet sisimpänsä ja uskaltavat vielä pysyä siinä. Lopputuloksessa ei ole mitään väärällä tavalla nuorekasta tai keskenkasvuista vaan terveellistä, rohkeaa, uskallettua, pientä häijyyttä hyveen nimissä.

This Must Be the Place [1]
This Must Be the Place [2]

Viipyilevä, seesteinen ja ironinen tarina seuraa kaurismäkeläis-jarmuschlaisen lakonisuuden omaksuneen ja arkeen vähän pitkästyneen päähenkilön henkilökohtaista, mannertenvälistä isä-matkaa. Hahmo on kuin mustaan nahkaan pukeutunut keski-ikävajareissa ajelehtiva Vincent Gallon goottiversio keskellä coenilaisen omituista ja arvaamatonta maailmaa pienillä Koyaanisqatsi-vivahteilla ensin Euroopan Dublinissa, sitten Yhdysvalloissa. Kyseessä on tavallaan road movie, mutta ei mitenkään liian kuluneessa tai hengästyttävässä muodossa.

Sean Pennin vakuuttavasti esittämä Cheyenne saa hulppealle kartanolleen Dublinissa viestin isästään, joka on kuolemaisillaan Yhdysvalloissa. Lentopelkoinen Cheyenne ei ole puhunut isälleen 30 vuoteen, sillä tämä pettyi poikaansa, joka oli alkanut 15-vuotiaana meikata, kasvattaa mustaa pystytukkaa ja käyttää näyttäviä nahkabuutseja sekä -takkeja. Näytti siltä, että pojasta ei varmasti tulisi juristia tai insinööriä saati kovin vakavasti otettavaa juutalaisyhteisön jäsentä. Sen sijaan pojasta tuli mm. David Byrnen (näyttelee itseään) lähipiirissäkin vaikuttanut menestynyt muusikko, joka nyt elokuvan tapahtuma-aikana viettää hieman melankolisia ja ikävystyneitä "eläke"päiviään mittavien säästöjensä ja sijoitustensa varassa. Nainenkin on (Frances McDormand) pysynyt pitkäaikaisena kumppanina, mutta elämä on jotenkin yksitoikkoista. Tuleva matka Atlantin yli rikkoisi apatiaa ainakin hetkeksi. Cheyenne saa selville isänsä kärsineen Auschwitzissa 40-luvulla, ja lopulta elokuvan varsinainen juoni keskittyy New Yorkin juutalaisyhteisön ykkösnatsimetsästäjän Mordecai Midlerin (Judd Hirsch) kautta saatuun tietoon Cheyennen isän muinaisesta vaan ei unohdetusta vainoajasta ja tämän henkilöllisyydestä.

This Must Be the Place [3]
This Must Be the Place [4]

This Must Be the Place leikittelee monilla asioilla, mutta keskeiseksi nousee odottamaton näky keski-ikäisestä rokkarivetelyksestä täysissä tamineissaan etsimässä yli ysikymppistä natsirikollista, joka ei enää välttämättä ole edes elossa. Toisin sanoen yhtä villiin natsijahtiin ei tähdätä kuin Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (2009). New Yorkin näkyvä juutalaisyhteisö on esillä tavalla, joka muistuttaa monia Coen-veljesten elokuvia, joiden kuivaa huumoria ja ironiaa myös Sorrentino selvästi ymmärtää. Koska asetelma on tämä, on elokuvalla hyvät mahdollisuudet onnistua vaikeassa tavoitteessaan eli surun, tragedian, kärsimyksen ja toisaalta lempeyden ja huumorin yhdistämisessä. Siinä se onnistuukin hyvin, mistä tunnustus kuuluu myös visuaaliselle kielelle ja omaperäiselle, harkitulle dialogille jota elokuva on täynnä.

This Must Be the Place [5]
This Must Be the Place [6]

Sorrentinon elokuva on enemmän hauska kuin ahdistava ja synkkä. "Epäilen, että suru ei sovi yhteen surun kanssa", lausuu Cheyenne Yhdysvalloissa kuultuaan, että hänen lähipiiriinsä kuuluvan nuoren dublinilaisen goottitytön ja tähän ihastuneen tarjoilijapojan orastava lempi ei ota syttyäkseen. Melankolia oikein kuvattuna on samanaikaisesti toteavaa ja kirpaisevasti huvittavaa, minkä yhdistelmästä voi syntyä vapautuminen: miksi kokea suru ja melankolia ehdottomasti negatiivisina asioina, kun ne kuitenkin valtaosalla ovat edessä elämän aikana, toisilla jatkuvasti, toisilla harvoin, toisille voimanlähteinä, toisille raastavina pahoina haamuina. Viesti on, että myös melankolia voi viedä pitkälle ei aina ulospäin, mutta ainakin sisäänpäin. Oikein nähtynä ja suhteutettuna siitä voi syntyä ja saada jotain.

This Must Be the Place [7]
This Must Be the Place [8]

Tällaista tunnelmaa tukee elokuvan visuaalisuus, joka on ajoittain varsin mieleenpainuvaa. Sorrentinon elokuvassa on joitain mestarillisen subliminaalisia kuvia, joiden jälkeen on hankala nähdä maailmaa pelkästään synkkänä paikkana, vaikka miten olisi muuten ikävää. Laajat maisemakuvat etenkin Yhdysvalloissa, valtateiden loputtomat suorat erämaita halkaisemassa tai auringon sädetulitukset lähellä horisonttia turkoosinpinkkeine pilvineen ovat kuin Terrence Malickin draamoista tai jopa Godfrey Reggion (Koyaanisqatsi) tai Ron Fricken (Baraka, Samsara) kokeellisista dokumenteista. Myös arkkitehtuurisia omituisuuksia hyödynnetään yleiskuvissa, mikä luo elokuvalle täysin omintakeisen ja vetoavan ilmeen.

This Must Be the Place [9]
This Must Be the Place [10]

Kaurismäen elokuvista muistuttaa myös kohtaus David Byrnen klubikeikalla. Tätä seuraava keskustelu päähenkilön ja Byrnen välillä kuvaa hienosti tapaa, miten taiteilija näkee tai kuulee maailman - väreinä, sommitelmina, ääninä, virkkeinä, kohtauksina, koneina. Luomisen riski ja mahdollisuudet ovat esillä kaikessa rikkaudessaan melkein tavalla, josta Peter Greenawayn huikeimmat visiot eivät ole kaukana. Koko soundtrack tukee kaikkea myös osuvasti läpi matkan, ja elokuva kannattaakin viimeksi mainitun osalta kokea ihan lopputekstejä myöten.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä, kaikki ovat ymmärtäneet elokuvan muodon ja sisällön. Sorrentino ei ole suurten ulospäin räjähtävien tunteiden mies, hän on enemmän Kaurismäki kuin Halonen, mutta molempiahan tarvitaan. Dialogikohtausten aikana kamera saattaa olla hienovaraisessa liikkeessä äärimmäisen hitaasti mutta painottavasti, ehkä parhaana esimerkkinä lopun lähestyvät ajot yksinäistä ja sokeaa natsivaaria kohti tämän huikean monologin aikana. Tyylipuhdasta elokuvaa rasittaa oikeastaan vain se, että kun isän kaipuu -teemaa aletaan korostaa dialogin tasolla elokuvan puolivälissä, välittyy se hetkittäin liian naiivisti siinä mielessä, että kaikki olisi käynyt selväksi myös ilman korostamista, ilman ääneen lausuttua valitusta ja itseanalyyttisiä yksinkertaistuksia, joilla on muutenkin tapana vaihdella ja muuttua ajan myötä. Vaikka ne eivät muuttuisikaan, näin maagisen elokuvan kohdalla olisi riittänyt vähempikin.

This Must Be the Place [11]
This Must Be the Place [12]

Hattua tekisi mieli nostaa Future Filmille, joka julkaisee valtavirran ulkopuolista laatukamaa Suomessa dvd:llä. Maailma olisi kevyesti parempi paikka, jos täällä olisi enemmän tämänkaltaisten elokuvien tekijöitä ja katsojia. Jatko-osat, supersankarit ja propaganda edustavatkin sitten sitä läheisempää todellisuutta. Miehet ja naiset, tytöt ja pojat, ukot ja akat, punkkarit ja natsit, This Must Be the Place on ehdottomasti tsekkauksen arvoinen.

****½
© Juho Malanin, julkaistu: 18.7.2015
keskiarvo
toimitus
3.38/5.00 (4)
 JSJM*MK*PI
  3.0 4.5 3.5 2.5
keskiarvo
lukijat i
3.50/5.00 (5)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  6 (10)
60%
This Must Be the Place (2011)  This Must Be the Place (2011)Cheyenne - This Must Be the Place