Caroline Munro

Pet Sematary (1989)

Uinu, uinu lemmikkini

aka Cimetière vivant; Cementerio viviente; Simetierre; Cimitero vivente; Pet Sematary - Cimitero vivente; Jurtjyrkogården

Pet Sematary #1 Pet Sematary #2
IMDb

Pet Sematary on Stephen Kingin kirjansa pohjalta käsikirjoittama elokuvasovitus, jonka ohjauksesta vastaa musiikkivideoita mm. Chris Isaakille, Madonnalle, Janet Jacksonille ja Whitney Houstonille tehnyt Mary Lambert.

Elokuvassa nuori perhe muuttaa hulppeaan omakotitaloon landemaisemissa. Perheeseen kuuluu isä, äiti, pikkupoika ja hieman vanhempi "kyselyiässä" oleva pikkutyttö. Lemmikkejäkin toki löytyy ja uuden talon takaa myös lemmikkien hautausmaa, kuten pian selviää. Kehämäiseen hautamuodostelmaan pystytetyt ristit muistuttavat menneiden vuosikymmenten kyynelistä merkiten pikkuipanoiden kuolleiden lemmikkien viimeisiä leposijoja. Ongelmana on se, että naapuritalon vanha isäntä on haluton ja hieman salaperäinen vanhaan hautausmaahan liittyvien kysymysten suhteen, vaikka aluksi esittelee paikkaa uusille tulokkaille. Vielä suuremmaksi ongelmaksi perheidyllin kannalta tosin osoittautuu talon edestä kulkeva valtatie, jota pitkin raivoaa valtavia road train -tyylisiä rekka-autoja noin kerran minuutissa. Ilmeisesti "yllättäen" joku näistä rekoista päätyy osumaan ensin pikkutytön kissaan ja sitten pikkupoikaan. Nämä molemmat järkyttynyt isä hautaa lemmikkieläinten hautausmaalle, joka legendan mukaan herättää kuolleet henkiin, tosin hieman "muuttuneina".

Pet Sematary [1]
Pet Sematary [2]

Tarinaan kuuluu myös nuori mieshenkilö, joka niin ikään jäi rekan alle päätyen kuolleena lääkäri-isäpäähenkilön vastaanotolle. Hän alkaa kummitella odottamattomien näkyjen muodossa, ja veikkaan että jo nämä näyt ovat olleet monelle ns. ikimuistoisia etenkin, jos elokuva on tullut katsottua vähän nuorena ensimmäistä kertaa (salaa totta kai).

Elokuvassa nimittäin on hetkensä. Groteskisti kallovaurioitunut kummitushahmo elottomine silmineen milloin missäkin ilmestyvänä on tehokkaan epämukava elementti, joka muistuttaa oikeiden painajaisunien kuvastoa. Lisäsävyä antaa myös hahmon hyväntahtoisuus, sillä hän toimii pikemminkin varoittajana ja viestintuojana haudan takaa kuin itse viikatemiehenä tai perinteisenä mörkönä. Elliot Goldenthalin (mm. Drugstore Cowboy, Alien 3, Interview With the Vampire, Heat) musiikilla on myös tärkeä rooli tunnelman luomisessa. Näyttelijät elokuvassa ovat peruslaatua, ei mitään erityisstarboja, mutta etenkin lapset suoriutuvat vaikeista rooleistaan hyvin, ja vanha herra Fred Gwynne pärjää jo pärstänsä ansiosta.

Pet Sematary [3]
Pet Sematary [4]

Elokuvassa on kuitenkin eräs seikka, joka kuulun pomminheittäjä Leonard Maltinin sanoin ylenkatsoo yleisöä tavalla, jonka yleisö itsekin tiedosti, ja se seikka liittyy johdonmukaisuuteen ja uskottavuuteen elokuvan sisäisessä maailmassa. Logiikkaa, jonka mukaan taaperoperhe muuttaa taloon, jonka aidattoman pihan edestä kyntää hirveitä rekkoja ei pitäisi tarjota näin, ikään kuin "ehkä kukaan ei huomaa". Rekat kuvataan vielä vaikuttavasti todellisina hirviöinä musavideoiden sammakkoperspektiivillä ja nopeilla leikkauksilla. Tätä ei kukaan hahmoista kyseenalaista, eikä aitaakaan aleta rakentaa. Sen sijaan liidätellään leijaa, piknikkaillaan ja sitten järkytytään, kun pikkukaveri menehtyy rekan alle. Fantasia toki katsotaan fantasiana, mutta sisäinen maailmansa siinäkin on.

Pet Sematary [5]
Pet Sematary [6]

Elokuvan loppupuoli sisältää melkoisen nihilististä vanhan koulukunnan gorea. Ero nykyajan kauhuelokuviin näkyy ainakin siinä, että Pet Semataryn kaltaisissa mainstream-kauhuelokuvissa 20-30 vuoden takaa ei käytetty digigorea ja harvemmin nopeaa "shokeeraavaa" leikkaustakaan, joka leimaa niin monia moderneja kauhuvirityksiä, hirvittävimmin överiksi vietynä esim. joidenkin Saw-elokuvien muodossa. Kingin elokuvasovituksessa on jopa pieniä Nekromantik-vivahteita, jotka varmaan jäävät monilta huomaamatta, mutta kyllähän se viimeinen kuva aika vaikuttava on. Sanalla sanoen meininki on makaaberin häijyä ja useimmiten vähemmän on enemmän, mitä tulee verenvuodatuksen ja liiallisen yrittämisen määrään.

Pet Sematary [7]
Pet Sematary [8]

Pet Semataryn kiehtovinta antia on muutenkin loppu, kun zombielapsi lopulta astuu kuvioihin vaeltaen talosta taloon ja huoneesta huoneeseen melkein samalla sairaalloisella monotonisuudella kuin teinipoika Romano Scavolinin Nightmaren (1981) pahassa lopussa, vaikka toki mitenkään samanlaiseen pervoiluun ei Kingin teksti pääty. Tapa, jolla pojan vaellus mutaisine pikku jalanjälkineen on kuvattu tekee koko tilanteesta makaaberin, intensiivisen ja omaperäisen. Lopultahan lopun teurastus on pikkuzombielle vain leikkiä, joka julmasti katkaistaan, kun todellinen kuolema lopulta tulee ja pistää myrkkypiikillään. Vain lohduttomat lapsensanat "no fair, no fair" jäävät kaikumaan. Tapa millä äärimmäisen erilaiset elementit yhdistetään yhdeksi karmeaksi kokonaisuudeksi on samantyylinen kuin Takashi Miiken Auditionin (1999) lopussa, jossa toisella on hauskaa ja toisella kurjaa. Kingin tekstin kautta lapsenomainen leikki suhteessa aikuisen tajuamiin hirveyksiin on varsin onnistuneesti toteutettu ja kuvattu.

Pet Sematary [9]
Pet Sematary [10]

Elokuvan hahmotkaan eivät ole lopulta mitään aivan symppiksiä. Välillä tuntuu kuin King olisi yrittänyt kuvata samankaltaista moraalittomuuden ja matalaotsaisuuden tasoa kuin William Friendkin elokuvassaan Killer Joe (2011). Pet Semataryn ikävämpiä luurankoja hahmojen menneisyydestä ei juurikaan kyseenalaisteta, pikemminkin muut hahmot ottavat ne vastaan tyylillä "sattuuhan sellaista", vaikka äidin sairas sisko tuskin näki asian samalla tavalla. Ehkä King yritti kuvata jonkinlaista välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, mikä monia ihmisiä leimaa oman edun nimissä, mukaan lukien perhettä perustettaessa ja suunniteltaessa. Mutta näiltä osin suosittelen kuitenkin Friedkinin (myöskin varsin erilaista) elokuvaa, jossa hahmojen luonteisiin ja motiiveihin syvennytään ikimuistoisen perusteellisesti.

Elämän mentyä raiteiltaan ja ruumismäärän kasvettua ei kierteelle edelleenkään näy loppua ja elokuva päättyy loogisesti, pahaenteisesti, jopa mustan humoristisesti. Sellainen on aina tervetullutta, ja vaikka elokuvaa ihmishahmojensa osalta ei täysin varauksetta voikaan arvostaa, on se mukava genrefiilistely kerrattavaksi etenkin, jos se on aikaisemmin pelästyttänyt uhkarohkean katsojasankarinsa tilaan, jota englanniksi luonnehditaan sanonnalla "shitless".

***½-
© Juho Malanin, julkaistu: 14.8.2015
keskiarvo
toimitus
2.83/5.00 (9)
 JSTPJMJM*MEMMEMTMPV
  3.5 3.0 3.5 3.5 2.0 3.0 2.0 2.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.04/5.00 (12)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  8 (68)
12%
Pet Sematary (1989)  Pet Sematary (1989)Uinu, uinu lemmikkini  

kommentit

odota...
nightmare kommentoi (14.8.2015 22:27:49)
user avatar Ainoa elokuva joka on onnistunut aiheuttamaan koko yön painajaismaratoonin.
Elokuva tuli toki katsottua ensimmäisen ja toistaiseksi myös viimeisen kerran 10 vuotiaana, mutta tuli samoihin aikoihin katsottua toki paljon muutakin..
vastaa »
Vaeltaja kommentoi (16.8.2015 17:19:29)
user avatar Voin nyt kuulostaa tyhjästä nillittäjältä, mutta kun kerta sivustonkin nimi on elitisti.net.. Eli elokuvassahan ei haudata yhtään mitään tai ketään lemmikkien hautausmaalle, kuten arvostelija väittää, vaan kauempana sen takana sijaitsevalle mic mac -intiaanien vanhalle hautausmaalle.
vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa