Caroline Munro

Mommy (2014)


Mommy #1 Mommy #2

Genre

IMDb

Kiitosta ja palkintoja runsain määrin niin Cannesin elokuvajuhlilla kuin maailman elokuvakulttuurilehdistön piirissä niittänyt Mommy on kanadalainen draama yksinhuoltajaäidin ja tämän ongelmallisen teinipojan elämästä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Dolan vastasi tuotannossa myös leikkauksesta ja pukusuunnittelusta.

Koristeellista Die-lempinimeä käyttävä keski-ikäinen äiti (Anne Dorval) noutaa elokuvan alussa poikansa Steven (Antoine Olivier Pilon) hoitolaitoksesta, jossa tämä on juuri aiheuttanut viimeisimmän välikohtauksen sytyttämällä ruokailutiloissa tulipalon. Tarmokkaan ja aikaansaavan (fyysisestä viehätysvoimasta puhumattakaan) oloinen Die vaatii saada ottaa ADHD-diagnosoidun poikansa kaikesta huolimatta takaisin kotiin huolehdittavakseen. Laitoksen johto epäilee "äidinrakkauden" riittävyyttä vaikeasti ja jatkuvasti sekoilevan pojan käsittelemisessä, mutta laitos ei sekään ole oikea ratkaisu, ajattelee äiti Die. Ja niin he lähtevät laitokselta uutta asuntoaan kohti, vaikkei rahaakaan juuri ole. Steven isä on kuollut muutama vuosi sitten, mikä on osaltaan saattanut vaikuttaa pojan käytökseen ja "sairastumiseen." Die puhuu pojalleen itsestään äitinä (äiti tekee, äiti tulee, äiti laittaa) vähän niin kuin pikkulapselle puhutaan, jotta tämä oppisi tuntemaan elämänsä ihmiset kielellisessä mielessä.

Mommy [1]
Mommy [2]

Elokuvan tempo on hengästyttävä etenkin ensimmäisen kolmanneksen aikana. Yli kaksituntinen elokuva alkaa tehokkaan varmalla sykkeellä, jollaista harvoin elokuvissa näkee, eikä se tunnu lainkaan teennäiseltä tai pinnalliseen vaikuttavuuteen pyrkivältä. Se kuvaa taitavasti sellaista maailmaa, jossa nämä ihmiset elävät. Steven impulsiivisuus voi vaihtaa kohdetta silmänräpäyksessä mihin tahansa, ja Dien on jotenkin pysyttävä perässä, jotta pahemmilta välikohtauksilta vältyttäisiin. Steve ei vaikuta kaverilta, joka toistaa juuri sanomansa rauhallisesti. Toisella kerralla tullaan jo vähintään hengitysetäisyydelle ja katsotaan tiukasti silmiin. Tietenkin kaikki tämä rajoittaa myös Dien omaa elämää viehättävänä naisena ja freelancer-kääntäjänä, kun rahaakin pitäisi ansaita. Katsojan ei auta kuin pitää penkistä kiinni ja seurata ryöpytyksenomaista loisteliasta dialogia sekä tehokasta kuvakerrontaa. Käsivarakuvaus liikkuu paljon muttei koskaan häiritsevästi siinä omaperäisessä kuvakoossa, jonka Dolan kuvaajansa (Denis Villeneuvelle mm. mestarillisen Incendiesin kuvannut André Turpin) kanssa on valinnut.

Mommy [3]
Mommy [4]

Mommy on malliesimerkki vetävästä kekseliäisyydestä, jolla tuetaan vaikeaa ja hyvin todentuntuista tarinaa siten, että lopputulos jättää katsojaan älyllis-esteettisesti voimakkaan, jopa häkeltyneen olon. Dialogivyörytys on välillä kuin yhdistelmä piripäisen Tarantinon huomioterävyyttä romperstomperilaisen Woody Allenin neuroottisena vuoropuheluna. Sarjatulimainen sanailu ei kuitenkaan ole liian "syvällä", vaan katsoja pystyy melkein osallistumaan kuulemaansa. Tärkeä vertailukohta Mommyn kerronnalle ja sanailulle on vuosina 2004-2013 Channel 4:lle tuotettu brittisarja Shameless (kirjoittanut Paul Abbott), joka käsitteli vaikuttavalla tavalla samoja sosiaalisia, seksuaalisia ja taloudellisia teemoja kuin Dolanin elokuva. Manchesterilaisen työväenluokan elämää kuvaavan Shamelessin anarkistinen, paikoin hätkähdyttäväkin huumori on myös täysin vailla vertaansa, eikä oikeastaan mikään kuviteltavissa oleva inhimillisen heikkouden, tragedian tai voimannäytön ilmentymä jäänyt sarjassa käsittelemättä tai sivuamatta. Mommy ei toki aivan yhtä hurjaksi ylly missään vaiheessa, mutta läheltä se liippaa. On selvää, että hetkellisesti äidin ja hyperpojan välillä kytee jo muinaisia kreikkalaisia kiinnostaneita teemoja. Kaikki kuvataan silti hienovaraisen järkevästi vailla mauttomuuksia tai liioittelua, jotka lähinnä yksinkertaistaisivat, rumentaisivat tai tuomitsisivat psykologisia ristiriitaisuuksia ja elokuvan "tiedostamatonta".

Mommy [5]
Mommy [6]

Näyttelijät ovat kautta linjan uskottavia ja eläviä. Tunnetilat vaihtelevat järjettömästä riemusta rajuun alakuloon, eikä näillä hahmoilla ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin elää hetkessä, kirjaimellisesti. Sivuroolissa Kyla (Suzanne Clément), Dien ja Steven naapuriperheen turhautunut vaimo ja äiti, näkee henkireiän juuri siinä villissä ja leikkisässä elämässä, josta hän saa vihjeitä kadun toiselta puolelta oman talonsa ankeasta ikkunasta uusia naapureita seuratessaan. Kylan oma ja ikävystyttävä elämä myötäilee lähinnä ohjelmoijapuolison työkuvioita, ja ahdistavan tilanteen oireilua kuvastaa nerokkaasti hahmolle kirjoitettu lievä änkytys ja arkitoimia häiritsevä ujous. Kylan alkaessa viettää yhä enemmän aikaa ystävällisen Dien ja haastetta sekä mahdollisesti (kiellettyä?) seksuaalista virkeyttä ja jännitystä tarjoavan Steven kanssa alkaa hänestä kuoriutua sellainen iloinen säteilevä nainen, joka hän epäilemättä haluaisi jälleen pysyvästi olla. Hahmo on hyvin lähellä Shamelessin Sheilaa, vakavasta agorafobiasta ja muista neurooseista kärsivää kuin myös seksuaalisesti hyperaktiivista hahmoa, joka oli mukana sarjan useissa kausissa.

Mommyn äiti ja poika ovat ihmisiä, joiden kanssa ei keskusteltaisi Haneken uudesta elokuvasta, evoluutioteoriasta tai Houellebecqin jäätävästä tarkkanäköisyydestä ja ironiasta. He ovat - aivan kuin suuri osa Shamelessin hahmoista - ihmisiä, jotka haluavat olla, nauttia ja selviytyä, "heittäytyä täysillä", kuten Die asian lopulta ilmaisee. Tällöin voi puhua eläneensä voitokkaasti ja vapaasti, mikä luonnollisesti modernin urbaanin maailman armottomuudessa johtaa ongelmiin ja ahdistukseen, minkä vuoksi juuri tarvitaan aiemmin mainittujen kaltaisia intellektuelleja ja näkijöitä. Dolanin ja Abbottin sympatiat ovat kuitenkin aina Dien ja Steven kaltaisten tavallisten, sielukkaiden ja villien ihmisten puolella, jotka eivät halua pahaa kenellekään, mutta jotka eivät myöskään välitä kaunistella kielenkäyttöään silloin, kun jonkun olisi aika painua vittuun.

Mommy [7]
Mommy [8]

Elokuvan visuaalisuus on erikoisena ratkaisuna toteutetun 1:1-neliökuvasuhteen lisäksi kauttaaltaan elokuvan maailmaa palvelevaa ja tukevaa. Dolan leikittelee eri kuvakoilla hyvinkin tehokkaasti, muttei koskaan tuhlaillen. Kohdat, joissa kuvakokoon puututaan, ovatkin draamallisesti elokuvan keskeisissä kohdissa. Valaisu on tarkkaa ja tehokasta, mihin liittyen kannattaa seurata muun muassa Steven äidilleen ostamaa rakastavaa kaulakorua. Aurinkoa, puita, ylitsevuotavaa valoa ja elämisen riemua korostetaan välillä kuin Terrence Malickin elokuvissa, ja Dolanin musiikkivalinnat muutamassa montaasikohtauksessa ovat nappiosumia. Ääniraidalla kuullaan muiden ohessa Oasiksen "Wonderwall" ja Lana Del Reyn "Born to Die." Alkuperäinen soundtrack muistuttaa Amélie-elokuvan teemaa jonkinlaisen dopamiiniefektin läpi kuultuna.

Mommy [9]
Mommy [10]

Vaikka elokuvassa riittää huutoa, sekoilua ja meininkiä, ei se missään määrin ole pelkkää hupailua ja kevyttä psykologista kokeilua, vaan taustalla on jatkuvasti se jopa surumielinen todellisuus, joka tilanteeseen liittyy. Useimpien äitien toiveena kai olisi tulla vakuuttuneeksi siitä, että poika on onnellinen ja iloinen elämässään. Sitä korostaa äidin näkemä liikuttava, perinteiseen "hyvään elämään" liittyvä valveuni elokuvan loppupuolella. Nykymenosta päätelleen Steven mahdollisuudet eivät missään määrin täytä "normaaliin" elämään liittyviä käsityksiä, vaikka loppu ei aivan lohduton olekaan. Mieleen tulee Petri Kotwican Koti-ikävä (2005), jossa asetelma oli kipeästi toisin päin: äiti sairastuu, teinipoika kärsii. Äidinrakkaus ja rakkaus äitiä kohtaan ovat Mommyssa teemoina väkevästi ja taatusti riittävän tuoreesta näkökulmasta kuvatut, vaikka teema on tietysti ikuinen ja vaikea. Siihen liittyy niin sanotusti paljon tiedostamatonta ja huomaamatonta. Yleisöön ja kriitikoihin on aiheestakin tehnyt vaikutuksen se, että ohjaaja-käsikirjoittaja Dolan oli Mommyn valmistumisvuonna 25-vuotias. Mommya aiemminkin hän oli tehnyt jo neljä huomiota herättänyttä elokuvaa Kanadassa.

Mommy [11]
Mommy [12]

Mommy on kaikin puolin räikeämpi ja siksi olemassaolonsa paremmin perusteleva elokuva kuin esimerkiksi 12 vuoden aikana lyhyissä jaksoissa kuvattu Richard Linklaterin Boyhood (2014), jonka rohkeimmassa hetkessä vanhemmat autotallijätkät kertovat nuoremmilleen PANOJUTTUJA, jotka eivät johda tai perustu mihinkään, tai kun opiskelijanuoret ottavat ennen valokuvatrekkiään psykedeelejä ja kaikkia vähän jännittää vastakkainen sukupuoli. Sinänsä laadukas ja viisas Boyhood on ylipituutensa lisäksi vain niin perinteinen, niin harmiton, jopa niin isällinen, että sitä katsottaessa jää miettimään, oliko sillä tosiaan mitään uutta sanottavaa, tai sanottavaa ihanteista poikkeavasta todellisuudesta, jostain elämän tuntuisesta silloin, kun elämällä ei tarkoiteta poliittista korrektiutta. Radikaalein veto on saattaa yhteen kuvaan elokuvan päähenkilöpojan vanhempien uudet partnerit. Kaikki Boyhoodissa tapahtuva on totta ja pätevää, mutta elokuvan kannalta harmillisella tavalla liian yllätyksetöntä ja opettavaista. Boyhoodin hahmojen elämä on lopulta melko etuoikeutettua ja Mommyn tai Shamelessin maailmaan verrattuna helppoa. Siinä maailmassa riittää usein, kun tekee niin kuin viereinen tyyppi (tai isä) tekee.

Mommyn pituus voi olla hivenen liioiteltu, ja loppuratkaisuna naapurin Kylan tilanne tuntuu liian regressiiviseltä sopiakseen täysin Dolanin vapaiden villien maailmaan. Toki kompromissit ovat osa elämää ja samalla elokuvaa, ja draamallisena saavutuksena Mommy asettuu vahvasti pilvien suuntaisesti ylittäen monia muita. Se olisi vaikuttava elokuva minkä ikäiseltä tahansa. Albert Camus kirjoitti nelikymppisenä omia vanhoja tekstejään vähän turhaan aliarvioiden, että hieman yli parikymppinen ei osaa kirjoittaa, ellei ole nero. Sama pätee hyvin elokuvassa.

****-
© Juho Malanin, julkaistu: 21.10.2015
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (3)
 JSJM*TM
  4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.25/5.00 (4)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  8 (8)
100%
Mommy (2014)  Mommy (2014)