Caroline Munro

L'angelo bianco (1955) :: The White Angel

Valkoinen sisar

aka La femme aux deux visages; Frauen hinter Gittern; Die andere Frau

L'angelo bianco #1 L'angelo bianco #2

Genre

IMDb

Raffaello Matarazzo oli vuodesta 1933 lähtien ohjannut komedioita, rikoselokuvia ja jännäreitä ilman mainittavampaa menestystä, kunnes hän 40-luvun lopussa osui todelliseen kultasuoneen romanttisella melodraamalla Elämän jano (Chains / Catene, 1949). Elämän jano oli vuoden 1950 ylivoimaisesti tuottoisin elokuva Italiassa, ja oli selvää, että Matarazzo jatkaisi sen menestyskaavan hyödyntämistä. Kaavaan kuuluivat ensinnäkin jo fasismikaudella suosioon noussut matineaidoli Amedeo Nazzari ja hänen vastanäyttelijättärensä, kreikkalaissyntyinen Yvonne Sanson, jonka hahmossa sensuellius yhdistyi aina ehdottomaan hyveellisyyteen. Aldo de Benedettin käsikirjoittamissa tarinoissa pääpari syöksyi ensin onnen kukkuloilta syvälle murheen alhoon, vain noustakseen sieltä lopussa takaisin huipulle. Ekstaattisen onnellisissa lopetuksissa kärsimyksissä kirkastuneet päähenkilöt löysivät jälleen toisensa ja hajonnut ydinperhe yhdistyi taas. Työläiskatsojille suunnatut elokuvat korostivat päähenkilöiden nuhteettomuutta ja kestävyyttä vastoinkäymisissä, oikeuden lopullista voittoa vääryydestä.

L'angelo bianco [1]
L'angelo bianco [2]

Yleisö jatkoi Matarazzon suosimista: Elämän janon reseptillä tehdyt Torment (Tormento, 1950) ja Elämän valhe (Nobody's Children / I figli di nessuno, 1951) olivat vuoden 1951 katsojatilastojen kärjessä, tosin Elämän valhe poikkesi kaavasta siinä, että sen loppu oli onneton. Elokuva kertoi marmorilouhoksen omistajan kreivi Guidon ja louhoksen vartijan tyttären Luisan tuhoon tuomitun rakkaustarinan. Guidon äiti ei halua miniäkseen työläistyttöä ja hänen vehkeilynsä käynnistävät monimutkaisen tapahtumasarjan, jonka päätteeksi Guido meneekin naimisiin yläluokkaisen lapsuusystävänsä kanssa, ja Luisa, joka luulee Guidon kanssa saamansa Bruno-pojan kuolleen tulipalossa, vetäytyy nunnaluostariin. Todellisuudessa Bruno on elossa ja kasvaa "ei kenenkään lapsena" koulukodissa tietämättä mitään vanhemmistaan. Koulusta karannut Bruno päätyy töihin Guidon louhokselle, jossa hän kuolee räjähdysonnettomuudessa ennätettyään vähän ennen sitä tulla tuntemaan isänsä ja äitinsä. Elämän valhe päättyi lohduttomaan kohtaukseen, jossa Luisa sirottelee luostarin ikkunasta kukkia Brunon arkulle. Selvää oli, ettei Guidon ja Luisan tarina voinut päättyä tähän, ja neljän vuoden päästä jatkoa seurasikin.

Onnellisen lopun kehitteleminen Elämän valheen aineksista oli poikkeuksellisen haastava tehtävä erityisesti siksi, ettei Luisan lähtö luostarista tullut kysymykseenkään. Luostarista maailmaan palaaminen olisi tehnyt Luisasta pinnallisen ihmisen, ja siis sopimattoman Matarazzon sankarittareksi. Kuinka siis yhdistää luostarin muurin erottamat rakastavaiset? Matarazzon ratkaisu tähän pulmaan oli sekä tyrmistyttävä että täysin looginen.

L'angelo bianco [3]
L'angelo bianco [4]

Valkoinen sisar (The White Angel / L'angelo bianco, 1955) lähtee liikkeelle saman ikkunan äärestä, johon Elämän valhe päättyi. Guido kohtaa Luisan Brunon haudalla, mutta Luisa kieltäytyy puhumasta hänelle mitään. Vähän tämän jälkeen Luisa siirretään toiseen luostariin ja Guido menettää kaiken kontaktin häneen. Guido hakee eroa vaimostaan Elenasta, ja lakimiehet määräävät hänelle heidän yhteisen tyttärensä huoltajuuden. Elena kaappaa tyttären mukaansa ja yrittää paeta veneellä, mutta molemmat hukkuvat myrskyssä.

Näiden yksityiselämässä koettujen katastrofien lannistama Guido hakee lohtua upottautumisesta marmorilouhoksen asioihin. Työmatkalla hän näkee junassa täsmälleen Luisan näköisen naisen ja alkaa pakkomielteisesti seurailla tätä. Nainen, vaudeville-esiintyjä Lina Mercolin, on imarreltu saamastaan huomiosta mutta epävarma Guidon motiivien suhteen. Loppujen lopuksi Guido ja Lina viettävät yhteisen lemmenyön, jonka jälkeen, Guidon lähdettyä, Lina pidätetään, koska hänen asunnostaan löytyy väärennettyä rahaa. Vankilassa Lina, joka odottaa lasta Guidolle, loukkaantuu rettelössä muiden naisvankien kanssa ja hänet täytyy leikata lapsen pelastamiseksi. Linan sairasvuoteen äärelle saapuvat myös Luisa ja Guido, ja outo kolmiodraama saavuttaa kliimaksinsa.

L'angelo bianco [5]
L'angelo bianco [6]

Mies hullaantuu menettämänsä naisen rahvaanomaiseen kaksoisolentoon: Matarazzon versio tästä aiheesta ilmestyi siis kolme vuotta ennen Hitchcockin Vertigoa. Jos ei kaksoisolennon, niin ainakin korvikeihmisen teema putkahti tosin esille jo Matarazzon neljännessä Sanson/Nazzari -melodraamassa Who Is Without Sin... (Chi è senza peccato..., 1952), jossa pääpari meni naimisiin "etänä", eli Sansonilla oli hääseremoniassa vierellään varsinaisen sulhasen sijainen. Samoin elokuvan lopussa ydinperheen lapsi ei enää ollut päähenkilöiden biologinen jälkeläinen vaan adoptoitu.

Kuten sanottu, Matarazzo ei tehnyt elokuviaan intellektuelleille vaan ns. tavallisille katsojille eikä niillä vedottu niinkään katsojien älyyn kuin tunteisiin. Sen sijaan Matarazzon ohjauksessa ja kuvallisessa ajattelussa oli usein sellaista hienostuneisuutta, joka arkkityyppistä juonikuvioista puuttui.

Matarazzon läpimurtoelokuvan nimi tarkoitti kahleita ja vankeus-teema jatkuu Valkoisessa sisaressa, jossa kalterit ja niiden langettamat varjot ovat toistuva visuaalinen motiivi. Kalterit symboloivat paitsi fyysistä myös henkistä pakkoa, todellisuuteen sopeutumisen välttämättömyyttä. Vapauden ja välttämättömyyden kuvallinen dialektiikka huipentuu elokuvan ällistyttävässä hääkohtauksessa, jossa hääparin sulkevat sisäänsä seremoniaa seuraavien naisvankien muodostamat kaksi sisäkkäistä puolisuunnikasta. Kontrapunktina kaltereiden suoraviivaiselle geometrialle toimivat Neitsyt Marian patsaan edessä rukoilevan Luisan nunna-asun pyöreät, pehmeästi kaartuvat muodot, jotka kertovat toisenlaisen järjestyksen mahdollisuudesta.

L'angelo bianco [7]
L'angelo bianco [8]

Hyvä esimerkki Matarazzon kuvallisesta ajattelusta on myös Valkoisen sisaren loppukohtaus. Elämän valheen viimeisissä kuvissa Brunon arkkua kannetaan vinosti torin poikki, kuvan oikeasta yläreunasta vasempaan alareunaan. Vino liike toistuu Valkoisen sisaren lopussa, kun Luisa kävelee vankilanpihan yli Linan vastasyntynyttä vauvaa panttivankinaan pitävän naisvangin luo, tällä kertaa kuvan vasemmasta alareunasta oikeaan yläreunaan, ja näin symbolisesti hakee lapsensa takaisin manan majoilta taas elävien kirjoihin. "Anna hänellekin nimeksi Bruno" on Luisan viimeinen repliikki, ja niin ydinperhe yhdistyy taas kerran, jollei fyysisellä (Matarazzo pitää huolen, etteivät Luisa ja Guido loppukuvassa kosketa toisiaan) niin ainakin vertauskuvallisella tasolla.

Versioinfo (7.12.2015):

Chains, Torment, Nobody's Children ja The White Angel on julkaistu englanninkielisin tekstein Criterionin Eclipse-sarjan boksissa: "Eclipse Series 27: Raffaello Matarazzo's Runaway Melodramas".

****½
© Matti Erholtz, julkaistu: 7.12.2015
keskiarvo
toimitus
4.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  1 (1)
100%
L'angelo bianco (1955)  L'angelo bianco (1955)Valkoinen sisar