Caroline Munro

Addio zio Tom (1971) :: Goodbye Uncle Tom

Hyvästi ihminen

aka Farewell Uncle Tom; Les négriers; Adiós tío Tom; Cargaison noire; Cargaison noire pour négriers; Zio Tom

Addio zio Tom #1 Addio zio Tom #2
IMDb

Mondo-elokuvat ovat katsojan shokeeraamista yrittäviä, outouksia ja todellisuuden nurjaa puolta esitteleviä dokumentteja, joiden tapahtumapaikat yleensä löydetään kiertämällä ympäri maailmaa erikoisia näkyjä etsimässä. Tai sitten tekijät ottavat jonkun tietyn maan erityistarkasteluun. 1960-luvun Italiasta käynnistyneen lajityypin teoksiin leikattiin autenttisen kuvamateriaalin sekaan usein myös lavastettuja kohtauksia - ja joskus aivan kaikki elokuvassa näytetyt kohdat saattoivat olla puhtaasti väärennöksiä.

Genren aloitti sille myös nimensä antanut, legendaarisen duo Prosperi & Jacopettin ohjaama Oscar-palkittu Mondo Cane - Tämä on maailma (Mondo Cane, 1962) sekä ykkösosaa hiuksenhienosti nautittavampi jatko Mondo Cane 2 (Mondo Pazzo, 1963), jossa jo kehdattiin revitellä ilmiselvästi lavastettujen kohtausten kanssa. Erinomaisiin hetkiin kuuluu mm. käynti foto-studiossa, jossa tehtaillaan hulppean roisia pulp-kansikuvia, Meksikon vinksahtanutta menoa kuvaavat pätkät, sekä "Horst Semmering" - palkittu taidemaalari, joka hakee inspiraatiota pukeutumalla tulenkestävään paholaisasuun - johon sonnustautuneena hän sitten maalailee kuvitusta Danten Infernoon liekkien ympäröimänä!

Addio zio Tom [1]
Addio zio Tom [2]

Kun tehdään lavastettuja kohtauksia, voisi odottaa, että jossakin vaiheessa uraa voisi houkuttaa siirtyä pois dokumenteiksi itseään tituleeraavista tuotoksista näyteltyihin elokuviin. Näin tapahtui Prosperin & Jacopettin kohdalla - lopputuloksena syntyi heidän paras luomuksensa, viskipaukun elokuvallinen vastine, kinemaattisen historian ylivoimaisesti kovin orjuuskuvaus Hyvästi ihminen (Addio Zio Tom / Goodbye Uncle Tom, 1971). Lähestymistavaksi otettiin anakronistinen simulaatio mondo-dokumentista; mitä olisi, jos pääsisimme tallentamaan todellisuutta ajalta ennen elokuvakameroita.

Alussa helikopteri laskeutuu 1800-luvun Amerikan etelä-valtioihin, jossa orjuus vielä rehottaa. Kopterista astuu ulos "italialaisia journalisteja", jotka haluavat ensikäden tietoa tuosta mitä erikoisemmasta instituutiosta. Tositapahtumiin perustuvasti katsojalle esitellään koko orjuuden järjestelmä, ja sen rooli yhteiskunnassa kaikkine omituisuuksineen. Myös lukuisia autenttisia historiallisia henkilöitä tavataan, jotka puoltavat puheissaan pääasiassa orjuutta oikeuttamaan pyrkiviä näkemyksiä, perustuen aitoihin tuon aikakauden teksteihin. Kaikki näytetään hätkähdyttävän graafisesti, eikä yksikään toinen elokuva ole kyennyt vielä haastamaan Goodbye Uncle Tomin kuvastoa.

Näemme sen koko massiivisen epäinhimillisen mekanismin, jonka kautta orjat päätyvät laivojen kahleista lopulta jonkun varakkaan herran omaisuudeksi ja pellolle työskentelemään. Suurimmassa osassa kohtauksia hahmot puhuvat suoraan meille, esitellen omaa ympäristöään ja selittäen mikä osa orjuudella heidän yhteisössään on. Yhdessä kohdassa filmikameran takana olevat selvästi journalistisista etiikasta lipsuvat italiaiset reportterit äityvät jopa sänkyyn yhden orjatytön kanssa. Kohdasta tulee kiehtovasti mieleen samana vuonna ilmestynyt Jörn Donnerin Perkele! Kuvia Suomesta, joka oli niin lähellä mondoa kuin mitä kotimaisessa elokuvassa päästiin tuona aikakautena.

Lopussa menemme nykyhetken Yhdysvaltoihin, jossa ruma ja vihainen afroradikaali lukee William Styronin romaania Nat Turnerin kapina - kirja, joka mielenkiintoista kyllä, sai ilmestyessään osakseen syytöksiä rasismista. Hän seuraa ympärillään hyörivien keskiluokkaisten valkoihoisten WASP-numbskullien toilailuja ja fantasioi mielessään heidän väkivaltaista lahtaamista - tunne, johon katsojankin on helppo samaistua.

Addio zio Tom [3]
Addio zio Tom [4]

Goodbye Uncle Tomia on ilmestymisestään lähtien syytelty rasismista - tämä juontuu todellisuuteen pohjaavien orjuuden kovien realiteettien kompromisseja kaihtamattomasta esittämisestä, sekä spekuloinnista siitä, millä tavoilla orjien epäinhimillistä kohtelemista kuvaavat kohtaukset ollaan saatettu toteuttaa filmauksissa Haitilla (asia, jonka itse valmiin elokuvan taiteelliseen arvioimiseen ei pitäisi liittyä mitenkään). Noista graafisista kohdista huokuu hämmentävä sekoitus härskiä eksploitaatiomaisen shokkiarvon hakemista, kuin myös halu paljastaa historian sanoinkuvaamattomia epäoikeudenmukaisuuksia mitään peittelemättä. Kun tällaisen tulenaran materiaalin kanssa työskentelevät tekijät vielä sattuvat olemaan valkoihoisia, on rasismin syytös melkein vakiokäytäntö, kuten Styronin romaaninkin tapauksessa. Itse otan Oscar Wilden radikaalin vapaamielisen näkökulman, jonka mukaan taidetta ei pidä arvioida poliittisilla, yhteiskunnallisilla tai moraalisilla kriteereillä. Ei ole olemassa taidetta, joka on oikein tai väärin; ainoastaan sellaista, joka on mielenkiintoista tai sitten ei. Periaate, jota nykypäivänä tuntuvat fanaattisesti vastustavan kaikki kulttuuri-autoritaarit; uskonnollisesta oikeistosta ja persuista identiteettivasemmistoon.

Jos politisoinnin synkälle tielle mentäisiin piruuttaan seikkailemaan, eikö pystyttäisi yhtä hyvin tehdä argumentti, että nimenomaan graafisen väkivallan näyttämisen kaihtaminen orjien alistamisen kuvaamisessa olisi rasistista? Tyystin toinen näkökulma taas olisi, että Addio zio Tomia voitaisiin kuvailla myös oudolla tavalla poliittisesti korrektiksi. Kuten tämän päivän valtavirtatuotokset Django Unchained (2012) ja 12 Years a Slave (2013), elokuvan näkemys orjuudesta on pelkkää kiduttamista ja nöyryyttämistä non-stoppina - toisin kuin viime vuosina huomattavasti vivahteekkaammat versiot kyseisen instuution ikeen alla elämisestä, joita on esittänyt esimerkiksi Thaddeus Russellin kaltaiset kiistanalaiset revisionistiset historioitsijat.

Uncle Tomin anakronistisuudesta tulee mieleen mm. apinoihin ja itsesilpomiseen elokuvissaan mieltyneen Marco Ferrerin Älä koske valkoiseen naiseen (Touche pas à la femme blanche, 1974), kuubalainen unohdettu arthouse-klassikko Ensimmäinen machetetaistelu (La primera carga al machete, 1969), sekä Alex Coxin Nicaragua-hubailu Walker (1988). Uncle Tomin kaltaisesti 1800-luvun tapahtumia kuvaillaan nykypäivän teknologiaa käyttävien reportterien kautta vuonna 2000 julkaistussa elokuvassa La commune. La communen ohjasi taiteellisesti lahjakas, mutta valitettavasti viime vuosina katkeraksi, jyrkän ideologiseksi mediakriitikoksi kasvanut Peter Watkins. Vuoden 1871 Pariisin kaupunginosan vallankumousta (ns. "Pariisin kommuunia") kuvataan itsetietoisen anakronistisesti tv-reporttien raportoimana, rinnastaen vallankumouksellisten oman tv-aseman näkökulmia muuta kaupunkia dominoivaan porvarilliseen mediaan. Samalla historiaan katsomalla valotetaan median mädännäisyyttä nykypäivänä - Watkinsille lopulliseksi todisteeksi tästä kelpaa meta-elokuvamainen väliteksti, jossa hän paljastaa meille, ettei mikään valtamedian televisiokanava suostunut antamaan rahaa hänen elokuvalleen. J'accuse! Projektorin välkkeen syleillessä valkokangasta peräti lähes seitsemän tunnin ajan, ehtii loppupuolella luvassa olla jopa hieman poliittista vivahteikkuutta, vallankumouksellisten television alkaessa madaltua tinkimättömästä totuuden pasuunasta epätoivoisen pro-kommuuni -propagandan levityskanavaksi. Voimme näitä esimerkkejä vilkaisemalla ainakin todeta, että anakronistisuutta tunnutaan hyödynnettävän nimenomaan poliittisia sävyjä omaavissa elokuvatuotoksissa.

Goodbye Uncle Tom julkaistiin ilmestyessään myös Suomessa teattereissa. Nykyään KAVI:n kokoelmassa olevaan Suomi-printtiin (joka näytettiin mm. Night Visionsin Shockpoint-yössä) on palautettu kuutisen minuuttia elokuvatarkastamon leikkaamia pätkiä takaisin. Tarkastamon sakset olivat kohdistuneet juuri väkivaltaan, ei niinkään alistusta tai epäinhimillisiä oloja kuvaaviin kohtiin (toisin kävi Englannissa, missä BBFC silpoi elokuvasta pois huimat 500 metriä, monikertaisesti enemmän kuin oma sensorimme). KAVI:n 35mm-kopion restauroitujen kohtien laatu osuu onneksi saumattomasti yhteen muun filmin kanssa. Näin ei ole ollut monien muiden restauroitujen KAVI:n kelojen kanssa, johtuen sensuroidun filmimateriaalin huonosta säilytyksestä - useimmissa niissä takaisin laitettujen sekuntien tullessa valkokankaalle, meidät toivottaa tervetulleeksi vanha tuttu kuva-muuttuu-punertavan-psykedeeliseksi -ilmiö.

Addio zio Tom [5]
Addio zio Tom [6]

Pitkään elokuvasta oli nähtävillä vain lyhyempi perusversio, kunnes Blue Underground toi maailmalle kauan hyllytetyn directors' cutin, jonka rakenne on vallan toisenlainen - kerronnan vaihdellen jatkuvasti 1800-luvun kohtausten, ja nykyhetkeen sijoittuvien dokumentaaristen osioiden välillä. Mukana on kuvastoa mm. Martin Luther Kingistä, afroamerikkalaisten mellakoista, ja Mustista panttereista. Mukana oli myös mondo-filmien tavaramerkkinä oleva sarkastinen kertojaääni, jota tavallinen versio ei sisällä.

Kuten joskus käy, standardiversio on parempi kuin directors' cut, koska se antaa meille mahdollisuuden syventyä paremmin orja-ajan maailmaan, sen sijaan että vieraannuttavasti hyppelisimme lavastetusta menneisyydestä alituisesti dokumentaariseen nykypäivään. Standardiversiossakin mukana oleva nykyhetkeen sijoittuva loppuosuus välittää kaiken oleellisen, mitä ohjaajien versiossa alleviivataan loputtomasti dokumenttikohtauksilla. Oikeastaan ainoa kohta, jota directors' cutista jää ikävöimään, on lopun ilmasta kuvattu jäähyväismontaasi, joka mukavasti visuaalisesti sulkee ympyrän kerronnassa. Ohjaajaduo luisui seuraavassa elokuvassaan lopulta täysin fantasian puolelle, luoden Voltairen teokseen perustuvan omintakeisen unholaan jääneen helmensä Mondo candido (1975), joka totaalisen floppaamisensa jälkeen jäi harmittavasti heidän viimeiseksi yhteistyökseen.

***½-
© Mies Mikkonen, julkaistu: 4.1.2016
keskiarvo
toimitus
3.71/5.00 (7)
 JSTPJMJM*MMPITM
  4.0 4.0 3.5 4.0 3.5 4.0 3.0
keskiarvo
lukijat i
4.17/5.00 (3)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  17 (18)
94%
Addio zio Tom (1971)  Addio zio Tom (1971)Hyvästi ihminen