Caroline Munro

Sex and Fury (1973)

aka Sex & Fury; Elder Sister: Ochô Inoshika; Furyô anego den: Inoshika Ochô

Sex and Fury #1 Sex and Fury #2
IMDb

Toein gangsterielokuvat olivat 70-luvun alussa suuren muutoksen kynsissä. Ultraväkivaltaiset uuden ajan rikostarinat olivat syrjäyttämässä kunniallisista uhkapelaajista kertoneet historialliset yakuza-elokuvat. Vanha koulukunta koki suuren kolauksen etenkin vuonna 1972 lajityypin suurimman naistähden Junko Fujin (Red Peony Gambler, 1968) jätettyä elokuva-alan. Rikoselokuvien kahden eri suuntauksen kamppaillessa suosiosta niiden taustalla kehittyi myös huomattavasti matalaotsaisempi pinky violence -genre, joka ammensi milloin mistäkin rikoselokuvan tyylilajista nostaen kuitenkin naiset ja seksin keskeiseksi vetonaulaksi. Tarkkaa määritelmää vailla olevassa genressä nähtiin niin historiallisia kidutuseepoksia kuin moderneja tyttöjengi- ja naisvankilaelokuviakin.

Junko Fujin perintö vaikuttaa keskeisiin pinky violence -klassikoihin lukeutuvan Sex and Furyn taustalla. Fujin siirryttyä eläkkeelle Toei pyrki lanseeraamaan samanhenkisiä yakuza-elokuvia uusien naistähtien kera. Showa Woman Gambler (1972), Wandering Ginza Butterfly (1972) ja Red Silk Gambler (1972) olivat kaikki yrityksiä jatkaa naispuolisten uhkapelaajien voittokulkua valkokankailla. Yksikään niistä ei kuitenkaan kyennyt toistamaan Red Peony Gambler -sarjan (1968-1972) menestystä. Elokuva elokuvalta Toei nosti uusien tuotantojen seksploitaatiopitoisuutta, kunnes Sex and Furyn kohdalla oli seksi kirjattu jo elokuvan nimeenkin. Vanhojen kunniallisten yakuza-tarinoiden maailmasta oli jäljellä tarinallinen runko ja historiallinen näyttämö. Tämä ei ollut silti yksiselitteisen huono asia, sillä harvoin minkään elokuvagenren rappiotila on synnyttänyt näin riemukasta jälkeä.

Sex and Fury [1]
Sex and Fury [2]

Sex and Furyn tarinassa eletään vuotta 1905. Lapsena orvoksi jäänyt Ocho (Reiko Ike) on isänsä murhaajaa etsivä uhkapelaaja ja taskuvaras. Syylliset ovat menestyviä gangstereita ja liikemiehiä, joilla on sormensa pelissä modernisoituvan Japanin poliittisessa ja kansallismielisessä myllerryksessä. Roistojen kanssa samoissa piireissä pyörii myös anarkistikapinalliseen rakastunut ulkomaalainen vakooja (Christina Lindberg) ja tämän härski pomo (Mike Dunning), joka pyrkii synnyttämään Japaniin Englantia hyödyttävän oopiumsodan.

Poliittissävytteiset juoniviritelmät olivat yleisiä 70-luvun japanilaisissa genreviihdykkeissä ja löysivät nautittavia muotoja esimerkiksi Kazuo Koiken (Lady Snowblood, 1973) sarjakuvista sovitetuissa elokuvissa. Sex and Fury lainaa päähenkilönsä Taro Bontenin (Rica, 1972) mangasta onnistumatta kuitenkaan rakentamaan hänen ympärilleen kovin koherenttia tarinaa. Turhankin tapahtumarikas elokuva etenee melkoisten aasinsiltojen kautta, paikoin pelkästään katsojaa informoimaan tarkoitettuja dialoginpätkiä viljellen ja silti roistojen liiketoimet ja poliittiset kytkökset hämärän peittoon jättäen. Loppua kohden saadaan aikaan myös melkoisen naurettava, mutta perverssillä tavalla viihdyttävä saippuadraama henkilöiden sukulaissuhteiden paljastuessa.

Sex and Fury [3]
Sex and Fury [4]

Töksähtelevä tarinankerronta ei onneksi hidasta elokuvaa paljoakaan, sillä Sex and Fury on muutoin täysin pidättelemätön paketti uuden aikakauden rappioviihdettä ilmiömäisellä tyylikkyydellä. Koko elokuva kiteytyy huikeassa jaksossa, jossa alaston Ocho teurastaa jalkapallojoukkueellisen roistoja samuraimiekalla. Alusta loppuun hidastettuna kuvattu kohtaus on huumaavan hienosti koreografioitu väkivallan baletti sekä yksi eksploitaatioelokuvan historian upeimpia jaksoja.

Sex and Furyn klassikkokohtaus tiivistää erinomaisesti elokuvan vahvuudet. Häpeilemätön eksploitaatio, tyylikäs kuvallinen ulkoasu, Ichiro Arakin erinomainen musiikki sekä seksin ja väkivallan vuorottelu tuskin jättävät ketään kylmäksi. Myös ajankuva on eksploitaatioelokuvan standardein hieno laajoine, uskottavine lavasteineen, jotka saavat elokuvan tuntumaan todellista suuremmalta tuotannolta. Vanhan koulukunnan yakuza-elokuvaperinteiden mukaisesti mukana on myös yksi jännittävä uhkapelikohtaus, joskin vastustajasta otetaan tällä kertaa mittaa länsimaisin kortein perinteisten hanafuda-korttien sijaan. Lajityyppi itsessään on ohjaaja Norifumi Suzukille tuttu: Suzuki kuului keskeisiin yakuza-elokuvien tekijöihin sekä ohjaajana että ennen kaikkea käsikirjoittaja (mm. lähes kaikki Red Peony Gambler -elokuvat) ennen nousuaan eksploitaatioelokuvien luottonimeksi.

Sex and Fury [5]
Sex and Fury [6]

Suzuki lukeutui myös kollegansa Teruo Ishiin tavoin niihin lahjakkaisiin ohjaajiin, joilla oli toisinaan enemmän taitoa kuin pitkäjänteisyyttä. Sex and Furyssä Suzuki luo visuaalisesti huikeita kohtauksia, ripottelee väliin anarkistisia oivalluksia veitsiä heiluttelevista nunnista alkaen ja pottuilee tapansa mukaan uskonnollisille auktoriteeteille. Mukana on myös hetkiä, jolloin ohjaaja vaikuttaa poistuneen kahville ja jättäneen pakollisen komediakohtauksen tai juonenkuljetuksen apulaisohjaajan harteille. Seksiäkin on totta puhuen hieman liikaa. Huterat suvantohetket ovat onneksi vähemmistönä ja elokuvantekijöiden ajoittainen huolimattomuus onnistuu toisinaan jopa lisäämään hupia. Hyvä esimerkki on viihdyttävä mutta hieman pieleen leikattu lopputaistelu, jossa Iken rintavarustus pomppii vuorotellen topin sisä- ja ulkopuolella kuvakulmasta riippuen.

Kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoinen on myös Christina Lindbergin merkittävä rooli elokuvassa. 70-luvun alussa kovassa huudossa ollut ruotsalaistähti päätyi Japaniin Toein edustajien yllättäessä tämän lentokoneessa matkalla Pariisista Tukholmaan. Japanilaismiehet tarjosivat työkeikkaa Toein studiolle, mihin Lindberg myös tarttui. Reissun aikana syntyivät Sex and Fury sekä samaan syssyyn kuvattu eksploitaatiodraama Journey to Japan, joka sai ensi-iltansa kaksi viikkoa myöhemmin. Lindberg on muistellut kokemusta kaiholla todeten elokuvantekijöiden kohdelleen häntä kuin prinsessaa. Lindberg olikin Sex and Furyn julkaisun aikaan jo paikallisille yleisöille tuttu kasvo. Hänen elokuvansa Exposed (1971) ja Maid in Sweden (1971) oli julkaistu Japanissa heti tuoreeltaan osana suurempaa ruotsivillitystä, johon kuului myös kourallinen Nikkatsun tuottamia ja Ruotsissa kuvaamia Sweden Porno -elokuvia.

Sex and Fury [7]
Sex and Fury [8]

Juuri Nikkatsu tarjosi Sex and Furylle myös selkeimmän vertailukohdan. 70-luvun alussa roman pornon pariin siirtynyt, mutta yhä vanhoista gangsterielokuvistaan ammentanut studio palkkasi Japanissa syntyneen, mutta täysin länsimaisen ulkonäön omanneen vaaleahiuksisen Sally Mayn omiin Rashamen Oman -elokuviinsa (1972). Chusei Sonen ja Katsuhiko Fujiin ohjaama elokuvakolmikko tarjosi jossain määrin jopa Suzukin elokuvaa autenttisempaa vanhan koulukunnan yakuzaviihdettä, mutta ei yltänyt lähellekään Sex and Furyn tyyliä tai villiä viihdyttävyyttä. Sex and Furyn vahvuus olikin lopulta siinä, että se ei ollut ainoastaan menneen vuosikymmenen jäänne, vaan myös uuden pinky violence -genren valioyksilö. Nikkatsu ei vastaavasti kyennyt kehittämään roman porno -suuntauksen sisälle suurempaa gangsterielokuvien alagenreä, vaan Rashamen Oman -elokuvat jäivät kuriositeetiksi.

Sex and Fury ei ajoittain yskähtelevän tarinankerrontansa johdosta yllä aivan pinky violence elokuvien kirkkaimpaan mestariluokkaan Female Prisoner Scorpion: Jailhouse 41:n (1972) ja Bohachi Bushido: Code of the Forgotten Eightin (1973) kaltaisten elokuvien seuraan. Asialla ei ole kuitenkaan loppupeleissä mitään merkitystä: Suzukin tyylitaju, Christina Lindberg ja elokuvahistorian hienoin alastontaistelukohtaus ovat aivan riittävä syy elokuvan katsomiselle. Toki elokuva ansaitsee suosituksen myös päätähti Reiko Iken johdosta, joka ei ollut Meiko Kajin kaltainen näyttelijäsuuruus, mutta omasi uskomattoman kyvyn suoriutua mistä tahansa eksploitaatioroolista uskottavasti ja kunnialla. Ei siis epäilystäkään; Sex and Fury kuuluu jokaisen lajityypistä kiinnostuneen katsojan elokuvahyllyyn.

Sex and Fury [9]
Sex and Fury [10]

Sex and Fury sai myöhemmin samana vuonna Teruo Ishiin ohjaaman ja vielä kahjomman jatko-osan Female Yakuza Tale (1973). Varsinaista sarjaa Ochon ympärille ei silti syntynyt ja pinky violence -genre alkoi osoittaa kuoleman merkkejä jo seuraavana vuonna. Kovimpien Ocho-diggarien kannattaa kuitenkin etsiä käsiinsä toimintakomediasarja Delinquent Bossin toinen osa Ocho the She-Wolf (1969). Muutoin melko surkea elokuva esitteli Ochon ensimmäistä kertaa valkokankaalla, tosin täysin eri aikakaudelle sijoitettuna ja näyttelijä Junko Miyazonon esittämänä.

Versioinfo (13.1.2016):

Filmifriikki on julkaissut Sex and Furystä kotimaisen, nykyään jo hyvin harvinaisen dvd:n. Sama levy löytyy myös muista pohjoismaista eri jakelijoiden toimesta. Helpoiten elokuvan saa kuitenkin käsiin ostamalla joko Fabulousin UK-julkaisun tai Panik Housen huippulaadukkaan R1-levyn, jonka levityksestä vastaan nykyään Synapse Films.

****-
© Mikko Koivisto, julkaistu: 13.1.2016
keskiarvo
toimitus
3.80/5.00 (5)
 JSTPJMMEMK*
  3.5 3.5 4.0 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
3.58/5.00 (6)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  14 (19)
74%
Sex and Fury (1973)  Sex and Fury (1973)Furyô anego den: Inoshika Ochô