Caroline Munro

Schramm (1993)

aka Schramm: Into the Mind of a Serial Killer

Schramm #1 Schramm #2

Genre

IMDb

Elokuva alkaa lainauksella, jonka lausujaksi on ilmoitettu Carl Panzram: "Tänään olen likainen, huomenna pelkkää likaa."

Underground-elokuvillaan tabuaiheisiin mieltynyt saksalainen nekromies Jörg Buttgereit teki vuonna 1993 sarjamurhaajaelokuvan yhdessä työkumppaninsa Franz Rodenkirchenin kanssa. Äärimmäisen nuhjuinen elokuva kestää vain reilun tunnin ja esittää pelätyn "lipstick killerin" viimeiset tietoisuuden hetket takaumina tämän maatessa maali- ja verilammikossa asuntonsa lattialla, liikuntakyvyttömänä. Lothar Schramm (Florian Koerner von Gustorf) on viimeisimmän veritekonsa tahroja seiniltä siivotessaan kaatunut ja pudonnut lattialle eikä pysty siitä enää nousemaan. Tuntuu, että hän aistii vääjäämättömän, ja katsojan kannalta tämä merkitsee astumista kieron ja saastaisen mielen väkivaltaisiin poimuihin 16-millimetrisen filmin ja draamallisen dekadenssin saattelemana. Tappaja muistelee karmean elämänsä vaiheita.

Schramm [1]
Schramm [2]

Keski-ikäisen kaljuuntuneen möhömahan perikuvana näyttäytyvä Lothar Schramm voisi olla minkä tahansa lähikapakan tai marketin kassalinjaston vakiokasvoja, mutta mistään perinteisestä fudiksen ystävästä ei ole kysymys. Schramm kärsii ikävistä hallusinaatioista, seksuaalisista pakkomielteistä, vainoharhoista, ja hän rakastaa tappamista, (itsensä) silpomista ja masturbaatiota. Hänellä tuntuu olevan yksi ystävä ja ihminen, jota hän ei halua tappaa. Naapurihuoneiston yksinäinen nuori Marianne (Nekromantik 2:n Monika M.) yrittää piristää yksinäistä Schrammia, mikä ei vaikuta kovin vaaralliselta puuhalta, sillä hahmojen välillä vallitsee jonkinlainen luottamus, ehkä kiintymyskin. Marianne sen sijaan tekee "keikkaa" omituiselle herrasmiessalaseurankaltaiselle pervoporukalle, joka maksaa hänelle tarkemmin määrittelemättömistä palveluista "mukavasti".

Schramm [3]
Schramm [4]

Niin, lapset. Saksalaisten visionäärien Buttgereitin ja Rodenkirchenin ansiosta olisi mahdollista tutustua lähinnä himassa viihtyvän turpean mielipuolen maailmankuvaan ja kokemusmaailmaan. Elokuva kulkee eri aikajaksoissa, joissa nykyaikaa edustaa kalsareissaan lattialla makaava onneton kuolevainen. Tämän mielessä vilisee epämääräisiä muistikuvia ilmeisesti vähän tasapainoisemmilta ajoilta, jolloin elämään näytti kuuluvan paljon juoksemista ja muuta terveen oloista urheiluharrastusta sekä rauhallisia luontomaisemia ilman rumuutta ja uhkaa. Vastaavasti kuvissa, joissa kroonisesti ilmeetön karvamahainen nuhju kouristelee yhdessä "gummi-torsonsa" kanssa tai kopeloi itseään milloin minkäkin edessä, ei ole sinänsä - yhtään sen enempää kuin vaikka Nekromantik 2:n loppukohtauksessa - mitään kulttuurin tai mielenterveyden säilymisen kannalta elintärkeää. Välillä tuntuukin, palveleeko edes elokuvan alhaisia "motiiveja" esitellä sosiopaattisen psykopaatin ongelmallisia seksi- ja murhafantasioita aikana, jolloin kaikkien käsillä oleva nettikin tulvii enemmän tai vähemmän vastenmielistä sisältöä. Se on jotenkin halpaa, mutta toisaalta vuonna 1993 maailma oli vielä erilainen, ei niin ylitsevuotava kuin nyt 20 vuotta myöhemmin.

Selvää on, että Buttgereitin ja Rodenkirchenin motiiveina on ollut säväyttää millä tahansa, ja kuuluuhan Nekromantik-elokuvien (1987 ja 1991) teema nekrofiliasta ja ruumiin seksuaalisesta häpäisystä toki viimeisiin tabuihin. Ylipäätään seksin ja väkivallan yhdistymiset elokuvassa ovat aiheuttaneet sensoreille päänvaivaa läpi vuosikymmenten. Uusia tabuja on löydetty ja pyritään löytämään yhä edelleen. Eri asia on, kuinka älykkäitä elokuvia siitä syntyy. Muutaman vuoden takainen A Serbian Film omalta osaltaan pyrki rikkomaan "mahdollisen" rajoja, eikä koko "gorno"-alalajia ollut virallisesti olemassakaan Buttgereitin nekroaikoina. Saasta kiinnostaa, mutta kiinnostava saasta on silti harvassa. Sairaudella ja shokeilla ei vielä kauas pötkitä muussa kuin masturbatorisessa (gorno-)mielessä, ja se meitä ei nyt kiinnosta.

Schramm [5]
Schramm [6]

Schrammin elokuvallisiin ansioihin lukeutuu innovatiivinen kameratyöskentely. Michael Mannin ei tarvitse hätääntyä, jos elokuva on yhä näkemättä, mutta esimerkiksi sellaiset pimeyden syövereitä kuvanneet nimet kuin Dario Argento (etenkin elokuvillaan Tenebre ja Opera, 1982 ja 1987) ja Gaspar Noé tulevat Schrammin kuvakielestä mieleen, Angstista (Gerard Kargl, 1983) nyt puhumattakaan. Schrammin kuvauksesta vastasi myös tuottajan tehtäviä hoitanut Manfred O. Jelinski. Koska hra. Schramm viihtyy paljon huoneistossaan, on tätä rajattua ja samalla ahdistavaa universumia kuvattu muutamilla todella vaikuttavilla otoksilla, kuten 360-asteen kaaren tekevällä "keinukraanalla" tai elokuvan alkupuolen ahdistavalla otoksella, jossa kamera samanaikaisesti pyörii akselinsa ympäri ja lähestyy lattialla makaavaa sarjamurhaajaa intensiteetillä, joka ei ole enää kaukana Noén villeimmistä hetkistä. Schramm olisi elokuvana vahvempi, jos innovatiivista kameratyöskentelyä olisi enemmän vaikka sitten sen shokkimatskun kustannuksella.

Valitettavasti juuri tässä Schramm joutuu tekemään tilaa esimerkiksi kaikille mainituille vertauskohdille ja erityisesti Angstille, joka myös pyrkii kuvaamaan maailmaa täydellisen muukalaisen, vainoharhaisen, hirvittävän ahdistuksen vallassa sekoilevan sarjamurhaajan näkökulmasta. Siinä missä Karglin elokuva on yhtä uskomatonta ja hengästyttävää kuvallista kekseliäisyyttä ja ilmat pihalle survovaa nostotykitystä ja point of viewia (kannattaa muistaa myös Kalatozovin Soy Cuba, 1964), lässähtää Buttgereitin elokuva ajoittain harjoitustyön tasoiseksi amatöörimäisyydeksi sortuen vääränlaiseen, tahattomaan ankeuteen. On selvää, että Buttgereit ei ole mikään henkilöohjaaja eikä hän taida ymmärtää dramaturgiasta hirveästi, kuten esimerkiksi ravintolakohtaus Mariannen kanssa osoittaa. Toisaalla kahdessa eri kohtauksessa Marianne astuu kartanoon kameran seistessä samassa mielikuvituksettoman staattisessa paikassa. Elokuvallisesti sellainen on väsyttävää ja mielikuvituksetonta, etenkin kun hahmojen psyykestä kumpuava henkinen ilmapiiri elokuvassa on jo valmiiksi melko letarginen.

Schramm [7]
Schramm [8]

Eräs häiritsevimmistä hetkistä Gerard Karglin Angstissa (jossa kaikki puhe on monologia) on kun murhaaja toteaa katsojalle ja itselleen, että hänen olemassaolonsa ainoa täyttymys ja tarkoitus on tappaa ja kiduttaa muita ihmisiä. Häiritsevä tosiasia taitaa olla, että näiden elokuvien kuvaamia ihmisiä on oikeasti olemassa. Luonto on tuhlailevaisuudessaan järjetön, emmekä me voi kuin yrittää kuvata ja ymmärtää, mitä on olla ihminen, ääritapauksissakin. Jos Schrammin ottaa kuvauksena hirvittävän, onnettoman olennon syntymästä tähän maailmaan ja toiminnasta siinä ("likaisesta liaksi..."), on se ainakin osittain onnistunut eikä taatusti liian ruusuinen visio aiheesta.

Elokuvan alussa Schramm silpoo ja häpäisee kotiinsa saapuneet uskovaiset veren singotessa melkein kattoon asti. Tällaisten impulssien lisäksi hän kärsii astetta vakavammista amputaatio-, skalpelli- ja silmäntelomisaiheisista hallusinaatioista, sekä tietysti psykoseksuaaliseen poikkeavuuteen viittaavista groteskeista harhoista. Kuvat tutisevista, hampain irvistävistä hirviövaginoista peiton alla tosin alkavat muistuttaa jo Troman genitaaliaiheista perseilyä 90-luvulta, mikä ei ole lippu vakavasti otettavien elokuvien joukkoon. Julia Kristeva tästä "vagina dentatasta" tuskin vielä vakuuttuisi (ainakin toivon niin), mutta katsojalle se vihjaa selvästi Schrammin seksuaalisen identiteetin heikkouksista. Lopulta tarmokas päähenkilö naulaa esinahkansa kiinni pöydän kulmaan tuskastuttavan pitkässä ja häpeilemättömän yksityiskohtaisessa jaksossa. Kaiken tämän jälkeenkin ohjaaja Buttgereit oli harmissaan, kun Gustorf ei lupauksistaan huolimatta saanut aikaan erektiota kuvauspaikalla.

Schramm [9]
Schramm [10]

Neljän seinän pervoilu ja shokkimeininki ei jää tähän, eikä elokuvan kohdeyleisö ole varmaan enää epäselvä. Silti mistään "kidutuspornon" tapaisesta ikävystyttävyydestä ei onneksi ole kysymys, vaan elokuvassa on tarina ja rakenne. Siinä olisi ollut potentiaalia oikeasti vahvaan kokonaisuuteen ääriajatuksia tutkiville ja etsiville, mutta näyttää siltä että Buttgereit hallitsee lähinnä yksittäiset ideat ja kohtaukset, kunhan ne liittyvät makaabereihin, epäintuitiivisiin aiheisiin ja ajatuksiin, joita valtaosa väestöstä ei mielellään ikinä kohtaisi. Kaiken lisäksi hän taitaa itse nähdä elokuvansa "komedioina", ja pornahtavan ylimitoitettuun mustaan muovikoteloon pakattu vanha saksalainen vhs-julkaisu making of -sisältöineen osoittaa, että ainakin kuvauspaikalla hauskaa piisasi. Nyt ei kuitenkaan tarkoiteta komediaa kulttuuriministeriön, elokuvatarkastamon tai videofirma Makuunin määrittelemänä.

Schramm [11]
Schramm [12]

Buttgereitin elokuvista jokaisessa on poikkeuksellisen loistavat, minimalistisen aavemaiset ja uhkaavat musiikit, eikä Schramm ole tässä poikkeus, vaikka säveltäjät Max Müller ja Gundula Schmitz eivät muihin ohjaajan elokuviin ole säveltäneet. Vaikutus on vähän samanlainen kuin Riz Ortolanin musiikilla Deodaton Cannibal Holocaustissa; musiikki vaihtelee vetoavan kauniin ja tyrmäävän pahaenteisen välillä. Minuuden maamerkkejä Schrammin kanssa etsii myös saksalaisartisti Todesstoß, jonka Jenseitslüge-demon intro ja outro koostuvat Buttgereitin vakavimman ja "vähiten komediallisen" elokuvan Der Todeskingin vaikuttavista soundtrack-otteista. Todesstoß on vähintään yhtä mielisairasta kamaa kuin myös saksalainen Bethlehem, jota Harmony Korine puolestaan käytti Gummossa (1997).

Schrammin maatessa lattialla hän kohtaa lopulta määrittelemättömän valkoisessa tilassa ristiinnaulittua muistuttavan hahmon, joka ilmestyy savun ja hämyn keskeltä. Hahmo ei näytä tyytyväiseltä. Vaikuttaa siltä, että Schrammin loru on lopussa, ja pohdittavaksi jää, mikä oli tuon elämän ja tehtyjen tekojen tarkoitus, kuinka paljon niihin liittyi "vapaata tahtoa" tai "älykästä suunnittelua". Entä näennäisen viaton naapurin tyttö Marianne? Hänen kohtalonsa jää avoimeksi, mutta kohtaamistaan ihmisistä päätellen ei hänenkään nykytilanteensa vaikuta kiitolliselta. Mariannen loppukuvassa on kai mukana saksalaisten ug-elokuva-anarkistien "komediaa", mutta hänellä lienee silti yhä mahdollisuus.

Schramm [13]
Schramm [14]

Vastaliikehdintänä alakulttuuri ja ihmiselle tien suurenmoisiin maailmoihin ja kokemuksiin tarjoava taide ovat väylä kenties ainoaan saavutettavissa olevaan vapauteen tässä maailmassa. Vaikka Buttgereitin neljästä rankistelusta ei mitään hyvää suostuisi lausumaan, on niillä ainakin se kiistaton ansio, että esittämällä häiritseviä ja äärimmäisen epäarkipäiväisiä ajatuksia ja ideoita pakottavat ne uhrinsa eli katsojansa tarkkailemaan maailmaa hetken verran uudesta näkökulmasta, jossa hän itse tuntee olevansa vieras, muukalainen. Seikkailunhaluiselle elokuvaharrastajalle näissä riittää heikkouksineenkin koettavaa, mutta varautuneemmin elokuviin suhtautuville tai pelkästään valtavirran hupsuttelujen parissa viihtyville Schramm on taatusti LIIAN SAIRAS.

**½--
© Juho Malanin, julkaistu: 21.9.2016
keskiarvo
toimitus
3.17/5.00 (3)
 JSJM*PI
  4.0 2.5 3.0
keskiarvo
lukijat i
3.25/5.00 (4)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  9 (21)
43%
Schramm (1993)  Schramm (1993)Schramm: Into the Mind of a Serial Killer