Caroline Munro

Le feu follet (1963) :: The Fire Within

Virvatuli

aka El fuego fatuo; A Time to Live and a Time to Die; Fuoco fatuo; Tag mitt liv

Le feu follet #1 Le feu follet #2

Genre

IMDb

Etevän ranskalaisohjaaja Louis Mallen varhaistöihin lukeutuva Virvatuli perustuu Pierre Drieu La Rochellen romaaniin Le feu follet (1931), joka puolestaan perustui eksentrisen dadaisti-runoilija Jacques Rigautin elämään ja kuolemaan. Rigautin pakkomielteenä monen muun dadaistihahmon tavoin oli itsemurha, ja 9. marraskuuta 1929 hän ampui luodin sydämeensä viivoitinta apuna käyttäen. Rigaut oli 30-vuotias.

Mallen elokuvadramatisointi seuraa siis surumielistä vaeltajaa, kolmekymppistä alkoholistia Alain Leroyta (Maurice Ronet), joka vapautuu parantolasta ja hautoo itsemurhaa yrittäen vielä viimeisen kerran saada yhteyttä vanhoihin ystäviinsä Pariisissa - vain huomatakseen, että kaikki vanhat ystävät ja "kapinalliset" ovat keskiluokkaistuneet ja oikein tyytyväisiä, oikein tylsiä, ennalta-arvattavia ja täynnä hyviä ideoita. Ja se on sitten siinä.

Le feu follet [1]
Le feu follet [2]

Armoton elämäntuska ristiriitoineen ja ihmisenä olemisen ahdistus ovat tietysti elokuvan (etenkin ranskalaisen elokuvan) ajattomia ydinaiheita, mutta harvoin alkoholismia, vieraantuneisuutta ja itsetuhoisuutta on kuvattu todella väkevästi ja melkein häiritsevän puhtaana pienimmästäkin itsesäälistä ja helposta psykologisoinnista. Parantolassa ollessaan Alain kertoo lääkärilleen tavanneensa naisen edellisenä iltana. Lääkäri on hyvillään, ja vakuuttaa kuinka "elämä on hienoa" uskomatta lausumaansa täysin itsekään. Alain ratkeaa juomaan uudestaan, eivätkä keskustelut niin lääkärin kuin nuorten naistenkaan kanssa riitä auttamaan synkkää hahmoa. Nuoren Wertherin kärsimyksistä ei siis ole kysymys vaan jostain syvemmän tason kauhusta.

Masennusta korostutetusti naisen näkökulmasta kuvasi Lars Von Trier hienossa elokuvassaan Melancholia (2011), jossa Kirsten Dunstin päähenkilö tuntee surua, jota miehen on mahdoton ymmärtää. Antichrist-elokuvassa (2009) tanskalaisohjaaja kuvasi ahdistuksen ja hulluuden vuorottelua ja miehen avuttomuutta kaiken edessä. On oleellista, että Virvatuli-elokuvassa kaksi eri naishahmoa lausuvat ääneen Alainin ongelman: hän on surullinen ja onneton. Ehkä masennus onkin pätevä todiste siitä, kuinka keinotekoisia ja tarpeettomia sukupuoliroolit ovat. Masennus saa sukupuolen menettämään merkityksensä.

Le feu follet [3]
Le feu follet [4]

Ranskalaiselle elokuvalle ominaisesti elokuvassa on filosofisia väittelyitä ja keskusteluja, jotka ovat tietysti yhdentekeviä päähenkilölle: väittely ja seurustelu on elinvoimaisten, terveiden ihmisten puuhailua. Toisaalta mitään Alainin itsensä sanomasta ei voi kumota helposti, ei ehkä ollenkaan. Liian tarkkanäköinen voi huomaamattaan kulkea jo vaaravyöhykkeellä. Virvatuli on kuin täysin huumorista riisuttu Naked tai illuusioton versio Terrence Malickin Knight of Cupsista (2015). Toisaalta Alainin hahmo ei ole aina kaukana vincentgallomaisesta itsepäisyydestä, vaikka Brown Bunnyssa onkin huomattavasti "onnellisempi loppu".

Alainin illuusioiden romahtaminen Pariisissa on jäätävää seurattavaa. Dialogi ja kerronta ovat elokuvallisesti mestariluokkaa, kokonaisuudessa ei ole mitään turhaa tai lässyttävää. Maurice Ronet fyysisenä päähenkilönä on kuin Belmondo rajuissa vajareissa Pariisin kaduilla harhailemassa. Alainin kasvot jäävät mieleen ja kertovat asioita, kysyvät kysymyksiä joihin ei juuri voi vastata. Katsojan on kuunneltava näköaloja pala kurkussa. Elokuvassa on psykologiaa juuri sillä tavalla kuin hyvässä romaanissa: haastavana ja kauheana. Elokuvan päättävät säkeet jähmettyneen kuvan päällä kannattaa myös lukea ajatuksella.

Le feu follet [5]
Le feu follet [6]

Kylmäävintä on tietysti se, että edes "naisen lämpö" tai mikään muukaan ei enää kutsu päähenkilöä, jolla on kuitenkin ollut sosiaalinen menneisyys. Maailmassa ei ole psykoanalyytikkoa, joka ei ensimmäisenä ilmoittaisi, että tärkeää on rakastella. Se onkin tärkeää, mutta tärkeä ei merkitse mitään, jos sitä ei tunne. Vihjeitä osasyistä Alainin ahdinkoon toki väläytellään dialogin ja kohtaamisten tasolla, mutta häntä ei voi määritellä: mitäpä muuta masennus olisi jos ei juuri varmuuden poissaoloa ja puutetta syvimmällä mahdollisella tasolla. "Toivo on mennyttä, mutta tilalla on varmuus", summaa uutta elämäänsä Alainin vanha ystävä, nykyinen perheenisä, sympaattinen hahmo. Alainin yritys pysytellä "nuoruudessa" on tietysti tuhoon tuomittu, eikä porvarillinen seurusteluelämä ole mikään apu sopeutumattoman piinaan taistelussa tyhjyyden tunnetta ja inhoa vastaan. Tuska kuuluu herkimmille ja älykkäimmille.

Alkoholismin kuvauksena Virvatuli on samaa luokkaa kuin John O'Brienin vuoden 1990 romaani Leaving Las Vegas (sekä Mike Figgisin miltei täydellinen elokuvasovitus siitä, 1995), ja masennuksen kuvauksena Mallen elokuva lienee lähin vastine Michel Houellebecqin esikoisromaanille. Kaiken lisäksi Virvatuli kestää hyvin katselua, ja toisella katselulla huomaa entistä tarkemmin yksityiskohtia ja kaikkea mitä Alainin ympärillä on ja ei ole. Elokuvan katselu on siis vähän vaarallista touhua, koska elokuva osuu liian lähelle eikä se ole säälittävä. Se on vain tinkimätön. Kaiken kruunaa Erik Satien minimalistinen pianomusiikki, joka viimeistään tekee elokuvasta ajattoman.

Le feu follet [7]
Le feu follet [8]

Elitisti ei suosittele Virvatulen parissa jumittelua lyhyessä ajassa kahta kertaa enemmän. Näin melankolisen ja väkevän elokuvan jälkeen kannattaakin valita mielimusiikkia soimaan ja lukea Elitistin Porno Holocaust -arvio.

Versioinfo (10.10.2016):

Elokuva on julkaistu Suomessa Future Filmin Louis Malle -sarjassa ja Yhdysvalloissa ekstroineen Criterionin toimesta kansainvälisellä nimellä The Fire Within.

****½
© Juho Malanin, julkaistu: 10.10.2016
keskiarvo
toimitus
4.50/5.00 (3)
 JM*METM
  4.5 4.0 5.0
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  5 (5)
100%
Le feu follet (1963)  Le feu follet (1963)Virvatuli