Caroline Munro

Henry: Portrait of a Serial Killer (1986)

Henry Lee Lucas - sarjamurhaaja

aka Henry - Portrait d'un tueur; Henry, retrato de un asesino; Henry, portrait d'un serial killer; Henry - Pioggia di sangue; Henry - en massmördare

Henry: Portrait of a Serial Killer #1 Henry: Portrait of a Serial Killer #2
IMDb

"Wrenchingly violent... A scary and scarring experience." -Time Magazine

Muistan kun näin John McNaughtonin Henry: Portrait of a Serial Killerin ensimmäistä kertaa hollantilaiselta vhs-nauhalta, joka oli ennen dvd-julkaisuja hyvä ja leikkaamaton versio. Cult Epicsin pelottaviin sinisiin kansiin pakattua nauhaa liikkui Helsingin ja Turun elokuvadivareissa ja keräilijöiden vaihtolistoilla. Kotelon takakanteen oli vielä painettu nostalginen teksti: "Cult Epics presents the most controversial and wanted cult-movies." Nähdä elokuva ensi kertaa videotallenteelta oli tavallaan sääli, mutta toisaalta kyseessä ei ole laajakuvaelokuva eikä elokuvassa varsinaisesti käytetä tilan tuntua. Se sopii siis myös televisioformaattiin - kuten tulemme näkemään - jopa häiritsevän hyvin.

Ensimmäinen vaikutelma elokuvasta liittyi alkukuvien äänisuunnitteluun. Elokuva alkaa lähikuvalla naisen kasvoista. Kamera alkaa etääntyä hänestä ja paljastuu kuinka surulliset kasvot ovat. Elottomat silmät ovat auki, nainen makaa kuolleena taivasalla. Taustalla vallitsee erittäin painostava äänimaisema. Seuraavaksi ollaan hämärässä motellihuoneessa, jonka vessassa istuu eloton prostituoitu pahassa asennossa. Naisen suuhun on survottu särkynyt lasipullo - kuva, joka sai osakseen erityistä ja pitkäkestoista huomiota elokuvaa pohtineilta sensoreilta. Naisen ruumiissa on jälkiä rajusta väkivallasta ja äänimaisema koostuu pahaenteisesti kaiutetuista huokauksista, huudosta, lasinsirpaleista ja muista kuoleman äänistä onnettoman naisen viimeisiltä elonhetkiltä. Ensimmäisten minuuttien aikana käy selväksi, että elokuva on kerronnaltaan poikkeuksellisen voimakas ja myös ennenkokematon. Ajattelin että elokuvahan näyttää ja kuulostaa siltä, miltä todellisen (vakavan) kauhuelokuvan tulisi näyttää ja kuulostaa, vaikka ne eivät juuri koskaan niin tee. Yhdysvalloista oli siis löytynyt täysin lahjomaton elokuva, jonka armottoman tarinan taustalla on tosielämän sarjamurhaaja, virginialainen Henry Lee Lucas, joka kuoli sydänkohtaukseen vankilassa vuonna 2001.

Henry: Portrait of a Serial Killer [1]
Henry: Portrait of a Serial Killer [2]

Ohjaaja John McNaughton tuotti ja ohjasi elokuvan pienellä noin 100 000 dollarin budjetilla 16-millimetriselle filmille melko lyhyessä ajassa vuonna 1986. Käsikirjoituksen McNaughton teki Richard Firen kanssa, tavoitteena oli alun perin tehdä "erilainen kauhuelokuva." Varsinaisen rajallisen levityksensä korkeimmalla mahdollisella ikärajalla se sai Yhdysvalloissa kuitenkin vasta vuonna 1990, ja maissa joissa sitä ei kielletty kokonaan, sitä saatettiin sensuroida vaihtelevan rankasti ja mielivaltaisesti, jopa kuvien järjestystä omin luvin muuttaen kuten Briteissä tehtiin. Motion Picture Association of America langetti elokuvalle harvinaisen ikärajaluokituksen X, joka yhdistyi ihmisten mielissä pornografiaan, ei niinkään muunlaisiin aikuisten elokuviin. Samoihin aikoihin muutama vakavasti otettavien kriitikoiden ylistämä taide-elokuva sai X:n, kun Peter Greenawayn brittiläis-ranskalainen The Cook, the Thief, His Wife & Her Lover (1989) ja Pedro Almodóvarin Átame! (Sido minut, ota minut; 1989) lähettivät kylmiä väreitä republikaanien selkiin ja aiheuttivat ylimääräistä nieleskelyä. Sittemmin X vaihdettiin NC-17:ksi ("No one 17 and under admitted"), mikä nykyisin tarkoittaa käytännössä samaa kuin K18. Kyseinen luokitus on Yhdysvalloissa ja kaikkialla kaupallisesti tuhoisa, ja periaatteessa voi melkein yleistää, että kyseisen luokituksen saaneessa elokuvassa on oltava jotain erityistä. Sellainen on tinkimättömyyden merkki jo siksi, että tekijät eivät ole voineet kuvitellakaan rikastuvansa teoksellaan. Motiivit piilevät muualla.

Henry: Portrait of a Serial Killer [3]
Henry: Portrait of a Serial Killer [4]

Henry: Portrait of a Serial Killer seuraa kolmen ihmisen vaiheita muutaman päivän ajan. Henry (Michael Rooker) ja Otis (Tom Towles) ovat ajelehtijoita ja linnakundeja, joista ensiksi mainittu omaa synkän taipumuksen tappamiseen: hän on sarjamurhaaja, mitä Otis ei vielä tiedä. Heidän asuntoonsa saapuu Otisin sisko Becky (Tracy Arnold) tarkoituksenaan viipyä jonkin aikaa Chicagossa. Sisko on jättänyt väkivaltaisen miehensä taakseen ja yrittää saada elämänsä kuntoon uudella paikkakunnalla. Kolmikon yhteiselo on alusta lähtien latautunutta, sillä Otis tuntee insestistä mielenkiintoa siskoaan kohtaan, mitä Henry ei voi hyväksyä. Henryn ja Beckyn välille nopeasti kehittyvä suhde onkin elokuvan ydinverta, harvoin nähtyä sairaan ja vaarallisen mielen häkeltymistä aidon kontaktin edessä, mahdollisesti ensimmäistä kertaa. Henry alkaa odottamatta ja hämmentyneenä uskoutua Beckylle, joka paljastaa joutuneensa lapsena isänsä hyväksikäyttämäksi. Henryllä itsellään oli samanlainen lapsuus: hänen prostituoitu äitinsä nöyryytti poikaa miesten nähden ja pakotti tämän muun muassa pukeutumaan mekkoon kotona ja koulussa. Henry tappoi äitinsä (tämä osa tarinasta on yhdenmukainen Henry Lee Lucasin oikean elämän kanssa) ja istui vankeustuomion. Henryllä on siis riittävästi syitä ymmärtää Beckyn omaa traumaa ja toisaalta nähdä mihin Otis-veljen motiivit sijoittuvat tässä vaarallisessa yhtälössä.

Otis tavallaan onkin elokuvan häiriintynein ja häiritsevin hahmo. Hän alkaa kiinnostua Henryn toiminnasta nähtyään Henryn surmaavan hankalaksi käyvän naisen autossa. Alkujärkytyksen jälkeen Otis ei suinkaan kadu tai tuomitse tekoa vaan haluaa lisää samaa. "Haluan tappaa jonkun", hän lausuu järkyttävän ikävystyneesti ja vetoavasti. Elokuvan toinen puolisko seuraa näiden kahden miehen laskelmoituja ja aidosti järkyttäviä surmatöitä päätyen vääjäämättömään, tuhoisaan tilanteen kärjistymiseen. Siinä missä elokuvan graafinen väkivalta on ennennäkemättömän rajua ja kliinisen puhdasta kaikista eksploitaatio- ja viihdearvoista, on elokuvan pääanti psykologisesti mykistävässä sisällössä, jota ei ole helppo kumota (muuten kuin kieltämällä elokuvan, mikä on huijausta.) Tämä, jos mikä, on elokuva, jossa väkivalta on oikein kuvattua ja elokuvan - siis sisällön - puitteissa oikeutettua. Lopulta, kuinka muuten väkivaltaa pitäisi kuvata kuin rumana, traumatisoivana ja aina kohtuuttomana, jos tehdään vakavaa elokuvaa? Erään IMDb-arvion mukaan elokuvan synnyttämä vaikutelma on kuin olisi nähnyt oikean murhan. Time Magazine luonnehti elokuvaa "arpeuttavaksi kokemukseksi", mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa katsojan kannalta?

Henry: Portrait of a Serial Killer [5]
Henry: Portrait of a Serial Killer [6]

Henry on kuvaus ennen kaikkea tavoista, joilla väkivalta purkautuu ja ilmenee yhteiskunnassa, ei pelkästään kategorisoitujen tappajien muodossa. Kaksi miespäähenkilöä ovat ilman muuta henkisesti järkkyneitä ja sairaita ihmisiä, joihin ei ole tarkoituskaan samastua, mutta Henryn herkistyminen Beckyn suhteen mutkistaa asioita. Elokuva pakottaa katsojan pohtimaan hyvän ja pahan olemusta ja riittämättömyyttä kuvaamaan ihmistä koko inhimillisen kirjon ja julman sattuman laajuudelta; kohtuuttoman hyväksikäytön tai trauman tuhoaman ihmisen kohdalla ei voi puhua yksiselitteisen selvästä vastuusta vaan pikemminkin onnettomuudesta. Elokuvan aikana on mahdotonta olla ajattelematta, että Henry on syntynyt väärään maailmaan... Ja nykyisessä hän kärsii valtavasti, täydellisenä muukalaisena, joka ei koskaan kykene toteuttamaan itseään muuten kuin väkivallalla. Tällaisen muukalaisuuden kuvauksena rinnalle nousee päähenkilö Gerald Karglin elokuvassa Angst (1983).

Henry: Portrait of a Serial Killer [7]
Henry: Portrait of a Serial Killer [8]

Tosielämän Henry Lee Lucas haavoittui kasvoihin puukkotappelussa nuorena; äiti pakotti pojan pysymään kotona tuskissaan päiväkausia ennen kuin poika pääsi sairaalaan, jossa vahingoittunut silmä poistettiin. Elokuvan Henry ei ole mikään roskaelokuvien mykkä tappaja, vaan pintapuolisesti tavallinen mies, vielä oikein kohtelias ja luotettava. Hän työskentelee tuholaishävittäjänä, eikä hänen ainoa toimintamoodinsa ole: tapa. Otisin hahmo edustaa puolestaan järkyttävää välinpitämättömyyttä ja viehtymystä alistamiseen ja hyväksikäyttöön, mikä on jo huomattavasti yleisempi inhimillisen toiminnan muoto kuin sarjamurhaaminen. Otis on niitä miehiä, jotka salaa odottavat pillin viheltämistä, jotta pääsisivät tappamaan ja raiskaamaan minkä tahansa roskaideologian nimissä. Hänelläkin nimittäin ON ideologia: televisio.

Televisioon liittyykin elokuvan kiistellyin kohtaus, joka tuo kaiken kirjaimellisesti katsojan kotiin. Tai pikemminkin katsoja pakotetaan Henryn ja Otisin viereen sohvalle katsomaan televisiota. Elokuvan ikävin jakso esitetään päähenkilöiden kuvaaman amatöörivideon muodossa. Video paljastaa kuinka Henry ja Otis ryöstö- tai pelkästään murha-aikein ovat tunkeutuneet porvariperheen kotiin surmaten kaikki kolme. Kohtaus sisältää asioita, joita kenenkään ei pitäisi joutua näkemään tai kokemaan, vaikka koko 1900-luvun historia huutaa päinvastaista todellisuutta. Jos pieni aiheen laajennus sallitaan, oli 1900-luvun pahimpien kansanmurhien ja sotien ominaispiirteenä siviileihin kohdistuneet julmuudet, joissa keskeiseksi motiiviksi kohosi sadismi niin Irakissa, Bosniassa kuin Ruandassa. Hutu-ekstremisteille ja interahamwelle ei riittänyt tappaminen, vaan tärkeää oli tappamisen "järjestys" ja raakalaismaisuus uhrien perhesuhteet huomioiden. Ruandassa taustalla oli rotupuhdistukseen perustuva kansanmurha, jossa vastapuoli oli epäinhimillistetty; elokuvan kotiintunkeutumiskohtaus on lopullisessa muodossaan kohtalokas sattuma (pojan ilmaantuminen), mutta yhtä lailla Henryn maailma ei ole pelkkää fiktiota, vaikka se tulee televisiosta. Ohjaaja McNaughton muistelee kuinka "home invasion scene" aiheutti useita uloskävelyjä salista Telluriden filmijuhlilla vuonna 1989. Tuolloin yleisössä oli myös muuan Roger Ebert, joka kirjoitti elokuvasta kiittävän 3,5 / 4 tähden arvion.

Henry: Portrait of a Serial Killer [9]
Henry: Portrait of a Serial Killer [10]

Miksi siis katsojan pitäisi nähdä ja kokea puristavan staattisesta, liikkumattomasta näkökulmasta vailla pakoreittejä, asioita joita kenenkään ei pitäisi? McNaughton kuvaa väkivaltakohtaukset pitkillä otoilla ilman helpottavia leikkauksia, samaan tyyliin kuin Michael Haneke ja Gaspar Noé. Väkivalta on kohdattava realistisena vailla pakoteitä, joita elokuvaleikkaus ja viihteellistetty sisältö tarjoaisivat. Henry kuvaa median roolia väkivallan määrittelyssä ja levittämisessä. Ei tarvitse erikseen mainita Henryn ajankohtaisuutta nykyaikaisten terrori-, tappo- ja onnettomuusvideoiden keskellä internetin tulviessa sisältöä laidasta laitaan vanhempien medioiden pidellessä omia asemiaan. Koko elokuva pakottaa ajattelemaan, mitä tarkoittaa kun väkivallasta tehdään valtavan suosittua viihdettä elokuvien, pelien ja dekkarien muodossa, ja toisaalta miltä väkivalta oikeasti näyttää tilanteissa, joissa ketään ei yritetä viihdyttää. Valtaosa ihmisistä pysyttelee mielihyvin ensiksi mainitussa "kevyessä väkivallassa", jossa paha saa ansionsa mukaan (verisen kuoleman) hyvän virnistellessä ja nakellessa vitsejä. Jälkimmäinen, analyyttisesti ja vakavasti kuvattu väkivalta järkyttää, mutta se herättää ajatuksia. Ne ajatukset ovat välttämättömiä kohdata, jos haluaa koskaan ulos kyynisesti maailmaa ohjaavasta ja laaja-alaisesti toimivasta mainos- ja viihdekuplasta, joka lupaa tehdä kaikista haluttuja ja mielenkiintoisia.

Henry: Portrait of a Serial Killer [11]
Henry: Portrait of a Serial Killer [12]

Henry kuvaa kaiken vailla alleviivausta, kylmän älyllisesti, toteavasti ja elokuvallisilta ansioiltaan täysin suvereenisti. Michael Rooker on elämänsä roolissa Henrynä, joka ei häviä mitään esimerkiksi De Niron tai Brandon parhaimmille tulkinnoille. Rookerin hahmon sielua raastava tuska ja kärsimys välittyvät kasvoille ja kehoon seesteiseksi jääksi, joka voi melko arvaamatta purkautua omaa logiikkaansa noudattavaan väkivaltaan. Tärkeä on esimerkiksi kohtaus televisiokauppiaan autotallissa. Kohtaus osoittaa ne ärsykkeet, joiden täytyy olla läsnä, jotta Henry tappaa, nimittäin kaikkihan alkoi hyvin... Vastaavasti tiukat lähikuvat dialogikohtauksessa Beckyn kanssa saavat katsojan tapailemaan palaa kurkussaan. "Hän oli huora. Äitini... oli huora" tulee niin syvältä, että Rookerin kyvyt näyttelijänä eivät kaipaa lisätarkennuksia. Hän osaa puhua suupielet alhaalla ja hän saa sen olemaan kaikkea muuta kuin säälittävää.

Henry: Portrait of a Serial Killer [13]
Henry: Portrait of a Serial Killer [14]

Vakavasti otettavia kuvauksia sarjamurhaajan, yhteiskunnan ja median välisistä suhteista ei ole runsaasti. Tarantinon kirjoittama ja Oliver Stonen ohjaama Natural Born Killers (1994) on häijyn satiirinen kuvaus sarjamurhaajapariskunnan ympärille syntyvästä mediasirkuksesta, mutta Henryn rosoisuus on kaukana Stonen karnevaalimaisesta, äärimmäisen kokeilevasta teoksesta. John Herzfeldin 15 Minutes (2001) on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta lähinnä tympeän lapsellinen. Kathryn Bigelown Strange Days (1995) liikkuu aihepiiriltään kiihottavien aistiärsykkeiden ja todellisen vaaran häilyvillä raja-alueilla ja on elokuvana 90-luvun parhaita. Belgialaisen ohjaajakolmikon Rémy Belvaux, André Bonzel ja Benoît Poelvoorde täysverinen sarjamurhaajaelokuva Man Bites Dog (C'est arrivé près de chez vous; 1992, Yhdysvalloissa niin ikään NC-17) otti näkökulmaksi äärimmäisen mustan komedian, jossa katsojan eteen saatetaan toinen toistaan pöyristyttävämpiä tilanteita, jotka eivät tarjoa muunlaista pakokeinoa kuin epäuskoisen naurun vailla iloa. Man Bites Dogin päähenkilö on nuori, sulavaotteinen, nopeasanainen ja esiintymishaluinen sarjamurhaaja. Epämääräinen filmiryhmä seuraa kannoilla, kun hän ei-diskriminoivan tappamisen ohessa ajelehtii suurkaupungin lähiöissä ja kritisoi yhteiskuntaa. Lopulta itse "dokumentaristit" päätyvät osallistumaan murhiin ja hulluuteen. Elokuva ei tietenkään sovellu kaikille, mutta ketään se ei aliarvioi älyllisesti. Se on mielenkiintoinen teos Henryn rinnalla, koska jälkimmäisessä ei ole juuri lainkaan huumoria.

Pelkästä sarjamurhaajan synkästä psykologiasta kertovia elokuvia ilman media-aspektia on tietysti runsaammin. Hollywood-tuotannot kuten The Silence of the Lambs (1991) ja Se7en (1995) ovat kiistattomia laatuelokuvia, mutta hyvin juonivetoisia: ensiksi mainittu ei kerro maailmasta mitään ja jälkimmäinen on liian metafyysinen ja apokalyptinen ollakseen samalla katutasolla kuin Henry. Michael Mannin Thomas Harris -filmatisointi Manhunter (1986; Red Dragon -romaani on muuten John McNaughtonin suosikkeja) on oleellinen niin trillerinä kuin kuvauksena yksinäisen murhaajan patoutuneesta ajattelusta, johon päähenkilö vaarallisesti samastuu. Michael Winterbottomin The Killer Inside Me (2010) on heikkouksineenkin maininnan arvoinen Jim Thompson -tulkinta, jossa Casey Affleckin surukasvoinen psykopaatti tunkeutuu katsojan tajuntaan. Itävaltalaisen Gerald Karglin painostava ja melkein täysin tuntematon mestariteos Angst (1983) julkaistiin kunnollisena, englanniksi tekstitettynä versiona vasta vuonna 2015. Aavemaisimmasta päästä on hollantilaisen George Sluizerin osuvasti nimetty Spoorloos (Kadonnut, 1988), jonka psykopaatti on sekä epäintuitiivinen, laskelmoiva että vähiten aktiivinen ja järjestelmällisyydessään poikkeuksellisen häiritsevä, "asettuneen elämän" absurdi irvikuva. Robert Harmonin Liftari (myös 1986) on häijyn puistattava ja melko vastenmielisiä elementtejä sisältävä psykopaattikuvaus mutta elokuvana hyvin unenomainen ja osin yliluonnollinen. Henrystä poiketen liftari on laskelmoiva sadisti, hahmo vailla mitään taustoitusta tai yhteiskuntakritiikkiä; lamaannuttava hypnoottinen painajainen vailla merkitystä.

Henry: Portrait of a Serial Killer [15]
Henry: Portrait of a Serial Killer [16]

John McNaughton ei tietenkään tehnyt Henryn jälkeen mitään vastaavaa. Filmografiaan ilmestyivät seuraavaksi muun muassa draamakomedia Mad Dog and Glory (Kahden miehen nainen, 1993) sekä pöhkö mutta viihdyttävä eroottinen trilleri Wild Things (1998), eräänlainen hyvin kirjoitettu vitsi, jossa Matt Dillon ruokkii villejä krokotiileja, Neve Campbell lukee Célineä ja pussailee Denise Richardsin kanssa, ja Bill Murray osoittaa jälleen kerran kuinka hieno näyttelijä hän on pienissäkin rooleissa. Uransa Henrynä aloittanut Michael Rooker päätyi näyttelemään televisioon ja sivurooleihin lukuisissa draama- ja toimintaelokuvissa (Suomi-kontaktina mm. Rennyn Cliffhanger, 1993), mutta Henry on taatusti se rooli, josta hänet muistetaan. Nähtyään Rookerin ensimmäistä kertaa seisomassa oven takana McNaughton oli vain ajatellut: "Luoja, anna hänen osata näytellä!" Rooker oli saapunut "ilmettynä Henrynä" ohjaajan puheille samoissa vaatteissa, jotka jätettiin myös roolihahmolle.

Henry: Portrait of a Serial Killer [17]
Henry: Portrait of a Serial Killer [18]

Henry: sarjamurhaaja ei ole mikään deittielokuva. Siinä ei ole hitustakaan viihteellisyyttä, jos "viihteeksi" ei lasketa elokuvantekoa, joka saa teoksen säilymään tuoreena ja kiinnostavana lukuistenkin katselujen jälkeen. Henryn epämukava aihepiiri huomioiden on häkellyttävää, kuinka se suorastaan vaatii useita katselukertoja, sillä kaikki on mietitty yksityiskohtia myöten niin täyteen. Kaikki eleet, vivahteet, katseet ja äänet ovat paikoillaan tarkoituksella. Kaikki vihjailee hienovaraisesti ja taidokkaasti siitä mikä on ilmeistä ja siitä mikä on tulkinnanvaraista ja epäselvää. Hämäräksi jää muun muassa Henryn ja Otisin suhteen todellinen luonne, ja reilusti alle 90-minuuttisenakin Henryn kyky olla vailla ainuttakaan turhaa täytekohtausta on suurenmoinen. Elokuva on hypnoottinen sukellus mieleen ja toimintatapoihin, jotka kauhistavat meitä ja joista on tehty lähes pääsääntöisesti kevyitä ja puhtaita roskaelokuvia. Se häiritsee pysyvällä ja ehtymättömällä tavalla kuvatessaan asioita, joita ei pitäisi olla. Ja kun niitä on, niitä on voitava kuvata ja ymmärtää, vaikkei niitä haluaisi kohdata oikeasti.

80-luvun tärkeimpiä ja haastavimpia elokuvia.

*****
© Juho Malanin, julkaistu: 1.2.2017
keskiarvo
toimitus
4.13/5.00 (8)
 JSJM*MHMMMK*EMPITM
  4.0 5.0 4.0 3.5 4.0 4.5 4.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.31/5.00 (8)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  34 (79)
43%
Henry: Portrait of a Serial Killer (1986)  Henry: Portrait of a Serial Killer (1986)Henry Lee Lucas - sarjamurhaaja