Caroline Munro

He ovat paenneet (2014)

aka De har flytt; They Have Escaped

He ovat paenneet #1 He ovat paenneet #2
IMDb

J-P Valkeapään ensiohjaus, Taideteollisen korkeakoulun lopputyö nimeltä Muukalainen (2009) perustui lähes kokonaan runolliseen käsitykseen elokuvakerronnasta ja visuaalisuudesta. Siinä nuori poika oppii totuuksia ympäröivästä maailmasta, jonka eräässä kolkassa hän asuu äitinsä kanssa. Keskeisessä osassa on luonto, josta välittyvät seesteisyyden ja rauhallisuuden lisäksi vaara ja tietty järjettömyys, jonka keskellä ihmisen on selviydyttävä. Virossa kuvatussa unimaisessa taide-elokuvassa pojan ja äidin luokse saapuu muukalainen. Isä (Jorma Tommila) istuu vankilassa mutta aavistaa, että jotain on tapahtunut kotona. Vieraan henkilöllisyys on mysteeri kuten koko elokuva. Siinä on vähän dialogia, eikä se ns. menestynyt teatterikierroksella kuten aina käy omaperäisille elokuville Suomessa.

He ovat paenneet [1]
He ovat paenneet [2]

Ohjaajan toinen elokuva, He ovat paenneet, on "maagis-realistinen" tarina kahdesta nuorukaisesta karkumatkalla. Siviilipalvelusmies Joni (Teppo Manner) saa pestin karuista oloista tulevien lasten ja nuorten laitoskodista. Siellä hän törmää voimakastahtoiseen ja villiin Raisaan (Roosa Söderholm), jonka ainoana päämääränä tuntuu olevan pakeneminen yhteiskodista mahdollisimman pian. Jonin ja Raisan äkillinen ensikohtaaminen ikkunalasin läpi on unohtumaton ja vahvasti elokuvallinen: tytön kasvot eivät näy katsojalle, mutta ne tekevät vaikutuksen Joniin. On pian selvää, että elokuva ei edusta mitään perinteistä dialogivetoista kerrontaa vaan rakentaa oman kuvallisen ja äänellisen maailmaansa, joka syvenee kaksikon pakomatkan mukaisesti. Totisella ja niukkasanaisella Jonilla on vaikea änkytys, räikeästi meikkaava Raisa taas voisi olla nuori Cradle of Filth -pimu, jolla on kaiken lisäksi suorastaan upeat, hyvin elokuvalliset silmät. Niillä maailmaa katsoessaan ja tylysti puhuessaan tämä hahmo huolehtii kaksikon selviytymisestä, vaikka näkökulma on alusta asti Jonin. Elokuva sisältää hetkellisesti myös synkkiä, surrealistisen väkivaltaisia hetkiä, millainen on harvinaista suomalaisessa elokuvassa.

He ovat paenneet [3]
He ovat paenneet [4]

Muukalainen oli eräs komeimmista ja vetoavimmista eurooppalaisista hämyelokuvista aikoihin, ja on ilahduttavaa havaita, että He ovat paenneet jatkaa vahvuuksilla, jotka Muukalainen toi kentälle. He ovat paenneet on kuitenkin "helpommin lähestyttävä" sikäli, että siinä on paljon enemmän dialogia ja sen tarina liikkuu teillä, metsissä, järvillä, huoltsikoilla, nuortenkodissa ja urbaanilla hienostoalueella. Änkytyksestä selvästi kärsivän Jonin tavoin myös Raisa tahtoo jonnekin pois. Pakeneminen ja vapautuminen ovat elokuvan keskeiset teemat, joita käsitellään seikkaperäisesti ja vihjailevasti. Tässä tapauksessa "pakeneminen" tulee tulkita hyvin laajassa merkityksessä - jonkinlaisena sielullisen vapautumisen tilana, joka tarkoittaa lähes aina luonnon syvällistä löytämistä ja jopa muiden ihmisten täydellistä puuttumista. Mieleen tulee välittömästi eräs Risto Jarvan ohjaama Paasilinna-sovitus 70-luvulta...

Päähenkilöt ovat lapsia, mutta elokuvan meininki ei ole lapsellinen tai näkökulma naiivi. On perusteltua olettaa, että molemmat päähenkilöistä ovat nähneet ja kokeneet paljon elämää kanssaihmistensä seurassa, ja molemmilla on palava tarve saavuttaa jonkinlainen mielenrauha, yhteys johonkin. Joni on hiljaa änkytyksen takia, Raisan vanhemmat ovat varakkaita, mutta jonkin tarkemmin määrittelemättömän tapauksen myötä tyttö on sijoitettu laitokseen, jossa hän kaipaa lähinnä sairasta mummiaan, ei vanhempiaan kuten eivät vanhemmat tytärtään. Tytön ja pojan välille kehittyvää vastavuoroista läheisyyttä ei kärjistetä ennen loppua millään tavoin. Käsittelyssä on pakeneminen, ei teiniromanssi. Valkeapään ja Pilvi Peltolan käsikirjoituksen kuvaus vapaudenkaipuusta ja luonnosta puolestaan on häpeilemättömän romanttinen, ja niin pitää ollakin, jos haluaa erottua joukosta. Johdonmukaisesti loppuun asti (kuten elokuvassa) viety unelma on harvinaista ja arvokasta etenkin kyynisellä 2010-luvulla.

He ovat paenneet [5]
He ovat paenneet [6]

Matkan edetessä elokuvan maailma muuttuu fantastisemmaksi. Kaksikko löytää erämajasta ison kätkön lääkkeitä ja viinaa, mistä seuraa komea visuaalinen jakso, jossa on saavutettu jonkinlaista edistystä luonnon kanssa lähentymisessä. Tässä jaksossa Valkeapää osoittaa kykynsä käyttää klassista musiikkia loistavasti ja puhuttelevasti kuten Andrei Tarkovski tai Lars von Trier. Ihminen on osa luontoa, mutta silti myös potentiaalisesti - luodessaan taidetta - sen yläpuolella, ainakin rajallisesti ja hetkittäin. Luonto voi tuhota ja laittaa luomuksensa kärsimään vailla rangaistusta ja järkeä, mutta se voi myös tarjota iloa, rauhaa ja turvaa, koska lopulta kukaan ei voi paeta sitä. Christopher Hitchensin ja Antti Nylénin sanoin "minulla ei ole ruumista, olen ruumis."

Tässä vaiheessa on painotettava, että Valkeapään sarvi- ja taljavisioissa ei ole mitään sellaista, joka ei sopisi yhteen elokuvan maailman kanssa. Elokuvassa on kuvia ja hetkiä, jotka jäävät pysyvästi katsojan mieleen aivan kuin muutamat vastaavat Muukalaisessa (mustat linnut, veriset toukat lattialla...) Nämä kuvat edustavat tietynlaista vapaata assosiaatiota, joka vetoaa katsojaan ja ilmaisee asioita aivan eri tasolla kuin pölisevä dialogi tai symboliikan pilaaminen esimerkiksi nopeilla ja kömpelöillä leikkauksilla. Pietari Peltolan kuvaus on taianomaista. Kerronta on usein viipyilevää ja viittaa helposti sellaisiin nimiin kuin mainitut Tarkovski, Lars von Trier ja Terrence Malick. Niin klassisen (ja pop-) musiikin kuin vahvan visuaalisen kielen osalta mainittujen tekijöiden kaiku kuuluu tässä elokuvassa sopivalla tavalla.

He ovat paenneet [7]
He ovat paenneet [8]

Elokuvaa on arvosteltu mm. siitä, että pääkaksikon taustoista ei kerrota tarpeeksi ja näin he jäävät etäisiksi. Eikö suomalainen todella ymmärrä mitä elokuvassa tapahtuu, jos ei jämäkästi kerrota, mitä puoluetta päähenkilöiden vanhemmat äänestävät tai millainen heidän makunsa on sisustamisen ja lomamatkakohteiden valinnan suhteen? Kyse on pikemminkin tyylilajista ja mahdollisuuksista kertoa asioita eri tavoilla. Tilaa jätetään universaalisuudelle, runoudelle. Taidetta tehdään, koska ihmisellä on kyky kuvitella jotain, mikä synnyttää merkityksiä. Väitteet siitä, että elokuva olisi välittömästi rikkaampi tarkemmalla taustoituksella on hatara (nytkin käydään Raisan kotona ja kerrotaan Jonin menneisyydestä). Pelkästään kohtaus, jossa Raisa uneksii syleilevänsä rakasta mummia järven jäällä (Malick!) on omiaan kertomaan paljon tästä hahmosta. Kaunis ja melankolinen kohtaus on vahvassa kontrastissa Raisan vanhempien meininkiin luksusasunnossa.

Sekä Muukalaisen että He ovat paenneet -elokuvan synkin ja uhkaavin kuvasto on lähellä sitä, mitä Lars von Trier käsittelee Antikristuksessa (2009). Siinä luonto olentoineen on uhkaava, vaarallinen, välinpitämätön ja järjetön, eikä se tunne moraaliamme. Melancholian (2011) lopussa tuhoutuu koko maailma. He ovat paenneet -elokuvan tietyssä jaksossa erityisen tärkeää ovat kasvot, joita ei näytetä; harvoin pystytään esittämään Albert Camus'n syvällisesti hahmottelema ajatus olemassaolon absurdiudesta ja itsemurhan paradoksista tavalla, joka syöpyy alitajuntaan, järjen tuolle puolen. Sellaiset hetket elokuvassa (tai unessa) ovat muistutus tiedostamattoman vallasta, sen joka on ja ei ole osa meitä.

He ovat paenneet [9]
He ovat paenneet [10]

Joskus kuulee kommentteja, jotka alkavat tarkennuksella "suomalaiseksi elokuvaksi se on hyvä..." ikään kuin hyvät ja jopa mestarilliset suomalaiset elokuvat olisivat aina vähän surkeita maailmanlaajuisessa katsannossa. Toki Suomessa tehdään paljon kevyttä roskaa kuten kaikkialla, eikä Hurjasta joukosta (1969) tai Räsynukesta (1955) silti sanota "ovathan ne amerikkalaisiksi elokuviksi hyviä...", 32 elokuvasta ja yli 53 tunnista koostuvaa Heimatia (1984-) ei pidetä ällistyttävänä, vaikka se on saksalainen. Tosiasiassa esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin Valkoinen peura (1952), Kesäkapina (1970), Jäniksen vuosi (1977), Mollbergin Milka (1980) ja Tuntematon sotilas (1985), Mies vailla menneisyyttä (2002), Ihmebantu (tv, 2009), Häiriötekijä (2015), Hymyilevä mies (2016), Tulennielijä (1998), Melancholian 3 huonetta (2003), Betoniyö (2013) ja nämä Valkeapään työt ovat kiistattoman hienoja näkemyksiä ja toteutuksia. Niitä katsovat ulkomaalaiset yhtä vakuuttuneina kuin me katsomme ulkomaisia elokuvia.

Listalta unohtui vielä Sensuela (1972).

****-
© Juho Malanin, julkaistu: 3.3.2017
keskiarvo
toimitus
3.38/5.00 (4)
 JSJM*MMPI
  2.5 4.0 3.5 3.5
keskiarvo
lukijat i
4.00/5.00 (7)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  7 (10)
70%
He ovat paenneet (2014)  He ovat paenneet (2014)They Have Escaped