Caroline Munro

Dangerous Men (2005)


Dangerous Men #1 Dangerous Men #2
IMDb

Uuden The Roomin haku käy kuumana. Elokuvakerhot, dvd-levittäjät ja festivaalit kaivelevat kaikki mitä hämärämpiä arkistoja ympäri maailman löytääkseen tarpeeksi hämmentävän ja omituisen roskaelokuvan, jonka kulttiyleisöt voisivat ottaa omakseen. Erityisen hyvin retroroskan kaivelussa on edustanut Drafthouse Cinema, joka on maineikkaan Alamo Drafthouse -elokuvateatterin jakeluyhtiö. Firma on siunannut maailmaa restauroimalla ja tuomalla uudelleen tietoisuuteen unohdettuja merkkiteoksia, kuten Roar (1981) ja Miami Connection (1987).

Ja sitten on lafkan levittämä Dangerous Men. Turkkilaisperäisen Jahangir Salehin nimellä John S. Rad ohjaama, vuonna 1979 aloitettu rikos-toiminta-kostoelokuva, joka saatiin koottua valmiiksi vasta vuonna 2005. Yhtäläisyydet The Roomiin ovat selvät. Elokuvaa tehdessä ei olla osattu noudattaa juuri alkeellisimpiakaan elokuvan tekemisen sääntöjä, vaan lopputulos on koostettu hyvin kömpelösti omaan tyyliinsä.

Dangerous Men [1]
Dangerous Men [2]

Esimerkiksi juonta on sikäli hankala kuvailla, että se vaihtuu lennosta pitkin elokuvan pariinkin otteeseen. Alussa nähdään Melody Wigginsin esittämä Mina, joka kuheretelee rantakävelyllä poikaystävänsä kanssa. Pahaksi onneksi paikalle sattuu myös pari lääppivää moottoripyöräkerholaista. Pienen nujakan jälkeen pienemmästä kelmistä ja poikaystävästä on päästetty ilmat pihalle. Yllättäen Mina ei vaikuta kovasti tästä pahastuvan, vaan alkaakin tämän jälkeen vietellä hämmentynyttä kaapinkokoista korstoa, joka juuri tappoi hänen rakkaansa.

Pitkässä ja vaivaannuttavassa kohtauksessa pari kirjautuu läheiseen hotelliin. Ennen lempimissessiota köriläs nostattaa libidoaan nuolemalla puukostaan veret. Kun varsinaiseen paneskeluun asti päästää, alkaa hän nuolla naisen polvia. Mina paljastaa oikeat karvansa ja tappaa bikerin viiltelemällä tämän selkää.

Dangerous Men [3]
Dangerous Men [4]

Tällä limaisella rape-and-revenge -kaavaa lähentelevällä tavalla Mina sitten lähtee puhdistamaan ympäristöään nuljaskoista. Ensiksi isketään baarissa, ja lopulta isketään jollakin terävällä. Kaikki miehethän ovat heti valmiina käymään häneen käsiksi, joten he ansaitsevatkin sen. Köykäisellä brittiaksentilla puhuva viiksiniekka sentään päästetään autiomaahan juoksentelemaan munasillaan. Tämä "komiikka" on suurin piirtein yhtä hauskaa kuin Napoli... serenata calibro 9:n hääpelleilyjaksot, eli mieluummin sitä vaikka antaisi tökkiä kehonsa arimpia, pehmeimpiä osia orapihlajapuskan piikeillä kuin haluaisi seurata loputtomasti venytettyä kohtausta enää sekuntiakaan.

Sitten puolivälissä elokuvaa Mina katoaa ilman, että hänen kostonkierteellään olisi mitään selkeää päätepistettä. Sen sijaan aletaan seurata baareissa notkuvaa nimetöntä kyttää (Michael Gradilone), joka on vastaavalla tavalla mielellään astumassa lain ulkopuolelle tuhotakseen prätkäjengiläiset. Juonikoosteissa tuota kyttää kutsutaan Minan sulhasen veljeksi, ja prätkäjengiä samaksi, joka velipojan tappoi, mutta suoranaisesti tämä vaikuttaa elokuvan juonen sattumanvaraisten valintojen selittelyltä jälkikäteen.

Dangerous Men [5]
Dangerous Men [6]

Vasta viimeisen 15 minuutin aikana keksitään, että elokuvassa oli koko ajan tarkoitus olla kyse jengijohtaja Black Pepperin (Tom Shelorke) metsästyksestä. Kyseinen köriläs näyttää blondin peruukkinsa kanssa peräkylän amatööri-vapaapainijalta. Pitkitetty nujakointikohtaus kytän kanssa paljastaa, että hän on myös yhtä taitava lavastamaan tappeluita. Hauskasti tuossa lopullisessa yhteenotossa päälle karkaavan kytän avausliike näyttää hakkaamista enemmän siltä, että hän tarjoaa ilmaisen näytteen niskahierontapalveluistaan.

Kun elokuva lyhyen välienselvittelyn jälkeen lopulta päättyy köykäiseen freeze-frameen, ei siinä nähdä oletettuja päähenkilöitä lainkaan, vaan lähinnä vilaukselta aiemmin nähdyt vanhempi sheriffi ja sokea tyttö. Turha oli kai odottaa, että elokuvassa oli jotain oikeita hahmoja, joilla olisi jokin kaari tai ylipäänsä tarina.

Dangerous Men [7]
Dangerous Men [8]

Elokuvan näyttelijätyö on puisevaa ja/tai yliampuvaa, toisteinen hissimusiikki harvemmin tuntuu sopivan kohtausten tunnelmaan, eikä leikkauksissa ole järkeä, sillä kaikki tuntuvat aina päätyvän samalle rannalle, poistuivat he sitten baarin ovesta tai matkasivat paikalle autolla. Kokonaisuus huvittaa useaan otteeseen, mutta toisaalta se muistuttaa käppäisyydessään myös esimerkiksi Samurai Copin rasittavuudesta. Katsojasta riippuu, miten vaaka huvittavuuden ja ärsytyksen välillä asettuu, mutta joka tapauksessa elokuvan katsomiseen on parasta varata ympärille läheisiä ja jonkin sortin päihteitä, niin se sujuu kivuttomammin.

Kuitenkin kaikesta tästä huolimatta Salehi itse oli itsepintaisesti elokuvansa laadun takaajana. Drafthouse on esimerkiksi levittänyt elokuvan yhteydessä L.A. Weeklyn varsin dadaistista haastattelua vuodelta 2005, kun 26 vuotta tekeillä ollut teos ensi kertaa esitettiin teattereissa. Yksinkertaisetkin kysymykset leviävät hänen vastauksissaan kahden pennin filosofoinneiksi, joiden perässä ei pysty pysymään, ja hän väittää vuorenvarmasti että on tehnyt useampiakin elokuvia, mutta ei paljasta niiden nimiä tai tahoa, joka ne muka on ostanut.

Dangerous Menin kulttimaine olisi taattu jos mystinen John S. Rad olisi yhä keskuudessamme hämmentämässä, samalla tavoin kuin Tommy Wiseaun mysteeri auttaa kantamaan The Roomin pysyvää suosiota. Valitettavasti itse ohjaaja menehtyi jo 2007.

**½--
© Paavo Ihalainen, julkaistu: 31.5.2017
keskiarvo
toimitus
2.25/5.00 (2)
 JSPI
  2.0 2.5
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!