Aikuisuus, epävarmuus sekä unelmien, odotusten ja realiteettien ristiriitaisuus. Last Starfighterin teemat ovat tuttuja monista teinielokuvista. Nuorisoelokuvien lajityyppiin kuuluu, että alun ongelmien ja lopun välillä päähenkilö kasvaa epävarmuudesta vastuuseen ja saavuttaa jotain suurta sen lomassa. Last Starfighterissa aikuistumisriitin teemaa käsitellään sympaattisesti ja suoraviivaisesti avaruusoopperahenkisessä seikkailussa.

Trailer park -asuinalueella turhautunut Alex (Lance Guest) kuluttaa aikansa korjaillen naapuriensa sähkölaitteita. Vapaa-aikanaan hän pelaa paikallisessa kuppilassa Starfighter-arcadepeliä. Eräänä erityisen masentavana päivänä Alex onnistuu pelaamaan pelin loppuun rikkoen kaikki ennätykset. Yön aikana käy ilmi, että peli olikin universumin kunniakkaan eliittijoukon rekrytointitesti ja jossain on käynnissä galaktinen sota, joka tarvitsee kyvykkäitä sotureita.

Kun kyse on tieteiselokuvasta, niin efektit ja niiden visualisoima maailma ovat kiinteä osa sisältöä. Last Starfighter oli ensimmäinen elokuva, jonka kaikki avaruuskohtaukset ovat tietokoneella luotuja ilman perinteisiä pienoismalleja. Tarinassa on 27 minuuttia tietokoneanimoitua CGI:tä, jotka maksoivat huimat 14 miljoonaa taalaa. Se vastasi kahta kolmasosaa kokonaisbudjetista. Ruudut renderöitiin sen ajan supertietokone Crayllä, joka käsitteli pahimmillaan yhtä ruutua 15 minuuttia. Yhden elokuvasekunnin teko saattoi kestää kuutisen tuntia.

Nykynäkökulmasta kannattaa huomioida, että sen ajan laskentatehoa ei oltu optimoitu elokuvien visuaalisiin tarpeisiin. Esimerkiksi Babylon 5 (1993) pilottijakson Commodore Amigalla rakennetut vastaavat efektit ovat järisyttävän paljon paremmat. Menetelmät olivat kehittyneet vuosikymmenessä, mutta renderöintikoneina olleiden Amiga 2000 mallien laskentateho oli kaikkea muuta kuin supertietokoneluokkaa; ruudun käsittely vei kolme kertaa enemmän aikaa, mutta sitä hoiti 24 sarjaan kytkettyä konetta. Amiga 2000 esiteltiin vuonna 1987.

Last Starfighter kuuluu Tronin (1982) ja WarGamesin (1983) ohella siihen joukkoon, jotka rakentuivat aitojen nuorisokulttuuria edustavien ja kiinnostavien aiheiden ympärille. Tron muistetaan nykyisin tietokone-efektien uranuurtajana, vaikka totuus oli hieman toinen. Tronissa oli paljon uusia ja innovatiivisia mekaniikkoja, mutta tietokoneella rakennetut efektit olivat enimmäkseen kolmiulotteista maastoa ja muuta ei-niin-näyttävää maisemaa, joiden päälle yhdistettiin perinteisempiä tekniikoita ja animaatiota. Tron oli alusta saakka tiukasti tuotteistettu kohderyhmälleen, kun elokuva-ala haki valtavasti kasvaneesta arcade-liiketoiminnasta synergiahyötyjä. Ensi-illan aikoihin ilmestyi myös arcade-peli, joka oli osa konseptin markkinointia. Elokuvajulisteen tagline kannusti tuplakokemukseen: See the movie, play the game.

Last Starfighter rakentui vastaavaan hybridimaailmaan ja lopputeksteissä mainostetaan tulevaa samannimistä arcade-peliä. Atari kuitenkin vetäytyi kaikista suunnitelmista, eikä peli valmistunut teknisesti epäonnistunutta prototyyppiä pidemmälle. Virallisesti syy oli elokuvan vaatimaton menestys, mutta jo tehdyn pelin prototyyppi kertoo toisen tarinan: haluttu lopputulos olisi tullut liian kalliksi, jos se olisi saatu edes valmiiksi teknisten rajoituksen vuoksi. Käytännössä päätöksen linjasi vuoden 1983 ns. Great Video Game Crash, jonka seurauksena Warnerin omistama Atari romahti ja menetti suvereenin markkina-asemansa. Last Starfighterin osalta ei koskaan päässyt muodostumaan franchiseä, vaikka olosuhteet olisivat vielä muutamaa vuotta aiemmin olleet otolliset.

Last Starfighterin yhtymäkohdista WarGamesiin on kiehtovin elokuvien välinen eroavaisuus suhtautumisessa pelaamiseen. Last Starfighter luo positiivisia mielleyhtymiä pelaamiseen sen sijaan, että asemoisi toiminnan ajanhukaksi tai moraalisesti epäilyttäväksi. War Gamesin päähenkilö David taas myöhästyy koulusta säännönmukaisesti pelaamisen vuoksi ja niihin liittyvän kiinnostuksen vuoksi hän alun perinkin joutuu ongelmiin. Last Starfighterissa lähinaapurusto suhtautuu pelaamiseen jopa absurdin yliampuvalla positiivisuudella ja pelaaminen on konkreettisesti lippu muihin maailmoihin.

Idea pelistä asevoimien rekrytointitestinä oli 35 vuotta sitten puhdasta mielikuvitusta. Samoja teemoja käsitellyt ja palkittu Orson Scott Cardin scifiklassikko Ender (1986, filmatisointi Ender's Game, 2013) ilmestyi vasta pari vuotta myöhemmin. Nykyisin on oikeaan sotaan voinut valmistautua jo pitkään siihen tarkoitettujen kuluttajille suunnattujen simulaatioiden kautta, joista tunnetuin on Yhdysvaltain armeijan rahoittama America's Army. Starfighter-arcadepelissä pelin kontrollit vastasivat suoraan avaruusaluksen ohjausta ja samalla tavoin Yhdysvaltain armeija on mukautunut tilanteeseen tuomalla konsoleista tuttuja ohjainmekanismeja asejärjestelmiin jo valmiin tuntuman hyödyntämiseksi. Moni aikuisuuden kynnyksellä ja kasvuun liittyvissä ongelmissa painiva nuori on 2000-luvulla tehnyt saman valinnan kuin elokuvan Alex, mutta avaruuden sijasta joutunut aavikolle tienvarsipommien kohteiksi.

Last Starfighterin merkitys (nuoriso)kulttuurisesti saattoi olla lämminhenkisen sankaritarinan, eeppisen ympäristön ja väheksytyn peliharrastuksen yhdistäminen, mutta elokuvahistoriallinen merkitys löytyi sen efektien tekoprosessista. Taloudellisesti huonosti menestyneestä tieteiselokuvasta tuli myöhemmin pienimuotoinen klassikko ja sen mahdollisista uusinta- tai jatko-osista on puhuttu usein 2000-luvulla. Vuonna 2004 tarinasta sovitettiin Broadway-musikaali.

The Last Starfighter sijoittuu Elitistin kaikki parhaat -listan sijalle #2848

Neon Maniac kommentoi (29.1.2019 23:55:34)

"Siitä löytyy kuitenkin hyvä 25th Anniversary Edition Blu-ray -julkaisu, jossa efektit ovat jopa epärealistisen teräviksi remasteroituja." Kyseinen julkaisu on tekniseltä toteutukseltaan yksi kehnoimmista formaatin historiassa, kuten yleisesti hyvin tiedossa, vaikka avaruuskohtaukset maassa kuvattua enemmän edukseen erottuvatkin. Kuvanlaadullisesti parhaimmillaankin hädin tuskin keskiverto blu-ray painoksen riman ali limboava DNR sotku, jonka kehno koodaus ja lähdemateriaalin rajallisuus välittyy lopputuloksesta sokeallekin vailla vilaustakaan kuvan syväterävyydestä. Vastaavanlaista alkuperäisen filmirakeen tietoista tuhoamista sisällöntuottamisprosessissa näkee luojan kiitos yhä harvemmin, vaikka esimerkiksi saksalaisen Digidreams Studios/Platinum Cult Edition -puljun vastaava, järkyttävän paskoista fyysisistä painoksistaan tunnettu Daniel Krekel jo olemassaolollaan muuta todistaakin. The Last Starfighter'sta on odotettu uutta skannia ja masteria leffan alkuperäisistä kameranegatiiveista jo vuosia, eikä odotus näytä tällä haavaa kovinkaan pian loppuvan.

vastaa »

Vaeltaja kommentoi (1.2.2019 13:19:58)

Elokuvasta löytyy kohtuullinen dvd-painos vuodelta 1999, jossa muistaakseni on ihan hyvä kuvanlaatu, mutta siinäkin taisi nuo efektit olla restauroitu vähän liian skarpin näköiseksi - edellisestä katselukerrasta on jokunen kuukausi, joten en täysin tarkkaan muista miten paljon erottuivat muusta kuvasta. Ekstroina on kommenttiraitaa, jokin making of -dokkari (jota en ole katsonut), trailereita ja kuvagalleriaa. Ainoa haittapuoli, että kyseessä on R1-julkaisu, mutta sentään englannin kielisillä tekstityksillä, joten sitä joutunee metsästelemään käytettynä ebaysta tai amazonista.

Mainio leffa kuitenkin omassa lajissaan ja omat nostalgiset kokemukset elokuvan parissa nostavat omalla kohdalla arvosanan kevyesti neljään tähteen.

vastaa »

EskoMörkö kommentoi (1.4.2019 13:11:38)

Löytyy myös youtubesta blu-ray rippinä jos joku haluaa nostalgisoida:
https://www.youtube.com/watch?v=RNllJc4gc1Y

vastaa »

kommentoi arvostelua ja/tai elokuvaa