Caroline Munro

Rambo: Last Blood (2019)

aka Rambo: La Dernière Mission; Rambo V

Rambo: Last Blood #1 Rambo: Last Blood #2
IMDb

Kun Rambo (2008) päättyi kotiinpaluuseen Arizonaan ja It’s a Long Roadin soimiseen taustalla, syntyi tunne ympyrän sulkeutumisesta. Näin ei tietenkään käynyt. Onnellinen loppu on poissa laskuista, koska ympyrä voi sulkeutua vain vereen. They drew the first blood, not me huudahti John Rambo First Bloodissa (Taistelija, 1982) ja siitä lähtien on vastahakoinen sotilas aina uudelleen vedetty taisteluun. Ja niin käy taas kerran. Sodassa syntynyt ei voi vain hiipua tästä maailmasta.

Rambo: Last Blood [1]
Rambo: Last Blood [2]

Rambo-elokuvien sarjassa on aina ollut selkeä kytkös ajan henkeen ja tapahtumiin. Sylvester Stallone ei ole varsinaisesti ottanut poliittisesti kantaa hahmollaan, mutta monet poliitikot, kuten Ronald Reagan ovat pyrkineet saamaan osansa Rambon karismasta omiin tarkoitusperiinsä. First Blood (1982) syntyi kuvaamaan Yhdysvaltojen kahtiajakautuneisuutta Vietnamin sodan suhteen, jonka käsittely oli alkutekijöissä vielä vuosikymmen sodan päättymisen jälkeenkin. Rambo: First Blood II (Rambo - Taistelija 2, 1985) oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva ja synnytti kokonaisen uuden alagenren. Elokuva ei ollut ensimmäinen ns. paluu Vietnamiin -elokuva, mutta se osui Yhdysvalloissa velloneeseen väittelyyn Vietnamiin jääneistä amerikkalaisvangeista ja maan yleisestä suurvaltaroolista. Mainittakoon, että vaikka elokuvateollisuus hylkäsi trendin muutamassa vuodessa, niin Vietnamin vankidebatti loppui sisäpoliittisella tasolla vasta 1990-luvun puolivälissä.

Rambo III:n (1988) menestymättömyys johtui osaksi Afganistanin sodan loppumisesta ja kylmän sodan viilenemisestä juuri ennen elokuvan ilmestymistä. 20 vuotta myöhemmin Rambo (2008) toisti kakkososan ajankohtaisuuden ja todisti Rambon olevansa muutakin kuin kylmän sodan reliikki. Myanmarin sotilashallinnon toimet nousivat globaaliin tietoisuuteen juuri samana vuonna. Viimeiset kymmenen vuotta on ollut lukuisia huhuja viidennestä osasta. Juonisynopsikset ovat vaihdelleet huumekartelleista predator -tyyppisten futurististen tappajaeläinten metsästykseen. Yhteistä näille on ollut, että ne ovat useimmiten sijoittuneet Meksikoon.

Rambo: Last Blood [3]
Rambo: Last Blood [4]

Rambo: Last Blood jatkaa suoraan neljännestä osasta. 10 vuotta on kulunut ja Rambo on asettautunut maatilalle. Rambosta on tullut eräänlainen sijaisisä maatilalla varttuneelle tytölle. Tytär lähtee etsimään biologista isäänsä Meksikoon ja joutuu vaikeuksiin.

Meksiko tapahtumapaikkana on pienoinen pettymys ainakin toimintaympäristön suhteen, onhan Rambo-elokuvien ytimessä ollut aina eräänlaisen jalon villin eetos, jossa luonto on antanut sen lopullisen ja ratkaisevan edun. Arizonan ruohotasangoilla, Meksikon pikkukaupungeissa tai Afganistanin aavikoilla ei päästä ihan samoihin ulottuuksiin kuin Aasian viidakoissa tai Montanan mäntymetsissä. Lisäksi Meksikon huumesota on poikinut jo vuosikymmenen ajan lukuisia elokuvia, tv-sarjoja ja loputonta uutisvirtaa, joten se on temaattisesti aika loppuun kaluttu aihe. Mutta koska tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Arizonaan, jolla on pitkä raja Meksikon kanssa, niin tässä tilanteessa maa toimii luonnollisena ympäristönä. Rajan yli tosin poukkoillaan sen verran helposti, että Trumpkin saattaisi käyttää elokuvaa omiin muuriagendoihinsa.

Elokuvan perimmäinen ongelma on, että se on enemmän vigilante- ja kostotarina kuin esiosiinsa assosioitunut toimintaelokuva. Trailerit antavat huomattavasti toiminnallisemman kuvan elokuvasta. Syntyy väistämättä tunne, että nyt liikutaan Charles Bronsonin ja Death Wish -elokuvien maailmassa (1974-1994). Tämäkään ei olisi huono ratkaisu, ellei elokuvan keskivaiheilla kompuroitaisi niin pahasti. Rambo on jo iästään johtuen huomattavasti raihnaisempi, mutta kantaa arpensa kunnialla. Vaikka tarinan tarkoitus lienee nimenomaan korostaa tätä, niin yksi juonenkäänne tekee hahmon aivan liian kuolevaiseksi ja nollaa kaiken historian.

Rambo: Last Blood [5]
Rambo: Last Blood [6]

Sentimentaalisten tunnelmien alkaessa hälvetä näkyy reitti siihen maailmaan missä Rambo on omimmillaan; väkivaltaisessa ratkaisuhakuisuudessa. Shun Zhun sanoin, voittamattomuus perustuu puolustukseen, voiton mahdollisuus hyökkäykseen. Rambolla ei ole enää voitettavaa, mutta mahdollisuus pysyä voittamattomana loppuun saakka. Vanha sotaratsu ei enää pysty suoraan hyökkäykseen, vaan teemana on joustava puolustus. Vastustajat on houkuteltava otolliseen maastoon, omalle maatilalleen. Siellä Rambolla on oma puolustusverkostonsa. Eikä tämä ole mikään halpa miesluola, vaan miestunneliverkosto; maan alle kaivettuja tunneleita, joista löytyy asuin- ja työtiloja. Esimerkiksi ahjo omien meleeaseiden työstämiseen. Tämä on myös elokuvan taktiikka. 70-vuotias Rambo ei enää haali uutta fanikuntaa uudesta sukupolvesta, mutta pystynee houkuttelemaan vanhaa katsojakuntaa teattereihin.

Rambo: Last Blood [7]
Rambo: Last Blood [8]

80-luvun mahtipontiset jatko-osat korostivat kansallisia aiheita. Rambo oli aikansa supersankari, luonnon ja (ase)teknologian parhaat puolet yhdistävä yli-ihminen, joka kykeni realistisuutta rikkoviin toimiin. Nykyelokuvissa sarjakuvahahmot ovat korvanneet toimintasankarit eikä katsojille tuota vaikeuksia seurata avaruuden ukkosenjumalan kompuroivia toimia saman oikeamielisyyden toimiessa polttoaineena. Eskapismi ja huumori ovat korvanneet synkkyyden ja kytköksen reaalitodellisuuteen.

Rambo (2008) -elokuvan onnistunut linjamuutos oli hylätä kansalliset teemat ja keskittyä itse päähahmoonsa konfliktin sijaan. Toiminta oli myös päivitetty väkivallalla, joka oli yhtä aikaa modernia ja kasarihenkistä. Rambo: Last Blood jatkaa samalla linjalla luottaen päähenkilökeskeisyyteensä ja pidemmälle vietyyn väkivaltaan.

Rambo: Last Blood [9]
Rambo: Last Blood [10]

Stallonen ei tietenkään tarvitse edes ponnistella roolinsa eteen. Rambo kommunikoi liian selkeästi, mutta ehkä elämän pehmeämmät arvot ovat johtaneet tähän muutokseen. Tarina sinällään toteuttaa samaa pitkää jatkumoa, joka on tyypillinen niin Rambo-elokuville, kuin myös Stallone-vetoisille tarinoille. Oli kyse sitten Lockup (Kahleissa, 1989), Demolition Man (1993), Daylight (Daylight - paniikki tunnelissa, 1996) tai vaikka Cop Land (1997) -elokuvista, niin kyse on aina samantapaisista kärsimyksen teemoista. Stallonen esittämät henkisesti vaurioituneet päähenkilöt auttavat muita sisäisen oikeamielisyyden ja sisukkuuden avulla. Ja samalla parantavat omia traumojaan.

Rambo on rooleista traagisin ja jokaisen tehtävän jälkeen psyyke on yhä vaurioituneempi. Jollain tasolla elokuvat mallintavat väkivallan ulottuvuuksia. Kansallisessa ja erilaisten ismien nimissä tehdyt tapot näyttäytyvät siisteinä, hyväksyttävinä ja oikeutettuina. Henkilökohtaisella ja verikoston tasolla ne ovat rujoja ja vastenmielisiä. Viidennessä osassa ollaan kaikkein brutaaleimmilla tasoilla näyttäen millaisista aineksista ovat traumat syntyneet. Vanhalla soturilla, joka todennäköisyyksistä poiketen on elänyt vanhaksi, ei ole muuta kuin mielensä vauriot.

Rambo: Last Blood [11]
Rambo: Last Blood [12]

Rambo: Last Blood ei valitettavasti pysty edellisen elokuvan toisintoon kokonaislaadussa. Juonessa ja tapahtumaympäristössä on lähdetty alueille, jotka eivät kanna. On kuitenkin huomioitava, että tämäntyyppisiä elokuvia mennään katsomaan ensisijaisesti hahmon ja sisällöllisen ennakoitavuutensa vuoksi. Katsoja kanssaelää traagisen tarinan ja Rambo antaa lupauksen tarinan päättymisestä tilien tasaamiseen ja oikeuden toteutumiseen. Näiltä osin Rambo: Last Blood on puhdasoppinen genre-elokuva ja tuon lupauksen arvoinen.

***--
© Jarkko Lehtola, julkaistu: 23.9.2019
keskiarvo
toimitus
3.33/5.00 (3)
 JLTPKK
  3.0 3.0 4.0
keskiarvo
lukijat i
4.25/5.00 (2)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!