Caroline Munro

Cry for Me, Billy (1972)

aka Ballad of Billy Bullet; Count Your Bullets; The Last Tomorrow; L'apache; Apache; Gebrannte Haut

Cry for Me, Billy #1 Cry for Me, Billy #2

To touch her meant death.

Ralph Nelsonin Verinen sotilas (Soldier Blue, 1970) toi elokuvia kuluttavan yleisön tietoisuuteen reilun sadan vuoden takaisin verilöylyn Sand Creekissä vuodelta 1864. Tuolloin monisatapäinen sotilasjoukko järjesti verilöylyn surmaten satoja intiaaneja näiden leirissä, suurimman osan surmatuista ollessa naisia, lapsia ja vanhuksia. Elokuva oli ajankohtainen, sillä vain muutama vuosi aiemmin amerikkalaiset sotilaat olivat järjestäneet vastaavan hyökkäyksen My Lain kylään Vietnamissa.

Sotilaiden toimia kritisoiva ilmapiiri levisi elokuvataiteeseen suoden meille seuraavien vuosien aikana monia amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen sotavoimia kritisoivia teoksia. Historiassa vähemmälle huomiolle jäänyt William A. Grahamin Cry for Me, Billy on kuin suoraa jatketta Veriselle sotilaalle kuvaten amerikkalaisten jahtaamien intiaanien teurastusta.

Cry for Me, Billy [1]
Cry for Me, Billy [2]

Revisionistisessa lännenelokuvassa Cry for Me, Billy lukeutuu synkimpiin. Se on kuvattu tummissa sävyissä, eikä länsi ole laajoja maisemia ja vapautta, vaan mutaa ja nihilismiä. Elokuvassa paikkaansa etsivät asesankari Billy (Cliff Potts) kohtaa joukon kaltoin kohdeltuja intiaaneja ja päätyy suhteeseen yhden heistä kanssa. Hänen ja intiaanitytön (Maria Potts, Cliffin naisystävä/vaimo) välinen ihastuminen on kuin valo pimeässä, joskin heidän vapautensa yllä leijuu jatkuva uhka. Symbolisesti Maria eli Xochitl on suuren osan elokuvasta alasti, toimien vertauskuvan viattomuudelle ja haavoittuvuudelle.

Cry for Me, Billy sisältää yhden ahdistavimmista mielenmaisemista koskien Pohjois-Amerikan valloittamista, tai oikeammin maan "kesyttämisen" väkivaltaisia sivujuonteita. Poissa on kaikki lännen hyvä mytologia tai John Waynen kaltaisen isähahmon luoma turva. Sen sijaan katsojan naamaan hierotaan likaa, eikä edes asesankaruus merkitse oikeutta. Vaikka ihastuminen on kuvattu kauniina hetkenä pimeydessä, tarjotaan onnellisuudelle hyvin ahtaat raamit. Rakkaus on kuin kahlittu odottamaan, että joku saalistajista tuhoaa sen. Lopulta tarina päätyykin lähemmäs 1970-luvun rujoa eksploitaatiokuvastoa kuin entisaikojen westernien glamouria. Kaiken bonuksena Billystä paistaa läpi miehinen kärsimysnäytelmä sekä juurettomuus.

Revisionistiseksi tarina on jopa liian kylmä, ikään kuin aikakausi olisi ollut täysin vailla armoa, mutta se puolustaa paikkaansa tarinana ihmisyyden synkimmistä hetkistä ja tekemisistä. Kuten niin moni muu 70-luvun alun lännenelokuvien uudelleentulkinta, kyseenalaistaa Cry for Me, Billykin westerneihin sitkeästi juurtuneen ajatuksen koston mahdollisuudesta.

Cry for Me, Billy [3]
Cry for Me, Billy [4]

Tunteikkaan päätösbiisin esittää noihin aikoihin yhteiskuntakriittistä musiikkia tehnyt Michael Franks. Viimeistään kyseisen "The Ballad of Billyn" soidessa, linkittyy elokuva silmiinpistävästi Vietnamin sodan vastaiseen rintamaan, tarjoten teoksen ylle poliittisen sävyn:

Lost his taste for killing
he had no peace of mind

... No more guns for Billy
He is with his Indian girl
Billy, Billy, Billy, sing the ballad of Billy
from the day of judgement, the whole world will

Tänä päivänä Cry or Me, Billy on turhan vähälle huomiolle jäänyt helmi, jolle soisi uuden tulemisen. Pääosin television parissa työskennellyt Graham palasi myöhemmin urallaan rakkauden pariin huomattavasti positiivisemmassa teoksessaan, Return to the Blue Lagoon (1991), joka sijoittuu 1900-luvun alkuun. Italiassa Giorgio Mariuzzo ohjasi Billystä uuden version nimellä Apassinainen (Una donna chiamata Apache, 1976).

***½-
© Jari Mustonen, julkaistu: 14.4.2020
keskiarvo
toimitus
3.50/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!