Caroline Munro

Bijou (1972)


Bijou #1 Bijou #2

Elokuvien vertaaminen on usein haitallista. Pahimmillaan vertaukset eivät osu ollenkaan kohteeseensa. Silläkin uhalla: kuvitelkaapa Dario Argenton valaistuksin 70-luvulla tehty aikuisviihdeteos, josta jää naimisen sijaan mieleen omituinen ja surralistinen tunnelma. Elokuvan musiikkivalinnat myös lähentävät sitä perverssillä tavalla Walt Disneyn Fantasiaan (1940). On syytä suoraan peittelemättä mainita, että Bijou on hc-homopornoelokuva, joten jos yhdynnän tai fellaatioiden näkeminen lähikuvissa aiheuttaa ihottumaa, niin tuskinpa teosta kannattaa katsoa. Tai ehkä sittenkin kannattaisi.

Bijoussa rakennustyömies nappaa auto-onnettomuuden uhrin käsilaukun. Laukusta löytyy kutsu Bijou-klubille. Pienen empimisen jälkeen henkilö vierailee klubilla, ja verhojen takaa paljastuu eroottinen maailma, jossa fantasiat toteutuvat.

Bijou [1]
Bijou [2]

Wakefield Poolella on maine kunnianhimoisena homoaikuisviihteen tekijänä. Elokuvan kuvaukseen, koreografiaan ja lavastukseen on nähty vaivaa. Samaa voi sanoa kohtausta rytmittävistä musiikeista, jotka nekin on valittu soimaan taustalle ilman oikeuksienhaltijoiden lupaa. Gustav Holstin "The Planetsia" tai Led Zeppelin "Dazed and Confusedia" tuskin on hurjemmassa yhteydessä kuultu.

Elokuvan kunnianhimoisuutta selittänee, että Poole pyöri taidepiireissä ennen elokuvauraansa. Hän tanssi balettia ja toimi koreografina ja ohjaajana teatteriproduktioissa. Poole leikittelee Bijoussa vaivattomasti peileillä, tuplavalotuksilla, kollaasikuvilla ja fantasmagorisilla värimaailmoilla. Veistokset ja esineet saavat elokuvassa hupaisasti omia merkityksiään ja tapahtumia varjostaa unenomaisen vinksahtanut sävy.

Bijou [3]
Bijou [4]

Bijoun riisuttua lähestymistapaa ei voi kuin luonnehtia hallusinatoriseksi, fantasianomaiseksi ja tietysti erotisoivaksi. Sen käsikirjoitus on kuitenkin hyvin niukka ja jättää katsojille paljon tulkinnan varaa. Lähestymistapa seksuaalisuuteen ja kiellettyihin fantasioihin on epäironinen. Elokuva kuvaa vaivihkaa sanattomasti homoseksuaalisuuteen liittyviä jännitteitä: lainsuojattomuutta, intiimiyden etsimistä urbaanista ympäristöstä ja fantasian ja todellisuuden kohtaamista. Sen sijaan, että Poole analysoisi niitä puheen kautta puhki, hän asettaa henkilöhahmonsa keskelle psykoseksuaalista kenttää, jossa kaikki on mahdollista. Hiukan samanlaista lähestymistapaa ja avantgardistisia tekniikoita on nähtävissä esimerkiksi samalla alalla työskennelleen Peter de Romen töissä.

Bijou [5]
Bijou [6]

Jos Bijou kertoo jostakin, niin nautinnon etsimisestä tuntemattomassa ja tuntemattomasta. Bijoussa himo ja vieraantuminen ovat jatkuvasti käsi kädessä. Omituisella klubilla päähenkilömme kohtaa tuntemattomia miehiä, jotka osallistuvat orgioihin, joista osa tuntuu viattomalta, mutta osa myös vaarallisilta. Transsinomaiset omituiset ja unenomaiset seksiaktit ovat seksuaalisesta suuntautumisesta, peittelemättömyydestään ja lähikuvistaan huolimatta kuvattu niin huolitellusti, että paikoin katsoja unohtaa katsovansa naimista.

Bijou [7]
Bijou [8]

Pornoelokuviin kohdistuu valtavasti ruoskintaa. Mutta yhteiskunnallisen taustan kautta niiden merkitys tulee ymmärrettäväksi. Bijou tehtiin vielä aikakaudella, jolloin homoseksuaalisuus oli diagnosoitu psykiatriseksi sairaudeksi Yhdysvalloissa. Elokuva on kuitenkin täysin vapaa kaikesta itseinhosta tai homoseksuaalisuuteen mielletyistä pahuuden, rumuuden tai irstailun troopeista. Homous esitetään salattuna, mutta kuitenkin hyväksyttävänä tai jopa kauniina. Bijou on ranskaa ja tarkoittaakin jalokiveä. Jalokiven lailla elokuva näyttää seksuaalisuuden eri muotoja, haluja ja katseen politiikkaa prisman läpi sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tässä kontekstissa sen voidaan nähdä tarjonneen lainsuojattomille lohtua tai hyväksyntää suuntautumisesta.

Vaikka lajityyppi aiheuttaisi lukijassa hämmennystä ja defenssejä, voidaan myös kysyä mistä reaktio lopulta kumpuaa. Materiaalista, vaiko asenteista?. Kuten tutkija Susanna Paasonen kirjassaan Pornosta kirjoittaa, on aikuisviihteeltä toisinaan turha vaatia draamaa samalla tavoin kuin muilta genreiltä, vaikka sitäkin niistä voi toki löytyä. Lajityyppi tunnistetaan juuri teoista, akteista, ruumiiden liikkeistä ja yksityiskohdista. Ja jos lajityyppi ei tasapainottelisi ällöttävän, kiihottavan tai huvittavan välimaastossa, niin mitä siitä silloin jäisi jäljelle?

On oma kysymyksensä voisiko Bijou toimia heterokontekstissa toteutettuna elokuvana. Tuskinpa. Bijou tuntuu ennen kaikkea taiteellisesti kunnianhimoiselta projektilta, jossa kuvataan horkkamaisesti kiellettyä himoa vailla minkäänlaista häpeän tuntoa. Bijoun meriitiksi voidaan laskea se, että elokuvaa voi arvostaa audiovisuaalisesteettisenä kokemuksena katsojan omasta seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta.

****-
© Juho Liukkonen, julkaistu: 29.7.2020
keskiarvo
toimitus
4.00/5.00 (1)
 
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  1 (1)
100%
Bijou (1972)  Bijou (1972)