Caroline Munro

Patrick vive ancora (1980) :: Patrick Still Lives

aka Patrick Is Still Alive; Le retour de Patrick; Patrick lebt wieder; Patrick lebt!; Patrick vive todavia

Patrick vive ancora #1 Patrick vive ancora #2

Genre

Elokuviin on lukemattomia tulokulmia, etenkin sleazyihin italialaisiin 80-luvun taitteen naisvihamielisiksi miellettyihin teoksiin. Elokuvan politisoiminen on tulokulmista se helpoin ja katsojaa aliarvioivin. Taide, joka alistuu politiikalle, kadottaa sielunsa. Antavampaa on sukeltaa teoksen sisään sen omin ehdoin.

Mario Landin ja hänen upeiden naisnäyttelijöidensä kohdalla katsoja astuu sisään exhibitionistiseen maailmaan, jonka vahvat naishahmot eivät pelkää olla alasti ja jossa telekineettinen voima hallitsee heidän viimeisiä hetkiään. Samalla aukeaa myös laajempi näköala italialaiseen elokuvateollisuuteen niinä vuosina, joina luotiin monien mielestä sen väkivaltaisimmat teokset. Lajityyppielokuvan mutaisella puolella uransa tehnyt tuottaja Gabriele Crisanti lähti tuskin luomaan psykologisesti avartavaa tarinaa, mutta yleisön odotusten onnistunut huomioiminen muovasi sen sisällön suunnan.



Näkökulmasta riippuen Landin elokuvaa voi pitää joko alkuperäisen Patrickin (1978) uusintaversiona tai jatko-osana. Joka tapauksessa siinä missä Richard Franklinin ohjaama Patrick on varsin puuduttava pienimuotoinen trilleri, pitää Landi huolen, ettei katsoja pääse pitkästymään. Apunaan hän käyttää ohjaamansa pahamaineisen ja yhden elokuvataiteen raaimman giallon, Giallo a Venezia (1979), tyylikeinoja. Niihin kuuluu runsas seksuaalisuus, alastomuus, väkivallan uhka ja poikkeuksellisen sadistiset murhat. Naiset ovat luonnollisesti uhreja, toki miehetkin.

Patrick vive ancoran ja Giallo a Venezian saamien misogyniasyytösten varjoon on jäänyt se tosiasia, että kumpikin niistä kuvaa itse asiassa misantropiaa; ihmisen, miehen, äärimmäistä ihmisvihaa. Tämä oli muutenkin 80-luvun italialaisten goreohjaajien uran auringonlaskun teema. Muun muassa Lucio Fulci maalasi sairaan mielenmaiseman teokseensa Quando Alice ruppe lo specchio (1988) eli "kun Alice rikkoi kuvastimen". On esitetty, ettei hän koskaan päässyt ylitse vaimonsa ja - kuten jotkut väittävät - tyttärensä traagisista kuolemista ja purki koko loppuelämänsä ajan suruaan naisten kehojen hajoamista kuvaamalla. Mario Landin pahamaineisissa elokuvissa on samankaltaista ihmisyyden heikkouden analyysia. Landin sisäiset motiivit tosin jäävät kysymysmerkeiksi.

Nämä teokset pohtivat sadismin avulla miehen kykyä aiheuttaa tuhoa. Ilman minkäänlaista moraalista alleviivaamista tehdyt italialaiset genre-elokuvat ovat aina sisältäneet väärinymmärtämisen mahdollisuuden. Pelko, jota tunnemme väkivallan tekemistä kohtaan, hämärtyy verisyyden itsetarkoituksellisuuden takia. Helposti käsittelemme verisiä kliimakseja irrallisina elementteinä, vaikka ne ovat osa elokuvan psykologista tarinaa siitä, mihin ihminen kykenee. Esimerkiksi pahamaineinen videolaki tapasi tuhota struktuurin poistamalla veren.

Patrick vive ancora [1]
Patrick vive ancora [2]

Patrick vive ancoran simppelissä juonessa tarinan "sankari" päätyy tiedottomaan tilaan. Sekalainen joukko ihmisiä saapuu vieraaksi klinikalle, jossa hän on hoidossa. Koomassa olevan Patrickin mieli ei kuitenkaan ole sieltä säyseimmästä päästä. Yksi toisensa jälkeen klinikalla majailevat kokevat verisen lopun hänen psykokineettisten voimiensa kautta. Teknisesti laadukas ja pääosin kokeneilla näyttelijöillä roolitettu elokuva jaksaa helposti pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Landin ohjauksessa on dynaamisuutta, joka luo onnistuneita kerrostumia henkilöhahmoihin.

Naistähdikseen Landi sai hyvin mielenkiintoisia nimiä, Mariangela Giordanon, Carmen Russon ja vaaleakutrisen ensikertalaisen Andrea Belfioren. Näistä viimeisenä mainittu ponnahti pintaan Playmenin vuoden 1979 numerosta ja oli saanut roolin myös Alberto Cavallonen persoonallisessa Blow Jobissa (1980), joka näki ensi-iltansa kaksi päivää Landin teosta myöhemmin. Klassista tanssia harrastanut ja dramaattisista rooleista haaveillut Belfiore oli erinomainen casting. Kokeneempi, hyvin seksuaalinen Mariangela Giordano puolestaan muistetaan lajityyppielokuvan kuriositeetteja ahkerasti tehtailleen Andrea Bianchin vakionäyttelijänä, teoksista kuten Malabimba (1979), Burial Ground (Le notti del terrore, 1981) ja Satan's Baby Doll (La bimba di Satana, 1982). Uransa alkupuolella hän kolusi muun muassa peplumeja ja hänet nähdään myös Giallo a Veneziassa. Genre-elokuvalle tyypillisesti miesnäyttelijäkaarti sai omaksuttavakseen maskuliinisuutta korostavan äärimmäisen miehisen ulosannin. Kyse oli omanlaisestaan aikuisten fantasiasta, jossa sukupuolten välinen erotisoitu jännite toimii elokuvien kerronnallisena voimana.



Landin kerronnassa tuo jännite on jatkuvasti läsnä, jopa siinä määrin, että yksi murhista tapahtuu genitaalien kautta. Naisen keho näyttäytyy halun kohteena, johon Patrickin psykokineettinen mieli purkaa seksuaalista turhautumista, kiellettyjä haluja sekä puhdasta pelkoa. Kauhu syntyy, kun tuo voima muuttuu väkivallaksi. Tässä mielessä Landin teoksen voi ajatella kuvaavan ihmisen sisimpien viettien aiheuttamaa itseinhoa, joka syntyy koska emme voi hallita mieltämme. Landi jopa alleviivaa tätä entisestään raaistamalla Hitchcockin Psykon popularisoimaa veristä kliimaksia jännitteen eskalaationa. Toisin kuin toisinaan ajatellaan, ei ensimmäisen murhan kliimaksi laukaise jännitettä, vaan toimii psykologisen kauhun katalysaattorina. Vasta kun näemme, mihin paha kykenee, alamme odottamaan samaa lisää.

Patrick vive ancora [3]
Patrick vive ancora [4]

Modernin maskuliinisuuden itseinho on osiltaan juuri näiden elokuvien esikuvien aikaansaannosta. Lajityyppielokuva vain vähän suoraviivaisti sisältöä. Misantropian kuvauksena Patrick vive ancora pyrkii kohti ihmismielen alimpia kerrostumia, koska sieltä löytyvät synkimmät salaisuudet. Se osoittaa kauhun kiehtovuuden syntyvän alastomista kehoista ja verisistä kohokohdista. Niiden osalta yleisö on aina ollut nälkäinen. Erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta koskettaa ihmisyyden petoa. Syntyykö peto kuitenkaan kuvista? Vai onko se kaikua lajimme kätkettyjen taipumusten luonteesta? Jos valitsemme jälkimmäisen, voimme ajatella näiden elokuvien kuvaavan sitä, mitä pelkäämme itsessämme.

New Yorkin nykytaiteen museon pysyvään kokoelmaan on säilytetty The Texas Chain Saw Massacre (1974). Se on tunnustus aikoinaan demonisoidun kauhuelokuvataiteen vaikutuksista länsimaiseen kulttuuriin ja sen soisi inspiroivan myös muita taidelaitoksia laajentamaan kokoelmaansa. Miksei myös italialainen lajityyppielokuva ansaitsisi kunniaa. Patrick vive ancoran kaltaisissa teoksissa lepää ihmismielen julminta runoutta.

Versioinfo (23.10.2020):

Severin Films julkaisee elokuvasta aluevapaan ja leikkaamattoman 2K Blu-rayn lokakuussa 27.päivä 2020. 1.66:1, eng. tekstityksellä.

****-
© Jari Mustonen, julkaistu: 23.10.2020
keskiarvo
toimitus
4.17/5.00 (3)
 JSSMJM
  3.5 5.0 4.0
keskiarvo
lukijat
0.00/5.00 (0)
Jos kirjaudut foorumille,
voit itse pisteyttää tämänkin
elokuvan!
 pisteet (äänet)nimeke
  5 (7)
71%
Patrick vive ancora (1980)  Patrick vive ancora (1980)Patrick Is Still Alive