Jump to content


Photo

Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2018


  • Please log in to reply
69 replies to this topic

#1 Matti Erholtz

Matti Erholtz

    Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 780 posts

Posted 21 January 2018 - 22:27

Patty Jenkins: Wonder Woman (2017) ***

Feminiininen supersankari pelastaa maailman rakkaudella. Eihän tästä voinut olla pitämättä.

Johnny Wang Lung-Wei: Widow Warriors (1990) **½

Kun gangsterisuvun kaikki miehet tapetaan, lesket tarttuvat aseisiin. Karkeaan tyyliin ohjattu honkkarihalpis, jossa brutaalia toimintaa oli kuitenkin riittävästi.

Mario Bava: La frusta e il corpo (1963) **½

Tyypillinen Mario Bava-kokemus, eli yksittäiset otokset ja kohtaukset toimivat, mutta kokonaisuus oli vähemmän kuin osiensa summa.



#2 Marienbad

Marienbad

    Full Member

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPipPip
  • 1,179 posts

Posted 26 January 2018 - 01:34

Ken Loach: I, Daniel Blake (UK-Ranska-Belgia, 2016) – Cannesin kultaisen palmun voittaja on tarina brittimiehestä, joka sydänkohtauksen jälkeen joutuu turvautumaan yhteiskunnan työttömyys- ja sosiaalitukijärjestelmiin. Hän huomaa syrjäytyneensä modernin elämän digitalisoitumisesta ja siten kaikista ”turvaverkoista”. Mies saa avukseen tiukassa rahatilanteessa kipristelevän yh-äidin, jonka kohtaa samoilla virastoasioilla. Byrokratia esitetään pelottavalla tavalla ja toisaalta humoristisesti, vähän kuin Kaurismäellä.

Leffan kuvaus todellisesta köyhyydestä länsimaisessa hyvinvointivaltiossa on heviä kamaa ja leffan voisi julistaa yleissivistykseen kuuluvaksi kaikille. Puhuttelevaa, kriittistä realismia, joka tuntuu aivan dokumentilta, vaikka on vain mestarillinen dramatisointi.

DVD:n ekstroissa on myös pätkä Cannesin kiitospuheesta, jossa Ken Loach puhuu lyhyesti ns. maailman tilasta ja Britannian ruokajonoista, joiden inspiroimana elokuva syntyi. Kontrasti on huikea, kun leikataan yleisössä istuviin starboihin ja miljonääreihin. Monet kuuntelevat puhetta haltioitunein ilmein, hyvin amerikkalaisesti...

...Jack Nicholson istuu laiskasti, nyrpeähuulisena ja äärimmäisen ikävystyneen näköisenä penkillään kuin antiikin jumala. (Ikävystyneisyys ei kai johdu puheesta, oletan että hän on oikeasti sellainen.)

Billy Ray: Secret in their Eyes (USA, 2015) – vastenmielinen mysteeritarina tyttömurhaajan etsinnöistä LA:n juristiskenessä. Elokuvassa on niin moni asia pielessä, että kannattanee tehdä omat johtopäätökset katselun jälkeen, katsella siis ”seikkailumielellä”. Elokuvassa ihmisen arvo määritellään ja arvioidaan pariinkin otteeseen, hyvin selkeästi, koulutustaustan perusteella. Kun tulee erimielisyyksiä, tiukka asianajaja kertoo kuinka asiat ovat ja kuka kukin on – mitä seksikkäämpi sen parempi, sillä häntä kuunnellaan! Asiat muuttuvat yksinkertaisiksi ja selkeiksi. Maailma on sellainen kuin se on, ja Harvardin lakitieteilijät ovat etulinjassa tämän asian toteamisessa. Ilman muuta siitä kannattaa tehdä jännitysviihdettä aikuisille.

Elokuva on puistattava ja kylmä, kaikki juonenkäänteet ovat kuin kehnosta, lapsen sepittämästä sarjakuvasta: Hollywoodin opportunisti-harjaantumisluokan taidonnäyte 2010-luvulta. Nicole Kidman näyttää haaveilevalta narkkarilta (kuten tavallista), ja Julia Robertsista jää mieleen huomattavan suuri nenä. Pääosan neekeri on päässyt ”pinnalle”, muttei aja tässä onnettomassa rahastusprojektissa taatusti minkään ryhmän etuja: sama mies oli voimakas ja unohtumaton Steve McQueenin 12 Years a Slaven pääosassa!

Oma syyni, kun katson näitä umpisurkeita dekkarien roskafilmatisointeja, aikaa ja kengänpohjia kuluttaen. Ainoa positiivinen asia on, että kaikki nämä ”no, annetaan mahdollisuus” -leffat on tsekattu kirjaston levyiltä with no fucking money involved.

Chris Morris: Brass Eye (tv-minisarja – UK, 1997) – oleellinen, överimpi versio The Day Todaysta kuuluu elitismin yleissivistykseen. On hauska lukea Wikipediasta silloin tällöin, mitä erilaisia kohuja ja pahennuksia sarja aiheutti. Kieltämättä välillä mennään hyvin aroille alueille, ja henkilökohtaisesti pidän The Day Todaysta vielä enemmän.

Chris Morris: Jam (tv-minisarja – UK, 2000) – hämärä, kieroutunut ja armoton musta komedia on ollut taatusti ihmebantulaisten takaraivossa. Jamin esittämä ihmisviha on niin äärimmäistä, ettei se olisi mahdollista ilman (siitä syntyvää) absurdia huumorisensaatiota; toisaalta tätä ei voi katsella tolkuttomasti, ettei ala maailmankuva vääristyä liikaa, heh.

Chris Morrisin ja käsikirjoittajakumppaninsa Peter Baynhamin luomia tilanteita ja hahmoja yhdistävä ajatus tuntuu perustuvan siihen, että ihminen voi olla äärimmäisen yksinäinen, surullinen, tyytymätön ja onneton elämässään, mutta entä jos hän silti vielä syvemmällä tasolla pohjimmiltaan onkin ilkeä?

Mikään ikäryhmä tai sukupuolinen orientaatio ei ole suljettu pois häijyn sketsin alueelta, kunhan veitsen tulokulma on oikea ja täysin hallinnassa: muuten tämä ei ikinä toimisi.

Oleellista on huomata, miten tarkasti kaikki kohtaukset ja episodit on kirjoitettu; ei erilaisten manipulointien ja hyväksikäyttöjen uhreja pilkaten tai väheksyen vaan pikemminkin kysyen, mihin ihminen ei kykenisi? Tällaisen jälkeen ei taas jaksa valittaa ihan pienistä kommelluksista omassa pikku elämässään.

Chris Morris: The Day Today (tv-minisarja – UK, 1994) – mestarillinen ja ÄÄRIoleellinen uutis- ja ajankohtaissatiiri kuuden jakson pituisena tykityksenä. Mukana niin pidemmät ”in depth” -dokkarit kuin lyhyemmät uutisväläykset sekä tietysti kiusattu urheilutoimittaja ja onneton taloustoimittaja. Kaikkea luotsaa itse Morrisin esittämä aggressiivinen ja manipulatiivinen uutistenlukija-juontaja (mies on kirjoittamisen lisäksi erinomainen näyttelijä). Tästä saa niin paljon irti ei-brittinäkin, eikä katselu liian monta kertaa ole mahdollista. Olen testannut.

Yksittäisiä suosikkeja: laittomat hammaslääkärit öisissä autotunneleissa, dokkari kiusaajapapeista, Lontoon ”bomb dogs”, makaaberit vankila- ja teloitusreportaasit Yhdysvalloista, Music Television -parodia jossa Nirvanan ”panty smile” -terveyssidemainos ja kohua herättänyt rap-artisti biisillään ”Uzi lover”, jonka live-esitysten aikana artisti teloittaa ihmisiä lavalla... jnejnejne.

Fede Álvarez: Don't Breathe (USA, 2016) – Evil Dead remake -ohjaajan trillerikauhu kolmesta nuoresta nilkistä, jotka murtautuvat sokean sotaveteraanierakon umpilukittuun asuntoon vainuttuaan siellä suuren summan rahaa. Tietenkin he jäävät sisään lukkojen taakse, typeriä kun ovat – mitä tapahtuu seuraavaksi?

Alussa olin melko varma, että olin taas tuhlannut aikaa kiinnostuessani tästä teinikauhusta, nähtyäni sen kakaramaiset hahmot ja juonen monet epäuskottavuudet alusta lähtien (sokeaa kuumottajaa luonnehditaan vainoharhaiseksi, mutta silti ikkunat isketään paskaksi keskellä yötä ilman että vainoharhainen edes herää – puhumattakaan siitä että security companyn leivissä oleva isukki ei suojaa avaimiaan paremmin). Puolenvälin jälkeen homma kuitenkin muuttuu kipeämmäksi, yllättävämmäksi ja lupaavammaksi, ja lopulta elokuva jäi nipin napin plussan puolelle.

Jos ranskalaiset olisivat tehneet tämän 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Euroopassa, olisi kyseessä todennäköisesti kunnon (NV/R&A-)kulttipätkä: tarinassa on tiettyä potentiaalia a'la Marttyyrit, A l'Interieur jne. Nyt kaikki yltää siloposkisen jenkkikaman puitteisiin eli ei lopulta paljon mihinkään. Tapahtumapaikkana suburbaanisti ränsistynyt hämylähiö on hyvä, maaseutu olisi myös sopinut kuten Haute Tensionissa. Lopputeksteissä taitaa olla ainoastaan unkarilaisia nimiä, vaikka elokuvan valmistusmaa on USA.

Thea Sharrock: Me Before You (UK-USA, 2016) – katsottu Erholtzin kommentin inspiroimana. Mielestäni elokuvan ongelma ei ole siinä, että vammautunut/invalidi päähenkilö esitettäisiin taakkanna läheisilleen (kyllähän ne vanhemmat kovasti yrittävät auttaa poikaansa, etenkin äiti), vaan häiritsevä piirre löytyy tavasta, jolla päähenkilö itse suhtautuu onnettomuuden jälkeiseen tilaansa – miksi tehdä elokuva tyypistä, joka ei halua muuttua eikä myöskään muutu, sillä onhan ”henkilöhahmon kehitys” jokaisen draamaoppaan ensimmäisiä opinkappaleita? Henkilöhahmon muuttumattomuus tuntuu nihkeältä propagandalta, ja elokuvan hahmot huomioiden se on hyvin huolestuttavaa.

Elokuvassa työläisperheen kasvatti, luonnonlapsimainen, tunteellinen ja vähän hassu nuori nainen päätyy henkilökohtaiseksi avustajaksi rikkaan, yläluokkaisen pariskunnan aikuiselle pojalle, joka on neliraajahalvaantunut. Avustajanaisen ja pojan välille syntyy ystävyyssuhde, ja tyttö kuvittelee voivansa muuttaa pojan mielen eli itsemurha-aikeen sveitsiläisellä avustusklinikalla, josta myös pojan vanhemmat ovat (järkyttyneinä) tietoisia.

Elokuvassa rikkaan perheen poika puhuu ja unelmoi ainoastaan ”todellisesta minästään”, eli elämästään ennen onnettomuutta, jolloin ”kauniit ranskattaret antoivat minulle katseita”. Pankki- ja bisnesmaailmassa menestyneen nuorukaisen työtehtäviin kuului pienempien yritysten nitistäminen ja hävittäminen tieltä, urien tuhoaminen; ”elämäni oli täydellistä.” Tuon elämän muisteleminen synnyttää väkeviä menetyksen tunteita, jäljellä on pelkkä katkeruus, eikä elokuva etene pojan osalta siitä mihinkään.

Tietyllä tavalla varsin hurmaavakin naispäähenkilö (työläisperheen tyttö) tekee parhaansa auttaakseen miestä harkitsemaan näkökulmien avartamista ja uusia mahdollisuuksia pyörätuolista huolimatta.

Kuitenkin elokuva monin eri vivahtein vihjaa, kuinka ”vammautuneen” (vai peräti rikkaan vammautuneen?) elämä ei ole todellista elämää; toki muistetaan tökerösti mainita myös kyvyttömyys ”seksiin”, ainakin siinä sovinnaisessa mielessä, jonka elokuvan tekijät nähtävästi hyväksyvät. Naispäähenkilön suuhun on laitettu pöyristyttävän alentuvaa dialogia, kun hän puhuu itsestään ”yhtenä näkymättömistä”, sellaisista joihin mies ei ”huippupäivinään” olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Hän kun ei ole rikkaita poikia jahtaava blondi, siis sellainen kuin jokaisen naisen tulisi olla menestyäkseen ja "pärjätäkseen", sanoo tämä elokuva.

Elokuvan sanoma kiikkuu kömpelön ja hallitsemattoman ja toisaalta vastenmielisen ja iljettävän välillä. Tuntuu kuin käsikirjoittaja ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mitä mieltä oli ja mitä halusi sanoa koko asiasta, ja innokas mutta keskinkertainen ohjaaja olisi sitten lähtenyt sovittamaan tuota näkemystä.

Nyt ei todellakaan puhuta Cannes-kamasta. Viva humanity.


Tosiaan Elitistin arvostelussa oli muutama epäasiallinen kohta, kuten "mitä vittua", "neekeri" yms.

 

"Your wife has a lovely neck..." -Kreivi Orlok

 

"Ja minä ihmettelin, kuka hiuksen isäntä voi olla! Ja silmäni liimautuivat ristikkoon entistä kiihkeämmin...!"


#3 Matti Erholtz

Matti Erholtz

    Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 780 posts

Posted 28 January 2018 - 23:32

Kazuhiko Yamaguchi: Karate Warriors (1976) ****

Heiveröisen Sonny Chiba-sivistykseni (Streetfighterit katsottu, mutta eipä juuri muuta tai en ainakaan muista) kohentelua. KW oli niin toiminnan kuin draamankin osalta erinomainen, sadistisen väkivallan ja ylettömän sentimentaalisuuden yhdistely onnistui tällä kertaa hyvin. Sonnyn henkilöhahmo tuntui alussa jokseenkin vastenmieliseltä öykkäriltä, mutta muuttui elokuvan edetessä aina vaan sympaattisemmaksi ja sai syvyyttäkin (junakohtaus). Kauttaaltaan laadukkaiden mätkintäkohtausten hidastus/nopeutus- efektit olivat aivan mahtavia.


Henri Decoin: Entre onze heures et minuit (1949) ***½

Mainio ranskalainen kovaksikeitetty dekkari, jossa loistavan Louis Jouvetin esittämä poliisi asettuu täysin hänennäköisensä murhatun rikollispomon nahkoihin. Katsoja joutuu päähenkilön lailla yrittämään muodostaa itselleen kuvaa elokuvan tapahtumista sen informaation nojalla, jota päähenkilölle syötetään. Hyvää dialogia ja mielenkiintoisia kerronnallisia ratkaisuja.



#4 Hung Fist

Hung Fist

    Full Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPipPip
  • 1,746 posts

Posted 30 January 2018 - 19:20

Kazuhiko Yamaguchi: Karate Warriors (1976) ****

Heiveröisen Sonny Chiba-sivistykseni (Streetfighterit katsottu, mutta eipä juuri muuta tai en ainakaan muista) kohentelua. KW oli niin toiminnan kuin draamankin osalta erinomainen, sadistisen väkivallan ja ylettömän sentimentaalisuuden yhdistely onnistui tällä kertaa hyvin. Sonnyn henkilöhahmo tuntui alussa jokseenkin vastenmieliseltä öykkäriltä, mutta muuttui elokuvan edetessä aina vaan sympaattisemmaksi ja sai syvyyttäkin (junakohtaus). Kauttaaltaan laadukkaiden mätkintäkohtausten hidastus/nopeutus- efektit olivat aivan mahtavia.
 

 

Sama hidastus/nopeutus- efekti on käytössä myös Shogun's Ninjassa, jota tosin ei voi suositella aivan varauksetta sen karmean "porno-jazz" -soundtrackin takia, sekä Soul of Chibassa, jonka alle kannattaa nauttia muutama väkevä alkoholiannos.

 

Kannattaa katsella seuraavaksi vaikkapa Wolf Guy ja Killing Machine. Myös Masutatsu Oyama -leffoja (Karate Bull Fighter etc.) kehtaa suositella, vaikka ovatkin tarinankerronnaltaan hajanaisia.

 

Karate Warriorsin katsoin pari vuotta sitten teatterissa 35mm printiltä. Sai tyttöystävänikin mukaan. Tosin olen sitä mieltä, että 10 Disneylandissä vietetyn tunnin jälkeen hän on minulle velkaa useampaan kuin yhteen Chiba-näytökseen osallistumisen...


Destroy all girl bosses!

#5 Matti Erholtz

Matti Erholtz

    Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 780 posts

Posted 04 February 2018 - 21:24

 

Kannattaa katsella seuraavaksi vaikkapa Wolf Guy

Tämä kiinnostaisi. Kävin Filmihullun leffakaupassakin etsimässä, mutta en löytänyt hyllystä (verkkokaupasta toki löytyy). Jos joku haluaa myydä omansa pois, niin voin ostaa.

 

Darren Aronofsky: mother! (2017) ***½

Ei Aronofskyä voi ainakaan syyttää siitä, että ohjaa aina samanlaisia elokuvia. mother! etenee aika pitkään absurdina komediana, jossa kutsumattomat vieraat häiritsevät rauhallista kotielämää halajavaa Lawrencea. Viimeisen vartin aikana sitten siirrytään diipeille ja hurmeisille leveleille. Vaatii vähän sulattelua. Suomi-devarissa oli ilahduttavasti myös englanninkieliset tekstit, vaikkei niistä takakannessa mainittukaan.

Anthony Mann: El Cid (1961) ***½

Kuviltaan hätkähdyttävän kaunis historiallinen spektaakkeli. Kyllä se ohjaajan visuaalinen (ja muukin) tyylitaju vaan suuresti lisää elokuvan kiinnostavutta. Nyt oli kuvasto niin eeppistä, ettei edes draamaosaston lievä puisevuus haitannut.



#6 Yotsuya

Yotsuya

    Expert Member ++

  • Elitisti
  • PipPipPipPip
  • 2,926 posts

Posted 06 February 2018 - 00:05

Texas Chainsaw Massacre 3: Leatherface
Aika hatarat muistikuvat. Viggo Mortensen handsome redneck devilinä hyvä muttei erinomainen. Nelonen pisti paremmaksi sillä saralla.

Texas Chainsaw Massacre: Next Generation
Tässä oli haettu vähän Twin Peaks -henkeä ja Uhrilampaatkin oli just pyörähtänyt teattereissa. Rene Zelvegerin rooli unohdettava ja Matthew Conaugheyn ikimuistoinen.

Akira
Tylsiä sivujuonia liikaa, mutta upeaa spektaakkelia muuten.

Life
Marienbadin suosituksesta katsottu tämä ja oli varsin tehokas. Tykkäsin Alienien goottifetisismin täydellisestä hylkäämisestä realistisen avaruuselokuvan hyväksi.

Jackie
Katsoin The Crownin mahtavan kakkoskauden jälkimainingeissa. Portman ja haahuileva tyyli ärsyttivät aluksi. Leffa alkoi kutenkin toimimaan kun oivalsi, että kyseessä ei ole historiallinen henkilökuva vaan täysin subjektiivinen Jackie-trippi.

Intolerance
Huhhuh, mitähän tästäkin sanoisi... Kolme tuntia meni yllättävän nopeasti ja viimeiset kolme varttia oli sellaista tykittelyä, että nykyproduktioilla ei riitä paukut vastaavaan. Näkisin, että mm. The Fountain ja Interstellar ovat kopioineet Intolerancen limittyvien spektaakkelitarinoiden kiihtyvä kollaasia, joka kliimaksina hyvin konkreettisella tavalla sulaa euforiaan.

Christopher Strong
Hyvin jännä rooli Catherine Hepburnilta uran alkuajoilta. Muuten tylsä.

Wild Party
Clara Bowin eka äänileffa on hauska opiskelijabiletyskuvaus.

Deep End
Ei kolahtanut Jerzy Skolimowskin maauimalaelokuva. Sanoisin, että Altmanin 3 Women jalosti tästä elementtejä eteenpäin onnistuneesti.

Man of the Wilderness
Perustuu samaan historialliseen henkilöön kuin The Revenant. Siinä missä Iñarittu yritti integroida Malick-henkiseen lakonisen nihkeilyn estetisontiin eräänlaista turkkalaista emotionaalis-fyysistä rypemistä, tarjoaa 70-luvun versio rauhallisemman ja naturalistisemman kulman Hugh Glassin selviytymistarinaan sekä eeppistä, leonemaista tyylittelyä muun seurueen kuvaamiseen. Ei mikään täysosuma tämäkään, mutta nautittava.

Goodbye And Amen
Massimo Dallamon hauska rikosleffa. John Steiner syvän etelän herrasmiehenä, joka ottaa pankkivankeja italialaisessa hotellissa.

Ninth Configuration
Alkupuoli vähän rasittavaa ja väkinäistä Altman-henkistä yritelmää. Loppuolella tulee hyvääkin matskua.

Zelig
Woody Allenin pseudodokkari. Melkein kauttaaltaan hillitön, symppis ja originelli.

Bright
Netflixin eka isohkon budjetin genreleffa on omasta mielestäni kiva pelinavaus. Kässäri on arkisen dialogivetoinen ja supernörtit fantasiaelementit nouseva pikku hiljaa pintaan. Tolkien-noir -maailma tuntuu hauskalta ja eheältä.

To All Mankind
Kuulentojen arkistomatskuista koostettu kollaasi. Outo yhdistelmä klaustrofobisen ahdasta ohjaamokuvastoa, aavemaista tv-kuvamatskua kuun pinnalta ja astronauttien taukoamatonta vitsailua ja intoilua.

Almost Human
Harmittavasti jää tämäkin italokrime piirun verran vajaaksi timanttisesta loppupuolella jumittavan kässärin takia. Milianin ehdottomia huippuja kyllä. Tässä tyypissä ei ole mitään sympaattista underdogiutta. Hieno veto kääntää eka Dirty Harry päälaelleen nostamalla psykopaatti pääosaan.

The Sword And the Claw
American Genre Film Archive on kaikessa hiljaisuudessa julkaissut Cüneyt Arkinin The Lionmanin tollaisella nimellä. Puoli Eurooppaa valloittaneen Suileman Suuren pohjalta tehtyä Turkki-käppää. Pahat kristityt murhaavat hyvän kuninkaan ja jälkeen jää metsässä leijonien parissa kasvava poika. Kässäristä tulee mieleen vanhat Hollywood-seikkailut ja toiminnan sadistisuudesta Chang Cheh. Hyvä yhdistelmä!

Doc
Stacy Keach Doc Hollidayna ja Faye Dunaway Katie Elderinä. Ei mitään muuta hyvää sanottavaa tästä.

Edited by Yotsuya, 06 February 2018 - 00:12.

"We are a master race. We control. We manipulate. We are The Red Planet and we soil our hands with blood."

#7 Neon Maniac

Neon Maniac

    Expert Member +

  • Foorumikäyttäjä
  • PipPipPipPip
  • 2,546 posts

Posted 06 February 2018 - 09:23

Alice, Alice...! (aka Communion, aka Alice, Sweet Alice, aka Holy Terror) (1976) Vuolaasti tätä on kehuttu vuosien saatossa, suuren yleisön lähes unohtaessa, kuinka loistavasta genreklassikosta oikeastaan on kyse. Tuotannon suurinta antia, toimivan käsikirjoituksen ja ajankohdalle epätyypillisen hienosti hyödynnetyn kameratyöskentelyn ohella, edustaa vähintäänkin vaikuttavat näyttelijäsuoritukset ja aivan erityisesti pääosan kunnialla kantavan (kuvaushetkellä 19 vuotiaan! Ainakin itse hämäännyin tämän osalta täysin), vain kaksi roolia urallaan tehneen Paula E. Sheppard'n jokseenkin upea suoritus.

Arkoja aiheita, tabuja jopa, käsitellään pirullisen tyylikkäästi tehokeinoja tahi symboliikkaa säästelemättä, jolloin jo ennestään salonkikelpoinen leikkaus kohoaa entistä keskeisempään asemaan elokuvan edetessä. Yllättävässä määrin vakuuttavaa katsottavaa, jopa siten, että melkein unohtaa seuraavansa 60-luvun alkuun sijoittuvaa ja katolilaisuutta kriittisinkin katsein tirkistelevää, hädin tuskin muonitusbudjetin kirstunpohjan peittävää filmausta, kuvanlaadultaan ala-arvoiselta dvd:ltä. Yhden tiedon mukaan Warner omistaisi elokuvan alkuperäiset kameranegatiivit, jotka taas toisen tiedon valossa olisi kadonneet, kenties lopullisesti. Kaikesta huolimatta tämä jos mikä ansaitsisi arvoisensa resturoinnin, ja sitä myöten parhaan mahdollisen masterin. Häpeällistä, että asiasta yhä käydään vain päämäärättömänoloista dialogia käytännön toiminnan sijaan kulttuurin tappioksi.

THE REVENANT (2015) Suurten odotusten täyttymys. Viiden vuoden mittaiseksi venyneen projektin lopputulos vakuuttaa lähes kaikilla tasoilla. Puoli tuntia pidempänä, lähinnä päähenkilön piinaa pitkittämällä, ja cgi:llä toteutettujen villieläinten viimeistely vieläkin vaikuttavimmiksi on jotain mitä jäi kaipaamaan. Ei ole vaikea ymmärtää syitä, joiden haasteiden edessä tuotannon toteutus on saanut rahoitusportaan perääntymään näinkin etäälle tarinan edellisestä filmauksesta. Sivurooleissa esiintyvistä Amerikan alkuperäiskansojen edustajista edukseen erottuvat erityisesti Elk Dog'n roolissa nähtävä Duane Howard sekä Arthur RedCloud Hikuc'hina.

"Eisenstein does it with cuts, Max Ophuls does it with fluid movement. Chaplin does it with nothing. Eisenstein seems to be all form and no content, Chaplin is all content and little form. Nobody could have shot a film in a more pedestrian way than Chaplin. Nobody could have paid less attention to story than Eisenstein. Alexander Nevsky is, after all, a pretty dopey story. Potemkin is built around a heavy propaganda story. But both are great filmmakers."


#8 Matti Erholtz

Matti Erholtz

    Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 780 posts

Posted 18 February 2018 - 20:53

Tsui Hark: The Taking of Tiger Mountain (2014) **

Täysin hajuton, mauton ja muovisen oloinen propagandaelokuva, jossa oli koko ajan sellainen inhottava "isoveli valvoo" -fiilis. Se alkuperäinen 70-luvun elokuva olisi varmaan kiinnostavampi. Uskaltaakohan Woon uusinta Manhuntia alkaa katsomaan, trailerin perusteella vaikea sanoa mitään.

Roman Polanski: Rosemary's Baby (1968) ***½

Aronofskyn mother!:in innoittama uusintakatselu. Olihan tässä hyvin paljon samaa kuten se, että realistisen oloisista alkuasetelmista päädytään täyteen absurdismiin + se, että koko elokuva on mahdollista tulkita päähenkilön uneksi.



#9 QCine

QCine

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,282 posts

Posted 19 February 2018 - 23:55

McLean: The Belko Experiment (2016) Twilightzonemainen perusidea on mielestäni niinkin toimiva, että sen toteuttamisen epäonnistumiseen vaaditaan erityislahjoja. Greg McLeanilla ja käsikirjoittaja James Gunnilla ei onneksi sellaisia ole, mutta säröttömyyteen ei silti ylletä. Vaikka henkilöt jäävät silkkipaperinohuiksi, tuli tämän parissa jopa jännitettyä suurin piirtein siihen ensimmäiseen umpiperseilevään, mukacooliin klassisella musiikilla lutraamiseen saakka. Voi kiesus miten näin korni ja kusenpolttama ratkaisu on voinut päästä läpi. Sinänsä kuitenkin menevää, turskeaa ihmisvihaa, ja täytyy kyllä tunnustaa, että niiden kaikkien viime aikaisten zombien ja alienien jälkeen ns "oikeiden ihmisten" teurastus näyttää mukavan freesiltä. Tällä on nelikymppisen kätevä testata, onko hänessä jäljellä vielä teini-iän holtitonta kykyä nauttia kunnon väkivaltaviihteestä. Toki sääli, että verraten vähäisin manööverein tästä olisi saanut oikeinkin vaikuttavan teoksen. ***
 

Kuosmanen: Hymyilevä mies (2016) Kaunis muotovalio, joka näyttää kestävän ties kuinka monta uusintakatselua. Vastaisuudessa tukirahat törhösiltä Kokkolaan päin, eikös juu. Toivon, että syöntänne lämmittää tieto siitä, että tämän katselun myötä maailmassa on yksi valveutunut jenkki lisää, joka on katsonut Hymyilevän miehen ja pitänyt siitä kovasti. *****

Beineix: Diva (Diiva, 1984) Kiehtovaa esi-jeunetcaromaista ranskailua. Katsomisesta on aikaa, jouduin tarkistamaan juonen Wikipediasta. En tiedä, pitäisikö sen haitata. Mutta sujuva oli. ***

Frears: Florence Foster Jenkins (Florence, 2016) Yllättävän kauan kesti, että tästä aiheesta tehtiin elokuva. Eihän Stephen Frears, jonka nimen kuuleminen herättää aina mielenkiintoni, voi mokata tämän materiaalin kanssa. Tiiviisti kerrottua hyvän ja huonon vesirajan pohdintaa, jonka rytmiikka on hallitussa balanssissa. Melodramaattiset, "hollywoodmaiset" aineksetkin ovat tällä kertaa perusteltuja. Onhan tuo Meryl Streep parhaimmillaan karismaattinen kuin perkele. Myös Hugh Grant paranee vanhetessaan. Tämän elokuvan roolinsa kyllä huusi, että jo nyt on kumma, jos ei äijä jonain päivänä pääse näyttelemään Ronald Reagania! ****

Villeneuve: Enemy (2013) Tästä lähti Villeneuve-kartoitus käyntiin. Rakastin peruslevotonta, kiireetöntä kerrontaa - ja jälleen kerran myös keston kompaktiutta. Nämä ovat näitä valopilkkuja 2010-luvun supersankari- ja starwars-myllerryksessä, muistutuksia siitä, että hyviä elokuvia tehdään koko ajan ja jokainen on omien upeiden elokuvahetkiensä seppä. Tavallaanhan tämä on samanlainen arrogantti "luo itse oma tulkintasi päässäsi"-koottavaleffa kuin joku Anomalisa, mutta vailla jälkeenmainitun räikeänä kokemaani juonellista lelulaatikkomaisuutta. Toivottavasti myös mahdollisimman moni lapsi näkee tämän vahingossa ja saa terveellisiä traumoja. Se loppu. ****

Chelsom: Funny Bones (1995) No niin, on tullut taas aika kertoa Klovnin Kyyneleistä®, tuokaapa se vanhentunut Jerry Lewis estradille. Lähtökohta marssittaa kankaalle takavuosien sympaattisia viihdyttäjiä on jalo ja kannatettava, mutta "tarina" natisee liitoksissaan ja alleviivaa sanomaansa niin pahasti, että sydämestä saakka kumpuavat naurut jäivät vähiin. Oliver Platthan onnistuu mainiosti epähauskana koomikkona, koska hänen ei tarvitse sellaista näytellä. Mutten oikein ymmärrä, miksi tätä on (ilmeisesti) kehuttu niin vuolaasti. Lieneekö King of Comedy sitten tyhjentänyt oman komedia-analyysielokuvapajatsoni niin ressuja myöden. Onhan se nyt Scorsesen paras hei. **1/2

Band: Metalstorm: The Destruction of Jared-Syn (Teräsmyrsky, 1983)
Tämä oli aivan pakko kaivaa esiin, koska näin aikuisena se nyt vain oli mahdollista. Lapsena joidenkin vuokravideoiden alussa oli Metalstormin traileri, kaipa joku kaveri oli elokuvan jopa nähnyt, mutta itse missasin teoksen, mikä harmitti. Onneksi ei tarvinnut nyt pettyä: avaruus-madmax on tehty käsityöhenkisellä pieteetillä, herkullisen pökkelöyden ja Siistien Juttujen täyttäessä tylsyyden uhkaavat tyhjiöt. Kömpelöille hittielokuvien lainoille hykertelee mieluusti. Plussan puolelle jäädään. Hyvä B-elokuva. ***

Whedon: Serenity (2005) Firefly-sarja on ja tulee jäämään näkemättä, muttei tämän pakettiinpanon katsominen harmittanut. En ole aivan sinut tämän whedonistisen scifi-maailman kanssa, joka koostuu toinen toistaan kovapintaisemmista hansoloista, joilta löytyy hyvin kirjoitetun oloinen nappinaseva vastaus joka kommenttiin ja tilanteeseen. Eniten tökkivät Lone Starr'mainen kapteenihahmo sekä Samuli Edelmannin oloinen pilotti. Kuten koko sarja, roolituskin tuntuu jakavan mielipiteet. Minusta ne toinen toistaan sovinnaisemmat naamat eivät vain sulaudu vihamieliseen, pimeään, saastaisuushakuiseen ympäristöönsä. Joka ainoa niistä rosottomista henkilöistä näyttää siltä lukioajan amerikkalaiselta vaihto-oppilaalta, joka oli kaikkien kaveri.

  Mutta space-viihdytyksen Whedon taitaa, enkä missään nimessä kiistä Firefly/Serenityn selkeää ansiokkuutta, jonka varassa tv-sarja olisi ansainnut pari lisäkautta. Nyt jää toki harmillinen kiireen maku, koska juonessa on materiaalia ainakin em. kausiksi, mutta suorituksena arvostan Serenityä hyvinkin paljon. Kesken jäävät sarjat ovat nimittäin taipuvaisia raivostuttamaan minua kovastikin. Näin on hyvä, näin on oikein. ***1/2



#10 kekkuli

kekkuli

    Member +

  • Elitisti
  • PipPip
  • 335 posts

Posted 20 February 2018 - 10:30

Firefly-sarja on ja tulee jäämään näkemättä

... Kesken jäävät sarjat ovat nimittäin taipuvaisia raivostuttamaan minua kovastikin.

Mutta päteekö tuo katsomattomuus Rigetiin? Eli kannattaako lainata kirjaston DVD, jossa on kaksi ensimmäistä kautta?


"Sitä ei moni tiiä, harva arvaa ja lopuille ei kerrota"


#11 Alive

Alive

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,089 posts

Posted 20 February 2018 - 13:31

1. Ferdinand (teatteri) *** Perushyvä animaatio, jossa lähinnä pistää silmään lähes totaalinen naispuolisten hahmojen puute.

 

2. CHIPS (netflix) ** Paskalakit pyörillä? Nimestä voisi päätellä, että tämä on joku Poliisiopisto-tyyppinen kreisi-komedia. Mutta paljastuu että kyseessä on kuitenkin paikoitellen varsin paljon väkivaltaa sisältävä toimintateos, jossa toki on mukana Poliisiopisto-piirteitä. Ristiriita on hieman häiritsevä, ilman väkivaltaa voisi heppoisen juonen ohittaa ja keskittyä komediallisuuteen (joka paikoitellen toimii ihan hyvin) mutta tällaisena tämä on omituinen ristisiitos, joka ei osu maaliin.

 

3. Jim & Andy (netflix) ***½ Kovasti hehkutettu dokkari, eikä aivan syyttä. Kieltämättä hämmästyttäville leveleillä tämä ”method acting” Jim Carreyn toimesta viedään.

 

4. The Bad Batch (netflix) *½ Tässä on hämmästyttävän raju alku, mutta sitten meno menee mad maxin light-versioinniksi. Eniten pännii ärsyttävän huonot roolisuoritukset, on vaikea käsittää miten joku Jason Momoa saa aina vaan rooleja. Keanu Reeves oli pienessä roolissaan paremmasta päästä ja Jim Carrey täysin tunnistamaton, mikä oli rooli huomioon ottaen hyvä juttu.

 

5. The Ritual (netflix) **½ Alkuun Blair Witch- tyyppinen metsässä sekoilu vielä toimii, mutta lopun punaniskat ym. romahduttaa tunnelman ja tiputtaa tämän tekeleen tusinatuotteiden joukkoon. Olkoonkin että aika kunnianhimoinen yritys on. Simppelimpi veto olisi varmasti toiminut paremmin.

 

6. The Gloverfield Paradox (netflix) *** Kovasti kohuttu Gloverfield-jatkumon netflix-only leffa pelkistyy lähinnä avaruus-survival-elokuvaksi, eikä kovin hyväksi sellaiseksi. Sääli, sillä ”samaan aikaan maassa”- osassa tapahtuu selvästi kiinnostavampia juttuja. Leffan loppukuva toki antaa ymmärtää että siihenkin vielä palataan. Ehkä tämä jossain vaiheessa puolustaa paikkaansa tässä kaanonissa vähän sellaisena selitysosiona ”miksi kaikki tapahtui”.



#12 QCine

QCine

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,282 posts

Posted 20 February 2018 - 18:17

Firefly-sarja on ja tulee jäämään näkemättä
... Kesken jäävät sarjat ovat nimittäin taipuvaisia raivostuttamaan minua kovastikin.

Mutta päteekö tuo katsomattomuus Rigetiin? Eli kannattaako lainata kirjaston DVD, jossa on kaksi ensimmäistä kautta?

Erinomainen vastaveto. Niin pirskatinmoista neroutta kuin ensimmäinen kausi onkin, valuu meno kakkosella liikaa von Trierin helmasyntiin, ylimelodramaattiseen itketykseen. Mutta jos nyt jostain Breaking the Wavesista ja Dancer in the Darkista diggaa, niin meneehän varmaan tuokin läpi.

Pahasti jää kesken kyllä, ja tietty harmitti aikoinaan, mutta nyttemmin asiasta on ollut hämmentävän lämmin fiilis: olisiko tuosta sitten sen ihmeempää enää saatukaan? Ja tosiaan se eka kausi onnistuu tavoittamaan tunnelmia, jotka pakottavat juonen epäolennaiseksi. Nyttemmin sarjasta on tullut nautiskeltua yksi satunnainen ykköskauden jakso kerrallaan.

#13 kekkuli

kekkuli

    Member +

  • Elitisti
  • PipPip
  • 335 posts

Posted 21 February 2018 - 09:45

 

 

Firefly-sarja on ja tulee jäämään näkemättä
... Kesken jäävät sarjat ovat nimittäin taipuvaisia raivostuttamaan minua kovastikin.

Mutta päteekö tuo katsomattomuus Rigetiin? Eli kannattaako lainata kirjaston DVD, jossa on kaksi ensimmäistä kautta?

Erinomainen vastaveto. Niin pirskatinmoista neroutta kuin ensimmäinen kausi onkin, valuu meno kakkosella liikaa von Trierin helmasyntiin, ylimelodramaattiseen itketykseen. Mutta jos nyt jostain Breaking the Wavesista ja Dancer in the Darkista diggaa, niin meneehän varmaan tuokin läpi.

Pahasti jää kesken kyllä, ja tietty harmitti aikoinaan, mutta nyttemmin asiasta on ollut hämmentävän lämmin fiilis: olisiko tuosta sitten sen ihmeempää enää saatukaan? Ja tosiaan se eka kausi onnistuu tavoittamaan tunnelmia, jotka pakottavat juonen epäolennaiseksi. Nyttemmin sarjasta on tullut nautiskeltua yksi satunnainen ykköskauden jakso kerrallaan.

 

Kiitos infosta ja rohkaisusta, pitääpä uskaltautua katsomaan tuo Valtakunta (von Trier on ns. suosikkejani ja Björk upposi kyllä.) Lapsi sai aikoinaan hirveät TV-traumat ja -frustraatiot tylysti kesken jääneestä Tripodien ajasta (en pidättele henkeä Disneystä.) Sagrada Familia (kirkko) saattaa valmistua minun elinaikanani, mutta alkuperäiset piirustuksethan paloivat tuhkaksi...


"Sitä ei moni tiiä, harva arvaa ja lopuille ei kerrota"


#14 Matti Erholtz

Matti Erholtz

    Member ++

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 780 posts

Posted 21 February 2018 - 19:24

 

 

 

Sagrada Familia (kirkko) saattaa valmistua minun elinaikanani, mutta alkuperäiset piirustuksethan paloivat tuhkaksi...

 

George Orwell toivoi että koko kirkko olisi räjäytetty paskaksi.



#15 Yotsuya

Yotsuya

    Expert Member ++

  • Elitisti
  • PipPipPipPip
  • 2,926 posts

Posted 24 February 2018 - 21:11

Whedon: Serenity (2005) Firefly-sarja on ja tulee jäämään näkemättä, muttei tämän pakettiinpanon katsominen harmittanut. En ole aivan sinut tämän whedonistisen scifi-maailman kanssa, joka koostuu toinen toistaan kovapintaisemmista hansoloista, joilta löytyy hyvin kirjoitetun oloinen nappinaseva vastaus joka kommenttiin ja tilanteeseen. Eniten tökkivät Lone Starr'mainen kapteenihahmo sekä Samuli Edelmannin oloinen pilotti. Kuten koko sarja, roolituskin tuntuu jakavan mielipiteet. Minusta ne toinen toistaan sovinnaisemmat naamat eivät vain sulaudu vihamieliseen, pimeään, saastaisuushakuiseen ympäristöönsä. Joka ainoa niistä rosottomista henkilöistä näyttää siltä lukioajan amerikkalaiselta vaihto-oppilaalta, joka oli kaikkien kaveri.

  Mutta space-viihdytyksen Whedon taitaa, enkä missään nimessä kiistä Firefly/Serenityn selkeää ansiokkuutta, jonka varassa tv-sarja olisi ansainnut pari lisäkautta. Nyt jää toki harmillinen kiireen maku, koska juonessa on materiaalia ainakin em. kausiksi, mutta suorituksena arvostan Serenityä hyvinkin paljon. Kesken jäävät sarjat ovat nimittäin taipuvaisia raivostuttamaan minua kovastikin. Näin on hyvä, näin on oikein. ***1/2

Kannatta katsoa protestiksi puolet ekasta kaudesta. Siinä ajassa ei isot juonikuviot vielä etene älyttömästi eikä meno vakavoidu liikaa, mutta hahmot tulee tutuiksi ja muistaakseni parhaat avaruusseikkailujaksot ovat alkupuolella. 


"We are a master race. We control. We manipulate. We are The Red Planet and we soil our hands with blood."


0 user(s) are reading this topic

0 members, 0 guests, 0 anonymous users