12 replies to this topic

[Meller]

Brasilian suuri mies, sekopääksi monasti tituleerattu, ikuinen vastarannan kiiski, epäsovinnainen ja omaehtoinen elokuvantekijä, kansainvälinen kultti-ikoniksi noussut Marins on ehdottomasti ansainnut oman ketjunsa myös Elitisti-foorumille. Innoittajana toimi juuri käynnistynyt projekti katsoa uusiksi kuusi Marinsin elokuvaa, tutustua hallussa oleviin kolmeen vielä näkemättömään teokseen ja kaupan päälle mulkaista myös dokumentti Strange World of Mojica Marins.
Sana on vapaa - mielipiteitä, miniarvosteluja, inhokkeja ja lemppareita.

Pikapisteytykset ennen uusintakatseluja nähdyille Marinseille ja parin sanan luonnehdinta muistinvaraisia fiiliksiä:

At Midnight I'll Take Your Soul: 3,5 / 5 (vahva debyytti)
This Night I'll Possess Your Corpse: 3,5 / 5 (piirun edeltäjäänsä parempi, yksi parhaita helvettivisioita ikinä)
Strange World of Coffin Joe: 3 / 5 (perusvahvaa kauhuepisodihuttuilua)
Awakening of the Beast: 2,5 / 5 (parhaimmillaan erinomainen, pahimmillaan rasittava)
Finis Hominis: 2 / 5 (TÄH???)
Hallucinations of a Deranged Mind: 2 / 5 (rasittavaa vanhan materiaalin kierrätystä)


At Midnight I'll Take Your Soul (José Mojica Marins, 1964)

Zé do Caixão on brutaali ja julma mies, jolle synti, paheet ja murha ovat suorastaan jokapäiväistä leipää. Silti Zé tuntee olonsa tyhjäksi, kun hänen elämänsä tarkoituksen, terveen poikalapsen saamisen estää hänen maho naisensa. Näistä asetelmista alkaa oikotie onneen ja syöksy henkilökohtaiseen tuhoon hivenen surrealistisessa grand guignol ja Tales from the Crypt -hengessä. Kokonaisuus voi olla teknisesti alkeellinen, poljennoltaan epätasainen ja monilta näyttelijäsuorituksiltaan kyseenalaista laatua, mutta voi hyvä isä mikä määrä intohimoa ja tekemisen paloa tästä valuukaan kotikatsomon puolelle. Naurettavalla budjetilla on pistetty eforttia koneeseen ja tehty kaikki kuvausolosuhteet huomioon ottaen näyttävää jälkeä. At Midnight I'll Take Your Soul tihkuu hyvän vanhan kauhusarjakuvan estetiikkaa ja tunnelmaa.
Usein kuultu "Bunuel hapoissa" kuvaa aika hyvin ohjaaja-käsikirjoittaja-pääosan näyttelijän tyyliä ja tekemisen meininkiä. Marins voi yleensä ottaen olla kuvainraastajan maineessa, mutta ajalleen rankasta sisällöstä huolimatta kaava on vanha kunnon "paha saa palkkansa" vielä tässä elokuvassa. Silti, katolisessa maassa varmaan ainakin joillekin oli järkytys, kun Coffin Joe vetelee lihaa napaansa paastopäivänä ja pilkkaa Jumalaa Saatanan nimeen vannoen. Eikä siinä, julmuudessaan ja sadismissaan Coffin Joe on erittäin muistettava ja omaperäinen kauhuelokuvan sekä hirviö että antisankari.
At Midnight... on vahva debyytti ja hieno avaus pitkälle ja hairahtamisissaanki mielenkiintoiselle uralle. Voisin valuttaa uusintakatselulla ihan menneiden aikojen kaipuun syystä neljänneksen arvosanaan lisää, jos neljännespisteitä harrastaisin.

Edited by Meller, 19 February 2012 - 16:11.

[Meller]

This Nigh I Will Possess Your Corpse (José Mojica Marins, 1967)

Toisessa Coffin Joe -elokuvassa jatketaan suoraan siitä mihin viimeksi jäätiin: paha elää ja hengittää taas ja etsii itselleen hinnalla millä hyvänsä sitä oikeaa naista joka voi synnyttää hänelle miespuolisen jälkeläisen. Coffin Joella on samat metkut mielessään kuin viime kierroksella, mutta hahmo saa enemmän syvyyttä ja tilaa huutaa nietzscheläis-laveylaista filosofiaansa. Bonuksena tarjoillaan noin kymmenen minuutin visiitti helvettiin, jossa dantelainen näkemys kohtaa pienen budjetin taitavan venyttämisen ja lopputulos on yksi kiintoisimmista filmille tallennetuista hetkistä "siinä kuumassa paikassa". Vaikka voidaan sanoa tämän väliosuuden hajoittavan elokuvan rytmitystä, kokonaisuus on silti ensimmäistä eheämpi ja palkitsevampi.

Grand Guignol -meininki on tallella, kuten EC-kauhusarjakuvien miljöö, mutta poljento ja maailmankuva on muuttunut moraalisesta mustavalkoisesta harmaammaksi ja synkemmäksi. Vaikka Coffin Joe on selvästi paha hahmo huolimatta suuresta rakkaudestaan lapsia kohtaan, tällä kertaa mukana on enemmän tulkinnanvaraa, onko muu yhteiskunta yhtään häntä parempi; toteuttaako Coffin Joe vain viettejään avoimemmin kuin muut ihmiset, joilla on sama tappamisen ja koston hinku sisässään, mutta he kaipaavat teoileen moraalsien oikeutuksen enenn kuin uskaltavat toteuttaa sitä?

Yhdistettynä ensimmäisestä osasta tuttu tekemisen palo, rujonkaunis estetiikka, eräs elokuvahistorian kiintoisimmista kauhuelokuvan hahmoista, häivähdys surrealismia ja edellä mainittu hyvän ja pahan hienovarainen sotkeminen ohittavat tekniset ja näyttelijätyöskentelyä vaivaavat heikkoudet niin paljon, että joudun nostamaan pisteitä puolikkaan verran sitten ensi näkemisen.

[Antti Näyhä]

Marins tuli bongattua Rotterdamissa, pirteän oloinen pappa mutta kynnet oli valitettavasti mennyt leikkaamaan.

Haastattelu tuolta. Jos joku täällä ei osaa hollantia niin Google kääntää ihan sujuvasti:

I am against vampires, and especially against the queer vampires in TWILIGHT.

Ja Coffin Joe -museota siis puuhaa São Pauloon parhaillaan.

[Meller]

Marinsista on tullut juurikin semmoinen eläväisen ja pirteän papan fiiis muutamissa näkemissäni DVD-ekstroiksi videoiduissa haastispätkissä mitä on tullut katsottua - tämä osittain ilman kielen ymmärtämistä, kun on saanut sujuvaa portugalia kuunnella kaikkea muuta kuin sujuvalla espanjan taidolla ilman ymmärrettävää tekstitystä. Kuitenkin, kun mies puhuu elokuvistaan ja menneistä, on vähän vaikea uskoa tarinoita joissa hän on uhannut näyttelijöitään ja kuvausryhmäänsä aseella saadakseen otoksen purkkiin, niin suuri on ero valkokankaalla elehtivän, kätketyn maanisen misantrooppi-mielipuolen ja tämän kohteliaan keskittyneen vanhuksen välillä. Toisaalta, kun ajattelee kuyinka paljon tutkainta vastaan äijä on saanut potkia saadakseen taiteensa näkyviin ja kuuluviin, mietii väkisinkin moisen vaativan ehdotonta ja tarvittaessa äärimmäisyyksiin menevää persoonaa, eikä ero näiden kahden eri puolen välillä yht'äkkiä olekaan niin selvä...

[Meller]

Strange World of Coffin Joe (José Mojica Marins, 1968)

Episodielokuva kolmessa osassa, joista yksikään ei suoraan jatka Coffin Joen tarinaa, vaan herraa käytetään enemmänkin satujen mystisenä oliona taustalla kummittelemassa. Hykerryttävän yksinpuhelun ja vielä hykerryttävämmän Coffin Joen ylistyslaulun jälkeen pääsemme itse antimiin.

Nukentekijän tarina on heti kärkeen valitettava antikliimaksi: tavanomainen, puuduttavan tönkkö ja tylsä kuin mikä pakollisine eksploitaatioarvoineen ja rivoiluineen, kuin jäätynyt kuva välttävästä kauhusarjakuvasta. Touhu piristyy onneksi roimasti seuraavassa ilman dialogia kerrotussa tarinassa rujosta ilmapallokauppiaasta ja tämän pakkomielteestä, joka on tunnelmaltaan kolmikon paras ja saa ainakin tämän katsojan tuntemaan melkoista vieraantuneisuutta ja kierosti hymyilyttävää, puoliksi alitajuntaista vastenmielisyyttä. Kolmas jakso, jossa kummasti tutun oloisella pseudonyymilla ja kamalalla Mauri Pekkariselta lainatulla peruukilla aseistettu Marins suorittaa professorina ihmiskokeita tv-väellä, vyöryttää silmille melko häiriintyneen kavalkadin kannibalismia, vampirismia, sadismia ja lainauksia Raamatusta. Meno yltyy sellaiseksi jota Bond-konnat voisivat harrastaa kätyreineen LSD-päissään jossakin Goldfingerin tai Dr. No'n X-reitatussa versiossa. Meininki on niin WTF:ää että kokonaisuuden profiili nousee viimeistään tässä vaiheessa, etenkin kun ottaa huomioon elokuvan valmistumisvuoden.

Episodileffana kaksi onnistunutta tarinaa kolmesta paikkaa paremmin kuin hyvin yhden mahalaskun, ja kokonaisuus on ehdottomasti kiintoisaa Marinsia. Uusintakierroksen myötä pisteitä on hissattava puolikkaalla paremmaksi sitten ensikatselun.

[Meller]

Awakening of the Beast (José Mojica Marins, 1970)

Kaksikymmentä vuotta kestänyt Awakening of the Beastin esityskielto Brasiliassa todistaa vanhan väitteen, ettei diktaattoreilla ole huumorintajua. Pseudodokumentaarisella otteella aloittava ja räväkän hallusinaatiojakson miten kuten siivittämänä hataraan "Drugs are not bad, people are bad, mmmmkay?" -viestiin päättyvä Marinsin eksploitaatioviritys seisoo hatarin jaloin. Ehkä se on 40 vuotta kulunutta aikaa ja valistusta, mikä on syönyt Awakening of the Beastin mahdollisen shokkiarvon, mutta aikalais- ja katolilaislasit päähän laittaenkin tätä kepeän desadelaisten pikkutuhmuuksien kavalkadia ja epäuskottavasti kuvattujen huumehörhöjen mölinää on hiton vaikea ottaa tosissaan millään tavoin. Hieman yli tunnin ajan puutuu persus, sitten saadaan noin vartti vaihtelevan onnistunutta ja mielenkiintoista psykedeliasekoilua, ja "ettämitäettä" -tyylin lopetus päälle. Rytmi on hukassa, toteutus on filmikoulutasoa. Koko touhusta jää ikävästi mieleen José Mojica Marinsin tehneen suhteellisen itsekritiikittömän ylistyslaulun José Mojica Marinsin neroudesta. Siinä missä Marinsin aiemmat petrasivat pykälän uusinnalla, toinen katselukierros taas laski pisteitä tämän kohdalla. Kolmatta kierrosta Awakening of the Beastia ei ehkä enää jaksa.

[Meller]

Finis Hominis (José Mojica Marins, 1971)

Uusintakierros Marinsin sissikuvatusta jeesusmaisesta sekoilusta ilmoitti jo ensi metreillä, että jos aikoo saada mitään irti tästä kavalkadista, sisältöä on pakko ainakin yrittää kaivaa ohi toteutusta rasittavan kömpelyyden, kadunmiesnäyttelyn ja herran vanhoista teoksista kierrätettyjen pilipalimusiikkien. Löytyykö sitä? Oikeastaan vain rautalankatasolla. On selvää jo julistavasta esittelypuheesta alkaen, että nyt suomitaan ihmisiä ja ihmisen typeryyttä ja kerrotaan asiat niin kuin ne on, muka, kun merestä nouseva Finis Hominis saa aikaan ihmeitä pelkällä läsnäolollaan, herättää ihailua ja hämmästystä (ja myös pelkoa viranomaisissa kontrolloimattomana voimana) ja riisuu ihmisiä tekopyhyyden viitasta paljastaen heidän todellisen luonteensa. Loppuun vielä vapaan ajattelun vuorisaarna, ja haahuileva arkistomainen materiaali saadaan nivottua yhteen vyyhteen pseudoälylliseksi taide-elokuvaksi. Ei vakuuta edelleenkään. Marins ei tällä kertaa ole marinoitu niin vahvasti erinomaisuudessaan kuin Awakening of the Beastissa, mikä tekee tästä jotenkin vilpittömämmän yrityksen, ja joitakin puolikiehtovia tai hauskoja kohtauksia tähän on saatu, kuten erään mahdollisesti valekuolleen kaverin hautajaiset - ne vain tuntuvat olevan kuin eri elokuvasta ja päätetty käyttää tässä, että saadaan tarpeeksi materiaali kokopitkään. Leffalla on päämäärä, mikä kadotetaan matkalla vähän väliä, eikä itse matka ole valitettavasti tarpeeksi kiinnostava jotta tämän katsoisi tuskailematta.


Hallucinations of a Deranged Mind (José Mojica Marins, 1978)

Nyt kierrätetään materiaalia kuin paperinkeräyslaitoksella konsanaan. Suurimmaksi osaksi aiemmista Marinsin leffojen ja niistä poistetuista kohtauksista rakenneltu äpäröinti tavoittaa ajoittain sitä autenttisen kajahtanutta tunnelmaa mitä Marins parhaiten osaa luoda. Kohtauksia yhdistävä kehyskertomus on helposti dumattavissa yhdentekeväksi piperrykseksi ja tekosyyksi saada best of -painajaiskavalkadia kierrätykseen: oikeastaan sen läsnäoloa hädin tuskin huomaa, niin juonettomasta tajuntamatkasta on kyse. Silti tästä jäi uusintana yllättävänkin positiivinen maku suuhun sunnuntaijumituksen tunnelman häiriintyneenä nostattajana. Tämä saattaisi olla jopa suositeltava ensilähestyminen Coffin Joen ihmeelliseen maailmaan - tehot jatkuvilla shokki-, surealismi- ja huutoputkilla saattaisivat olla kovemmatkin, mikäli pahan psykedeelitripin tasoisesta kuva- ja kohtaussarjasta ei isoa osaa tunnistaisi jo kertaalleen näkemikseen.

Edited by Meller, 28 May 2012 - 09:37.

[Meller]

Uusintakatselujen päätteeksi vielä vertailun vuoksi tilanteet ennen ja nyt, kuinka käsitys muuttui uusintakierroksen varrella

Ennen:

At Midnight I'll Take Your Soul: 3,5 / 5 (vahva debyytti)
This Night I'll Possess Your Corpse: 3,5 / 5 (piirun edeltäjäänsä parempi, yksi parhaita helvettivisioita ikinä)
Strange World of Coffin Joe: 3 / 5 (perusvahvaa kauhuepisodihuttuilua)
Awakening of the Beast: 2,5 / 5 (parhaimmillaan erinomainen, pahimmillaan rasittava)
Finis Hominis: 2 / 5 (TÄH???)
Hallucinations of a Deranged Mind: 2 / 5 (rasittavaa vanhan materiaalin kierrätystä)

Nyt:

At Midnight I'll Take Your Soul: 3,75 / 5 (monella tapaa herkullinen, parhaimmillaan suorastaan ikimuistoinen, Buñuel goes EC Comics)
This Night I'll Possess Your Corpse: 4 / 5 (the ultimate Coffin Joe -hetki)
Strange World of Coffin Joe: 3,5 / 5 (heikko avaus, menee sitten korkkiruuvin kieroksi ja lopettaa paukahtaen; oikein hyvä epsiodielokuva)
Awakening of the Beast: 2 / 5 (ei saakeli, on tämä vain loppupelistä rasittava egotrippailu ja huonoimmin näistä aikaa kestänyt)
Finis Hominis: 2 / 5 (edelleen aika TÄH??? Tajuaa mitä tällä on haettu, mutta lopputulos on mokattu)
Hallucinations of a Deranged Mind: 2,5 / 5 (tuntihuutamista ja psykedeelejä, parikytä minuuttia muuta huttua; silti kierrätysmatskuksi yllättävän tenhoava sekoilu toisela katsomisella)


Näillä puheilla hiljalleen kohti kyntämättömiä Marins-sarkoja. Piru kun jostain vielä saisi kalastettua Black Exorcism of Coffin Joen DVD:lle - vaan ei taida ainakaan virallista julkaisua olla olemassa. Odotellessa mahdollisesti hamaan ikuisuuteen...

[Meller]

Strange Hostel of Naked Pleasures (Marcelo Motta & José Mojica Marins, 1976)

Tämä ei ole Coffin Joe -elokuva, mutta jotain vallan tuttua motellinpitäjämme habituksessa ja filosofiassa on. Ärsyttävä ja kiehtova sekasotku piilottelee hihassaan enemmän paukkuja kuin mitä toteutus lopulta toimittaa - nyt elämys jää samankaltaiseksi kuin katsoisi reilusti pidennettyä ja vähemmän hektistä SinäTuubaPaska-videota ilman kiroilua. Tissit vilkkuvat, värit vilkkuvat, dekadentit mölisevät, toisto on tehokasta - vaan miksi hitossa IMDB on päättänyt tämän kuuluvan adult -kategoriaan? Siinä suurempi ihme kuin Marinsin nihilistisen retoriikan aiheuttama ihmetys. Tipahtaa kategoriaan "selittämättömästä(kin) syystä kiinnostavat sekoilut".

[Meller]

Hellish Flesh (José Mojica Marins, 1977)

Marinsin paluu perinteisempään kerrontaan on EC Comicsin tyylinen kauhusarjakuvamainen moraliteetti tisseillä ja esikuvaansa henkisesti sadistisemmalla twistillä, kun tieteelleen omistautunut tohtori tulee vaimonsa ja ystävänsä pettämäksi, kuoleman sijaan jää rujoksi muotopuoleksi ja alkaa puuhailla epämääräisiä. Kiintoisiakin juttuja ja tietynlaista perverssiä värinää on ilmassa, mutta jotenkin herra Marins onnistuu leipomaan kestoonsa nähden hemmetin pitkäveteisen ja mitäänsanomattoman kakun. Mukana autenttista matskua silmäleikkauksesta, hirveen kiva... Lopetus hyvä, tiedemiehen ja rakastajattaren kohtaamiset hyviä, muuten valitettavan vaisu ja mitäänsanomaton.

[Meller]

Embodiment of Evil (José Mojica Marins, 2008)

Perkule, tämä oli jopa yllättävän onnistunut Coffin Joen päivitys nykyaikaan, ollen kuitenkin uskollinen sekä sarjan hengelle että hahmolle. Elokuvatekniikan uudet mahdollisuudet oli otettu kiitettävästi käyttöön ja yleisilme päivitetty nykyaikaan, modenia gorea ja alastomuuden lisäämistä unohtamatta. Toisin sanoen, vivahteet olivat uutta mutta pohjalla oli se sama vanha kunnon shokeeraushenkinen Coffin Joe. Pappa-Marins ei tietenkään pärjää hahmona uhkaavan karismaattiselle nuoremmalle painokselleen, mutta karismaton tämä möhömaha ei suinkaan ole. Takaumia ja vanhaa matskua oli käytetty kerrankin hyvällä maulla ja sopivassa määrin, otteet aiemmista Coffin Joe -pätkistä istuivat kiitettävän saumattomasti keskelle tarinaa.

Ideatasolla pyörää ei keksitty uudelleen; sekoitelma Coffin Joen erikoista filosofiaa ja paasausta, sadistisia veritöitä, kauhukulttuurin perinteistä ammentavia hallusinaatioita ja törkyilyn sekaan upotettua eksistentialismia on tuttua kauraa sarjan varrelta. Sivuhahmoihinkin on panostettu, ehkä hieman liikaakin ja väärällä tavalla; esimerkiksi kiihkoilevan munkin esittely nänneihinsä "bolivialaisella puhelimella" virtaa ja vihaa lataavana modernina versiona flagellantista on ehtaa riemastuttavaa WTF-kuvastoa, mutta hahmosta saadaan loppujen lopuksi turhan vähän kiinnostaa matskua irti jatkossa. Coffin Joen vastustajat tuntuvat muutenkin haahuilevan tahoillaan niitä näitä kunnon organisoidun ja kiinnostavamman näennäismoraalisen vastarintaliikkeen sijaan.

Nämä olivat varmaan ne lopulliset jäähyväiset Coffin Joelle. Lähtö jätti hyvän maun suuhun ja sulki mukavasti varsin erikoisen ja miellyttävän kappaleen underground-kauhun omaehtoista DIY-historiaa. Hyvät hautajaiset.

[theremin]

Embodiment of Evil (José Mojica Marins, 2008)

Perkule, tämä oli jopa yllättävän onnistunut Coffin Joen päivitys nykyaikaan, ollen kuitenkin uskollinen sekä sarjan hengelle että hahmolle. Elokuvatekniikan uudet mahdollisuudet oli otettu kiitettävästi käyttöön ja yleisilme päivitetty nykyaikaan, modenia gorea ja alastomuuden lisäämistä unohtamatta. Toisin sanoen, vivahteet olivat uutta mutta pohjalla oli se sama vanha kunnon shokeeraushenkinen Coffin Joe.

Itse koin nämä mainitsemasi elementit elokuvan heikkoudeksi ja katsominen olikin aika puuduttavaa. Vanhemmista Coffin Joe elokuvista pidän paljonkin mutta tämä uusi päivitys tuntui vain vanhan miehen heikolta yritykseltä pysyä aikojen muuttuessa edelleen kärryillä. Lopputuloksena olikin juuri tympeää gorea ja tympeää alastomuutta. Vanhassa vara parempi, tämä uusin osa ei tuonut mitään oleellista lisää Coffin Joen tarinaan.

[Meller]

Embodiment of Evil (José Mojica Marins, 2008)

Perkule, tämä oli jopa yllättävän onnistunut Coffin Joen päivitys nykyaikaan, ollen kuitenkin uskollinen sekä sarjan hengelle että hahmolle. Elokuvatekniikan uudet mahdollisuudet oli otettu kiitettävästi käyttöön ja yleisilme päivitetty nykyaikaan, modenia gorea ja alastomuuden lisäämistä unohtamatta. Toisin sanoen, vivahteet olivat uutta mutta pohjalla oli se sama vanha kunnon shokeeraushenkinen Coffin Joe.

Itse koin nämä mainitsemasi elementit elokuvan heikkoudeksi ja katsominen olikin aika puuduttavaa. Vanhemmista Coffin Joe elokuvista pidän paljonkin mutta tämä uusi päivitys tuntui vain vanhan miehen heikolta yritykseltä pysyä aikojen muuttuessa edelleen kärryillä. Lopputuloksena olikin juuri tympeää gorea ja tympeää alastomuutta. Vanhassa vara parempi, tämä uusin osa ei tuonut mitään oleellista lisää Coffin Joen tarinaan.

Niin rohkeaksi en minäkään heittäydy että väittäisin goren modernisoinnin tuovan lisää Coffin Joen hahmoon tai tarinaan. Huomauttaisin kuitenkin että mitä sadismiin, veriseen väkivaltaan ja alastomuuteen tulee, näitä nähtiin jo aiemmissa Coffin Joe -elokuvissa ja Marinsin muussakin tuotannossa niin runsaasti kuin valmistumisaika ja -maa ja efektit suurinpiirtein sallivat. Mielestäni Marins toteutti vain uusilla työkaluilla sitä mitä hän toteutti aiemminkin saatavilla olevilla välineillä, enkä näin ollen nähnyt näitä elementtejä mitenkään vieraannuttavina tai väkinäisinä yrityksinä modernisoida menneen maailman hahmoa. Moisen menon tympeys on sitten puhdas makuasia. Siitä olen samaa mieltä kanssasi jotta vanhassa on vara parempi, huolimatta siitä että tästä päivitetystäkin versiosta tykkäsin.