59 replies to this topic

[Meller]

Tämä ketju on omistettu erityisesti amerikkalaisen 50-luvun kauhun, scifin ja scifi-kauhun valtavirralle: säteilyn vaaroista varoitteleville mutantti-ihmisille ja -otuksille, ulkoavaruuden vieraille komm... eiku valloittajille ja muille ties mille Your Town, USA:a tai koko maailmaa tavalla tai toisella ison omenan ainoaa ja oikeaa elämäntapaa uhkaaville erikoisuuksille. Miniarvioita, muistoja, kommentteja, suosituksia, jotain muuta mitä lajityypin parhaimmistosta ja pahimmistosta kaivataan, on kyseessä sitten ihan aito muotovalio tai rapsakaksi paahdettu kalkkuna.

Erityisesti jos tiedätte joistakin lajityyppinsä unohtumattomista tai liian vähälle huomiolle jääneistä helmistä, huudelkaa!
Eikä tartte olla tiukkapipoinen aiherajauksen kanssa: jos säteilymutantti uhkaa messevästi muutakin maanosaa tai elämäntapaa (kuten Godzilla), kyllä sen koti on täällä.


Omia suosikkejani näin päällimmäisinä mielessä:

Them! (säteilyn riivaamia mutanttijättimuurahaisia kuhisee aavikolla)
Tarantula (säteilyn riivaama jättiläishämähäkki kipittää aavikolla)
Invasion of the Body Snatchers (aihepiirinsä ehdoton arkkityyppi ja klassikko; vieras ja tunteeton ulkoavaruuden kulttuuri soluttautuu ja syö demokratian: ei täydellinen, mutta käsittelytapa on hyytävä)
The Day the Earth Stood Still (vähän rajatapaus, kun pahis on oikeastaan ihmiskunta ja saapuva ulkoavaruuden uhka on enemmän galaktisen YK:n tyyppinen, mutta niin hieno elokuva että pakko mainita)


Kalkkunoita on mietittävä toiste, nyt ei pää toimi tämän enempää...

[Janne]

Mitä tämänhenkiseen kamaan tulee niin 1958 oli mainio vuosi.

Fiend Without a Face (1958) / aivoselkäranka-hirviöiden synnyn taustalla ydinvoimakokeet.




The Crawling Eye (1958) / yksisilmäiset lonkero-otukset hyökkäävät radioaktiivisen pilven suojista.



Molemmat ovat englantilaisia elokuvia.

Edited by Janne, 16 April 2012 - 08:57.

[Spiritual Boxer]

Aasialaisten ohella oma suosikkini lajityypistä on niin ikään kotoisin Englannista (ja vähän myöhäisempää tuotantoa), eli kyseessä tietysti jo kakarana lähtemättömän vaikutuksen tehnyt Hammer-ohjaaja Terence Fisherin Kauhujen saari (Island of Terror, 1966). Aivan A-luokan B-elokuvaa teos on edelleen. Hienot limakasa-lonkerohirviöt ja Peter Cushing! Pitäisikin katsoa jälleen uudestaan....

"Pieleen mennyt tieteellinen koe" -juonessa etsitään parannuskeinoa syöpään, ja luodaan vahingossa ihmiskehon luut sulattava silikonipohjainen hirviölajike (joka etenee erittäin hitaasti, mutta osaa mm. kiivetä puuhun).

[Antti Näyhä]

Silikaattiyhdisteistä itse asiassa muodostuivat nuo oliot. Tässä yhteydessä tuo ymmärrettävä silicon/silicone-sekaannus ei tosin ollut yhtä hauska kuin Jobsin elämäkerran hätäisessä suomennoksessa.

[MiR]

Kummatkin Quatermassit käsittelevät hieman eri tavoin planeetallemme päätyneitä hirviöitä. Ensimmäisessä elokuvassa The Quatermass Experiment (1955) muutos lähtee käyntiin kun energiaolento ottaa astronautin haltuunsa ja tästä hiljalleen muodostuva hirviö on lopulta melkoinen näky.



Toisessa elokuvassa, Quatermass 2 (1957), mittakaava kasvaa vieläkin suuremmaksi...

Edited by MiR, 16 April 2012 - 13:44.

[Spiritual Boxer]

Silikaattiyhdisteistä itse asiassa muodostuivat nuo oliot. Tässä yhteydessä tuo ymmärrettävä silicon/silicone-sekaannus ei tosin ollut yhtä hauska kuin Jobsin elämäkerran hätäisessä suomennoksessa.

Jep, jotain "silikaatteja" tms taisivat suomennoksessakin olla. Itse tehosteina ehkä silikoonista muovattuja...

[AnttiO]

Vaikka näitä elokuvataiteen helmiä onkin tullut katseltua luvattoman vähän, niin nimet ovat tuttuja, koska lähes joka toinen tuntuu olevan myös Misfitsin biisin nimenä (tai jonkun muun horrorpunk-kopion).

[Meller]

The Giant Gila Monster (Ray Kellogg, 1959)

No tässäpä yksi atomimörkökalkkuna tuoreeltaan katsottuna, mietojen suositusten kera...
Hotroddareita, gilalisko pienoismalleissa, aikansa humööriä, aikansa kuumia tanssibileitä, aikansa kuumaa musiikkia, gospellauluja ukulelella, tearjerker-osion rampa tyttö ja suhteellisen hukassa oleva tapahtumaketju. The Giant Gila Monster ei ole niin huono kuin maineensa antaisi ymmärtää, vaikkei mistään tuotannollisesti tai ideallisesti kipinöivästä lahjakkuudesta voida todellakaan puhua. Puhumattakaan absurdista lähtökohdasta, missä vähän jumalattoman kokoinen lisko saa syödä porukkaa randomilla jossakin kärpäsenpaskan kokoisessa teksasilaiskaupungissa ja jättää jälkiään joka paikkaan, kaikkien ollessa silti liikuttavan pihalla katoamisten ja onnettomuuksien todellisesta luonteesta. Ratkaisijoiden tehotiimi, tuppukylän vanha sheriffi ja kirjekurssia käyvä laulava mekaanikko, on lähtökohtaisesti niin jonkun ala-astelaisen kirjoittamasta sarjakuva-aihiosta, että ratkaisusta on aika vaikea olla pitämättä, parista kamalasta siirappi-itketyskohtauksesta huolimatta. Ja kun ensin kannetaan nitroglyseriinipöntöt autoon kusi sukassa ja katkokävelyvauhdilla ja sitten ryttyytetään samalla deuce-coupella perunapeltotietä menemään jouset pohjassa, viimeistään putoaa pohja realiteeteilta ja ihminen sohvalta naurun saattelemana. Hauskaa, mukaansa mielikuvituksen hiekkalaatikolle viekoittelevaa naiivia camppia.

Tää fotoalbumiratkaisu oli niin veikeä idea, että ympätäänpä mukaan tästäkin kyseenalaisesta taidonnäytteestä yksi mörkökuva mukaan:

[MiR]

Eräs surkeimmista ikinä näkemistäni elokuvista on kiistatta The Beast of Yucca Flats (1961). Tarina tuntuu olevan useasta täysin irrallisesta palasta tehty, mutta kun päästään ydinkokeeseen ja sen mutatoimaan neuvostoliittolaiseen tutkijaan jonka piti loikata jenkkien puolelle, ollaan asian ytimessä. Kirjaimellisesti.

Muistot elokuvasta ovat jo aika hämäriä, mutta koska elokuva aiheutti niin suunnattoman voimakkaan inhoreaktion pitäisi se jo yksistään tämän takia katsoa uudelleen.

[Meller]

Eräs surkeimmista ikinä näkemistäni elokuvista on kiistatta The Beast of Yucca Flats (1961). Tarina tuntuu olevan useasta täysin irrallisesta palasta tehty, mutta kun päästään ydinkokeeseen ja sen mutatoimaan neuvostoliittolaiseen tutkijaan jonka piti loikata jenkkien puolelle, ollaan asian ytimessä. Kirjaimellisesti.

Muistot elokuvasta ovat jo aika hämäriä, mutta koska elokuva aiheutti niin suunnattoman voimakkaan inhoreaktion pitäisi se jo yksistään tämän takia katsoa uudelleen.

Tuoreeltaan katsottu. Voi veljet...

Mahdoton on tehty mahdottomaksi: meillä on tässä ihka aito köyhän miehen Ed Wood. Budjetin rajoitteita kiertämään tehdyt kerronnalliset - köhöm - neronleimaukset ovat suorastaan hykerryttäviä, puhumattakaan kitsaasen pukuun ahdetun Tor Johnsonin kieltämättä kovin breshneviläisestä, vodkanhuuruisesta olemuksesta. Joku fiksu päätti olla tuhlaamatta rahaa tuotantovaiheessa äänityskalustoon: no mitäs pienistä, voihan sitä dialogia kuvata silti fiksusti... tai tuota, itse asiassa ei voi. Mutta se ei estänyt tekemästä niin. Saamme siksi nauttia jännistä kuvakulmista ja rajauksista, viisauden kikkareita ja pseudofilosofiaa ahkeraan pudottelevasta kertojanäänestä (joka kuulostaa puoliksi luontodokumentin selostajalta, puoliksi epäonnistuneelta onnenkeksin mietelauselmalta) ja mitä käänteislaadukkaimmasta henkilöohjauksesta. Ja tarina? On se siellä, käy vaikka katsomassa. Sitähän ei sitten yhtään kännissä keksitty editointivaiheessa, mitä nyt vähän liimattiin matskua yhteen hetken mielijohteesta, randomilla kuristellaan porukkaa, heitellään kiviä ja vahdaaan pikkupoikia karahka kädessä autiomaassa, ja tietenkin ammuskellaan kiväärillä epäilyttäviä kohteita lentokoneesta. Kaikella on syynsä, kyllä on.

Ymmärrän hyvin jos tämän taideteoksen katsominen tuntuu jostakusta silkalta silmän mulkuttamiselta ilman puudutusta, etenkin kun hyvin lyhyestä kestosta iso osa on aika tapahtumaköyhää matelua ja aivolohkot nyrjäyttäviä mietelauselmia. Itse en voi olla nauttimatta joka sekunnista tästä 54 minuutin kokoelmasta elokuvahistorian yksiä hienoimpia riman alittamisia - lapiolla maata kaivaen. Lopetetaan herkulliseen repliikkiin, jota Verikekkeritkin aikoinaan lainasi tästä huonouden helmestä kertoessaan: "Push a button, things happen - scientist becomes a beast."

EDIT: "Mahdoton on tehty mahdottomaksi" -aivopierun piti tietysti kuulua: mahdoton on tehty mahdolliseksi. Mutta lause on pakko jättää alkuperäistekstiin sellaiseksi kuin se on, niin hyvin se kuvastaa koko elokuvan logiikkaa ja kerrontaa.

Edited by Meller, 07 June 2012 - 20:37.

[MiR]

Respectit Mellerille Yucca Flatsin katsomisesta. Samperi, nyt tuo pitää katsoa kyllä itsekin uudelleen, tosin täytynee hommata lasistoa käsille ennen sitä... Kuten jo toisaalla totesin niin Roger Cormanin Creature from the Haunted Sea pitää sisällään aivan uskomattoman hirviön. Vai mitä olette mieltä tästä?



Pisti kieltämättä hiljaiseksi, mutta hiukan väärällä tavalla.

[QCine]

Respectit Mellerille Yucca Flatsin katsomisesta. Samperi, nyt tuo pitää katsoa kyllä itsekin uudelleen, tosin täytynee hommata lasistoa käsille ennen sitä... Kuten jo toisaalla totesin niin Roger Cormanin Creature from the Haunted Sea pitää sisällään aivan uskomattoman hirviön. Vai mitä olette mieltä tästä?

"Jim Hensonin perikunnan Muppet-varaston tulipalo oli jo edennyt pitkälle palokunnan ehdittyä paikalle".

[Meller]

Respectit Mellerille Yucca Flatsin katsomisesta. Samperi, nyt tuo pitää katsoa kyllä itsekin uudelleen, tosin täytynee hommata lasistoa käsille ennen sitä... Kuten jo toisaalla totesin niin Roger Cormanin Creature from the Haunted Sea pitää sisällään aivan uskomattoman hirviön...
...Pisti kieltämättä hiljaiseksi, mutta hiukan väärällä tavalla.

BoYF:n katsomisen nautinto mitä luultavimmin nouse eksponentaalisesti nautittujen päihteiden määrään nähden, tietenkin tajuissaan ja havaintokyvyn tallella pysymisen rajaan asti. Itse ainakin luulen että tuosta olisi irronnut vielä enemmän hupia pienessä nousussa, mutta riemua riitti yhdenkin olusen voimin.

Cormanin Creature on varhainen esimerkki herran itseparodioinnista, ei vain valitettavasti oikein missään onnistunut elokuva. Absurdi agenttiparodia, absurdi hirviöparodia, silloin ajankohtainen poliittinen aihe... herkullista asetelmaa, läpeensä könö toteutus. Tämähän filmattiin hätäisesti samalla porukalla back-to-back The Last Woman on Earthin kanssa, mikä multa on vielä näkemättä.
Olenko se vain minä, vai näyttävätkö nuo hirviön silmät karikatyyritisseiltä?

[MiR]

Coleman Francis: The Beast of Yucca Flats (1961)

"<i>Commies made him an atomic mutant!</i>"

Kun elokuva on varustettu moisella tag-linella ei epäilyksille jää paljon sijaa. Ilmassa on kalkkunan katku, mutta siitä huolimatta - ja oikeastaan osittain sen takia - ryhdyn tehtävään ja katson tämän elokuvan. Pystyn siihen, pystyn, pystyn pystyn...

Neuvostoliittolainen ydinfyysikko pakenee rautaesiripun takaa Yhdysvaltoihin turvanaan noin kaksi agenttia. Heppu päätyy KGB:n agentteja paetessaan ydintestialueelle, jota ei ole tietenkään rajattu millään tavoin. Utahin/Uuden Meksikon tyyliin kuuluu nähtävästi posautella atomipommeja hiukan siellä ja täällä ilman sen kummepia varotoimenpiteitä. Samoin kuvaan kuuluu se, että kun sinua kohti ammutaan pakenet noin kävelyvauhtia, sillä turhanan sitä on hikoilla henkensä pitimiksi. Päähän sattuu, mutta hyväksyn nämä kivuliaat faktat ja puristan tiukemmin sohvasta. Pian tiedemiehemme mutatoituu em. ydinkokeen johdosta ja muuttuu huonoihoiseksi hirviöksi, joka tappaa niin talossa kuin puutarhassa, joten lain edustajien on astuttava kuvaan mukaan.

Samaisen ydintestialueen lähistöllä olevan tuppukylän seriffit Jim ja Joe, jotka ovat muuten taistelleet yhdessä jo Koreassa, ottavat nyt ohjat käsiinsä ja herrat ovat nähtävästi koko muun paikallisen populaation tavoin onnellisen tietämättömiä lähellä suoritetusta ydinkokeesta. Onneksi säteily ei levinnyt vielä 60-luvulla mihinkään, vaan pysyi aina samassa paikassa... Luonnollisesti seriffin vaimo/tyttöystävä on muuten überhot baby, jonka pääasiallinen tehtävä on näyttää kuumalta ja pyöriskellä sängyssä 24/7. Joka tapauksessa seriffi ja hänen apulaisensa päätyvät kiipeilemään pitkin vuoria ja kuinka ollakaan he löytävät yhden entisen tiedemiehen ja nykyisen hirviön uhreista. Tämän jälkeen, tutkittuaan tuntikausia suunnattoman kokoista aluetta jaloin päättävät nämä nerokkaat miehet käyttää hyväkseen helikopteria ja tarkastella maisemaa ilmasta. Juhuu! Ja kun ensimmäinen ihminen näkyy autiomaassa on hänen tietysti oltava murhaaja, sillä kuka nyt patikoisi luonnossa? Siis ammutaan ensin, ammutaan sitten vähän lisää ja kysytään myöhemmin josko voisimme ampua vielä muutaman kierroksen - vai miten se nyt meni?

Lisää takaa-ajoa, nyt jalkaisin koska se on tietysti nopein tapa selvittää lopullisesti tilanne. Mukana kuvassa on pari eksynyttä pikkupoikaa ja - kyllä, heidän äitinsä. Aaargh! Otsasuonet hakkaavat ja sohva tuntuu persustan alla tulikuumalta, miten 53 minuuttia voi olla näin pitkä aika? Lopulta hirviö kuolee tervehtien viime voimillaan tämän luokse loikkinutta pupujussia. Siis mitä vittua?!?

Luojan kiitos tätä elokuvaa ei tarvinnut katsoa selvin päin...

Edited by MiR, 11 June 2012 - 20:41.

[Meller]

The Incredible Melting Man (William Sachs, 1977)



Ammutaan miehitetty raketti Saturnukseen, takaisin saadaan säteilytetty miehistö joista yhtä lukuunottamatta kaikki kuolevat (kait, jäi vähän epäselväksi) ja "onnekas" henkiinjäänyt rupeaa sulamaan, ottaa sen johdosta separit ja rupeaa riehumaan - tähän kaikkeen menee elokuvan aikaa noin viisi minuuttia, ja sitten menoksi...

Aavikko, auringonpaiste ja ilman kummempia selityksiä sekaisin mennyt säteilymutantti haahuilemassa pitkin hiekkaisia maisemia ihmislihan perässä... yhtymäkohtia on enemmän kuin riittävästi The Beast of Yucca Flatsiin, vaikka maisemista aavikkoa on vain alussa. Edeltäjänsä ja verrokkinsa tavoin tämäkin elokuva on eräänlainen aikakapseli 50-luvulta, The Incredible Melting Man matkasi vain vuosikymmenen pitemmälle levittämään mielisairauttaan ja olemaan toteemi menneestä ajasta. Monasti tulee mieleen tämän olevan sellainen leffa mikä BoYF olisi voinut olla - eikä näillä eväillä silti kuuhun mennä, saati Saturnukseen asti...

Parhaat hetket (etenkin varsin unohtumattomaksi äityvä alku) ovat ehtaa mielisairauden, huonojen ideoiden ja päättömien päätelmäketjujen kavalkadia, valitettavasti vain tahti hyytyy loppua kohti aina välistä kamalan ponnettomaksi laahustamiseksi (kuin nimikkomutanttimme kulku ikään) ja touhu lipsuu aikakautensa tusinakauhuiluksi. Ilahduttavan pöhkö ja positiivisen visvainen teos tämä on silti, jonka vahvat 50-luvun lainat toimivat eduksi. Oikeasti ehkä 2 / 5, mutta yrityksestä ja muistona menneistä alan suuruuksista tulee yksi piste lisää.