59 replies to this topic

[Salt Flat Kid]

DVD:n kommenttiraidalla kerrotaan, että 50-luvun technicolor-kopioissa vaijerit eivät näkyneet (koska kuva oli pehmeämpi), mutta 60-luvun tarkemmissa ja kirkkaammiksi värimääritellyissä eastmancolor-kopioissa olivat jo selvästi näkyvissä.

 

 

Marsilaisten kummalla tavalla kobrilta ja hiukan joutsenilta näyttävät alukset leijuvat selvästi vaijerien varassa, mutta kun mielikuvitukselle antaa vallan eikä katso niitä vaijereita ovat tehosteet suorastaan hienot.

[Meller]

Creature with the Atom Brain (Edward L. Cahn, 1955)



Curt Siodmak on kirjoittanut erittäin näppäriä käsiksiä kauhuelokuvan kuolemattomiin klassikoihin - tämä ei missään nimessä ole yksi niistä, ellei sitten päättömyyksistä voi syyttää puhtaasti ohjaajaa. Minun veikkaukseni: It takes two to tango...

Maanpakoon Eurooppaan ajettu gangsteri (täh?) on suorittanut salaa paluun jenkkilään. Mukana on tullut saksalainen tiedemies, joka on onnistunut gangsterin rahoittamilla kokeilla luomaan ihmisruumiista säteilylitkulla käyvän polttomoottorin jota voi komennella radioaalloilla (täh?) tekemään mitä käskijä haluaa. Tiedemiehemme suunnitteli käyttävänsä keksintöään hyvään (täh?!), mutta gangsteri haluaa käyttää sitä kostoon. Ovela poliisin tutkija pääsee typerryttävän tarkalla, oivaltavalla ja tehokkaalla (täh?) työllä kostojuoneen kiinni.

Hyvä elokuva tämä ei juuri millään muotoa ole, mutta kömpelyydessään ja typerehtimisessään ehdottoman hauska. Poliisityöskentelyn päättelyketjut ja metodit ovat mitä parhainta viihdettä, kuten myös moninaiset metatieteelliset hölinät havaintomateriaaleineen. Ja tietenkin säteily ja sen käsittely... Paljon pahemmankin näköistä materiaalia on aikojen saatossa filmille tallentunut, esim. avausotos on tyylikkään näköinen ja kiteyttää ääni- ja kuvamateriaalillaan onnistuneesti kaiken hienon mikä näissä 50-luvun mörköilyissä on arvostettavaa. Yleensä ottaen tuotanto ei ole ollut lajityypin kriteereihin nähden halvimmasta päästä, tai ei ainakaan näytä siltä. Nautittava kakku juuri huonoutensa kautta ja atomikalkkunointia paremmasta päästä.
 

[Meller]

The Giant Claw (Fred F. Sears, 1957)




Ca-Caaaw! Jättimäinen punk-lintu tulee ja syö maailman! Se ei näy tutkassa, se iskee arvaamatta, se mulkoilee häijysti, se yksin terrorisoi maailmaa ja uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa. Sen touhuja alleviivaa monotoninen kertojanääni joka tekee triviaaleista kohtauksista pöljäilyn juhlaa. Se jää tosin valovuosia jälkeen japanilaisia lentäviä serkkujaan sekä mielipuolisuudessa että viihdyttävyydessä ja lainaa järjellisemmän näköisen efektimateriaalinsa Earth vs. the Flying Saucersilta, mutta mitäs pienistä. Harvemmin sitä näkee kynityn kalkkunan kalkkunaelokuvassa.

Onko tämä sitten kehnon elokuvanteon merkkipaalu, kuten moni jaksaa intterneetin ihmeellisessä maailmassa toitottaa? Minusta ei. Huono ja tahatonta huumoria mukavasti sisältävä, mutta itse todella päräyttävän näköistä lintuhirviötä laskematta on sitä reilusti repäisevämpiäkin nähty ja koettu. Hauskaa huonoilua silti.

[MiR]

 

Peter Maris: Alien Species (1996)

Pienen budjetin leffat ovat oma juttunsa, mutta näillä tähän tuotokseen käytetyillä rahoilla ei osteta enää juuri niitä kengännauhojakaan. Juoni on kaikessa simppeliydessään yksinkertainen: armada UFOja saapuu maahan ja alkaa kaappaamaan ihmisiä sekä tuhoamaan autoja, taloja yms lähinnä perstuntumalla toimivalla logiikalla. Suurten lautasten saapuessa puolestaan paikan päälle käy selväksi, että ne ovat peräisin samalta tehtaalta kuin ID4:sen vastaavat. Liekö Alpha Centaurissa ollut jossain vaiheessa kunnon hyökkäysalus ale tms.

Videokameroilla kuvattu materiaali näyttää juuri niin halvalta ja amatöörimäiseltä kuin voi pelätäkin ja 90-luvun tietokonepelejä muistuttavat tehosteet vetävät loputkin matosta sieltä jalkojen alta. Silti tässä suoranaisessa paskassa on sitä jotain. Tiedättehän, sitä joka saa nauttimaan niistä styroksin palasista ja samoista uudelleen ja uudelleen käytetyistä efekteistä. Tosin ensi kerralla en todellakaan katso tätä tekelettä selvin päin ja siihen toiseen kierrokseen voi mennä vielä pitkä aika...

[Meller]

Inseminoid (Norman J. Warren, 1981)



Ahooga! Ahooga! Kädellinen jättikyrpä pesueineen uhkaa sivistystä! Alienia kaksin käsin rippaava ja kaikenlaisesta abduktiomällistä koostuvassa cocktailissa piehtaroiva Warren-kipeily kaivoskuiluja ja kylmiötiloja muistuttavalla kuolleen planeetan tukikohdalla on huonoilun herkkua, etenkin kun mulkosilmäinen kullihirviö pääsee irti. Eikä siinä vielä kaikki retkikunnan ongelmat, vielä vaarallisemmaksi kun osoittautuu kullimyrkytyksen saanut tutkija joka sekoaa, lisääntyy, huutaa joka välissä naama irvessä amalgaamipaikat paistaen ja käy vielä terveiden urheiden astronauttien kimppuun kömpelön verisin seurauksin. Avaruus on paha paikka, jossa pensassahalle voi löytyä hypotermian kourissa yllättäviä käyttökohteita, kuten oma jalka... Ei jumalauta, logiikkapiiri ylikuormittuu - miten tältä planeetalta pääsee pois?! Suu kiinni, järki romukoppaan ja nauti kyydistä. Aikansa parhaita Alienin menestyksen poikimia käänteisnerouden kipinöiviä tuotteita, for sure.
 

[JPJ71]

Vaikka näitä elokuvataiteen helmiä onkin tullut katseltua luvattoman vähän, niin nimet ovat tuttuja, koska lähes joka toinen tuntuu olevan myös Misfitsin biisin nimenä (tai jonkun muun horrorpunk-kopion).

 

Tuosta tuli mieleen että itse kiinnostuin näistä 90-luvun alussa pitkälti The Crampsin jumalaisten sulosointujen ansiosta.Yhtye hehkutti usein haastatteluissa vanhoja scifi ja kauhuelokuvia,erityisesti 50-lukulaisia sellaisia.Roky Erickson kolahti myös tuolloin erittäin lujaa ja mieshän väänsi biisinkin Mellerin yllä arvioiman Creature with the atom brainin innoittamana.

Ongelma tuolloin reilut parikymmentä vuotta sitten oli että kukaan muu Suomessa ei tuntunut 50-luvun atomimutantti-elokuvista välittävän tuon taivaallista,moni ei välitä vieläkään mutta nykyään sentään materiaalin saatavuus on aivan eri luokkaa.Silloin näitä piti hommata ympäri maapalloa ja tietysti pääosin umpisurkeina kopionkopionkopioina.Oi niitä aikoja...

Täytyy myöntää että vuosiin en ole näille altistunut, kun on pitänyt tuota korkeampaa elokuvataidetta harrastaa, mutta nyt tämän ketjun luettuani on kyllä aivan pakko vääntää jonain päivänä muutama rivi ties kuinka kauan hyllyssä katsomattomana pölyyntyneestä Mesa of lost womenistä.Hirvittää jo nyt.Myöhemmin...

[Meller]

The Blob (Irvin S. Yeaworth, Jr. 1958)



Voi Your Town, USA -parkaa... ainoana toivona vanhoihin nahkoihin puettu mukateini Steve McQueen nuorisojoukkioineen äkäistä mansikkahilloa vastaan. Punainen vaara leviää kuin maapähkinä voileivälle ja sekaan ängetty epäterve annos teinielokuvaa sulattaa hiljalleen aivoni ulkoavaruuden hyytelön kaltaiseksi lihaa syöväksi muhjuksi. Minkä muistin olleen tavallista piirun verran huolitellummin toteutettu ja astetta fiksumpi mömmö ulkoavaruudesta... Suhteellisen huolitellun näköinen ja timmisti ohjattu ehkä, mutta tarina ja käsis on laahaava sekoilu "the boy who cried wolf" -mukaelmana, jossa on muutama hersyvä camp-hetki (kuten heti alun meteori ja maajussi -kohtaus, mikä inspasi Stephen Kingin ja George A. Romeron vastaavan episodin Creepshow'ssa), paljon kuolleita hetkiä, pari otosta aidosti onnistunutta tunnelman rakentelua ja kaikkea tätä sitomaan massa epäkiinnostavaa tankeaa paskaa.

Uskomattomin, mieltäkääntävin asia koko elokuvassa on edelleen alkutekstijakso tunnareineen. Ainakin kaveri joka on keksinyt lisätä jo kärkeen tällaisen biisin elokuvalle, on nähnyt tapahtumien koomisen aspektin. Yy-kaa-koo, kaikki mukaan...

http://www.youtube.c...h?v=XzHDvzGmmw0

[JPJ71]

The Blob tosiaan on harmittavan keskinkertainen tekele mutta filmin elokuvateatterijaksossa vilahtava(en nyt muista nähtiinkö elokuvasta vain pari sekuntia)Daughter of horror kaikkea muuta.Doh julkaistiin alunperin nimellä Dementia vuonna 1955 ja se oli täysin tuntemattoman John Parkerin ainoa(?)ohjaus.Parker oli elokuvafriikki jota innoitti ilmeisesti saksalainen 20-luvun ekspressionismi ja Carl Th.Dreyerin mestariteos Vampyr(1932).Dementia toteutettiin täysin ilman dialogia ja sen kuvasi Ed Wood Jr:in hovikuvaaja William C.Thompson.Visuaalinen jälki ei muistuta kyllä lainkaan Woodin elokuvia ja väitetäänkin että kameran takana olisivat heiluneet pääasiassa erinäiset elokuvaopiskelijat.

Dementia floppasi joka tapauksessa täysin ja 1957 The Blobin tuottaja Jack H.Harris osti siihen oikeudet,leikkasi filmiä jonkin verran,lisäsi kertojanäänen ja julkaisi siis nimellä Daughter of horror.The Blobissa nähty pätkä oli  kaiketi tarkoitettu jonkinlaiseksi mainospalaksi.

Kino video julkaisi jo vuonna 2000 R1 Dvd:n joka sisältää nuo molemmat versiot ja kyllä tätä on vankasti erikoisuuksien ystäville suositeltava.En ole vielä Harrisin  Daughter of horroria saanut kokonaan katsottua mutta Dementia  saattaa  liioittelematta olla koko 50-luvun omituisin amerikkalainen elokuva.

Edited by JPJ71, 02 May 2013 - 14:44.

[Meller]

^ Dementia / Daughter of Horror tosiaan vilahtaa muutaman sekunnin ajan elokuvateatterin kohtauksessa. Suosittelen kyllä kyseistä huuruilua minäkin, lämmöllä. Hetken ihmettelinkin, miten ihmeessä juuri Dementia oli päässyt mukaan The Blobiin, kuittasin sitten että olivat varmaan halvalla saaneet., tai keneltäkään kysymättä käyttäneet. Kertomasi historiikki selittikin kätevästi, miksi. Daughter of Horror -versiota ei muistaakseni brittikielkoltani löydy, mitä en etukäteen pidä kuriositeettia kumemmpana menetyksenä - niin paljon harmittaa Chaplinin The Gold Rushinkin jälkiäänitetty versio, vaikka kyseinen aivopieru onkin itse Chaplinin käänteisnerokas idea ja tekosia. 

[Meller]

Village of the Damned (Wolf Rilla, 1960)

John Wyndhamin scifi-klassikon The Midwich Cuckoos filmatisoinnille on turahtanut vuosien saatossa klassikkostatus jo omasta takaa. Tämä taakka kulkee sen harteilla yli viiden vuosikymmenen jälkeen varsin kepeästi ja ansiosta. Kylmän sodan tuotteena hetkeksi uinahtavasta ja hetikohta joka hedelmällistä naista myöten paksuna olevasta kylästä nopsaan kasvavine aivohirviöjälkeläisineen heijastelee aikansa tunnelmia ja pelkoja osuvasti, vaikka maalitauluna hirveälle salajuonelle onkin tasapuolisesti koko maailma, ei vain läntinen yhteiskunta. Tarinan läpikotainen tuttuuskaan tai sen ennalta tietäminen ei vie löytämisen iloa pois asteittain aukeavasta kerronnasta. Mustavalkokuvaus on nätin näköistä ja tunnelmallista, erityisesti avausjakso ennen alkutekstien rullaamista ja finaali mielen murentuvine seinineen ovat suorastaan loistavia. Tiiviit tunti ja vartti myöhemmin sitä toteaa Village of the damnedin olevan hieno kuva aikansa kauhuelokuvasta, onnistunut lapsikauhun hyödyntäjä ja mainio varhaisesimerkki "mikä nuorisoamme vaivaa" -teemasta.


Children of the Damned (Anton Leader, 1964)

Lähtökohtaisesti ei tuntunut hyvältä ajatukselta jatkaa Children of the Damnedin lopullisista tunnelmista jatko-osalla. Ja näinhän se on, ettei meille näytetä lähtökohtaisesti mitään uutta, lapset ominaisuuksineen ja yleinen tunnelma ovat yksi-yhteen samat. Mutta mutta... on siinä ja siinä, petraako sika juoksuaan toisella kierroksella. Samaa viivaa vähintään hätyytellään.

Children of the Damned hylkää aikaisemman elokuvan tapahtumat tyystin - pelin henkenä on tällä kierroksella sama VotD:n hedelmöitystapahtuma, mikä on tapahtunut yksittäisille naisille ympäri maailmaa ja mistä YK:n lapsitutkimuksen kautta päästään sattumalta jyvälle. Tätä seuraa melkoinen kylmän sodan sininen liekitys, missä eri valtiovallat alkavat pitää mustasukkaisesti kiinni omastaan ja juonitella muidenkin resurssien rohmimista. Children... herättää edeltäjänsä mysteerin henkiin, lisää siihen hyvän määrän eettistä pohdintaa ja näyttää niin tehdessään suorastaan syntisen hyvältä, kiitos kameravelho Davis Boultonin, joka teki myös The Hauntingista visuaalisesti(kin) upean kokemuksen. Itse asiassa, tässä leffaa pohtiessaan pitänee julistaa jatko-osa ihan hiukkasen paremmaksi kuin edeltäjänsä, verrata sitä The Manchurian Candidateen ja väittää sen jääneen epäreilusti edeltäjiensä jalkoihin vain siksi, että joitakuita on hermostuttanut epäjatkumo ensimmäiseen osaan nähden. 

[Meller]

The Blob (Chuck Russell, 1988)



Niitä harvinaisia hetkiä, jolloin uusiotuotanto pieksee esi-isänsä liehuvin lipuin. Russellin filmatisointi liittyy vähäisempänä mutta erittäin elinkelvollisena vesana 80-luvun onnistuneiden tieteiskauhun päivitysten joukkoon The Flyn ja The Thingin alapuolelle. Tämä versio ihmisiä syövästä hillosta on ärtsympi, tiukemmin paketoitu ja tekee scifi-kauhuilun lajityypille yllättäviä (ja yllättävän ilkeitä vetoja), toisin kuin pliisuksi teinipurkaksi tehty isukkinsa. Se on tänäkin päivänä näyttävää mömmöilyä ja läträämistä, jossa Kevin Dillonin nousee pikkukaupungin rebel without a cause -raggarista ainoaksi jolla on järki päässä ja sydän paikallaan, ellei avuksi lyöttäytyvää Shawnee Smithiä lasketa. Hyvä balanssi teen steamia, näyttävää ja kekseliästä splatteria, yllättäviä käänteitä ja rippunen oikeaa jänskätystäkin.

[Meller]

Invisible Invaders (Edward L. Cahn, 1959)



Kuuta asuttaa näkymätön kansa, joka saa päähänsä parinkymmenen tuhannen vuoden tarkkailun jälkeen vallata maapallon mitä nerokkaimmilla tavoilla: ehdottamalla ensin yhden tiedemiehen kautta ehdotonta antautumista, sitten ryhtymällä sabotaasi-iskuihin ja Plan 9 -touhuihin, eli vanhaan kunnon kuolleiden henkiin herättämiseen. Uhkaa torjutaan käppäisen pienin joukoin, kun ydinsuojabunkkerissa pähkäillään kuinka saada uhka näkyväksi. Huh... ainakin on aineksia vajaaseen 70 minuuttiin ladattu.

Cahnin kehittelemästä sillisalaatista irtoaa näillä eväillä ainakin pikkukivaa - yksin kaiken aloittava labraonnettomuus on lyhykäisyydessään näkemisen arvoista kamaa. Tapahtumaketjujen sisäinen logiikka on - noh, omanlaistaan (suosikkina kuollut lentäjä joka käy esittämässä ultimaatumin kaikille maan asukkaille - paikallisessa lätkämatsissa), ja liikutuksen kyynel meinaa puskea silmäkulmaan, kun tajuaa ettei rahaa ole ollut käytettävissä juuri lainkaan näiden visioiden toteutukseen. Taiten käytetyn arkistokuvan yhdisteleminen marhaaviin eläviin kuolleisiin luo pari melko onnistunutta apokalyptista visiota ja tuo kaikuja tulevista zombihienouksista. Hyvää meininkiä kuulat täysin hukassa.

[Meller]

The Earth Dies Screaming (Terence Fisher, 1964)



Yhdessä yössä sakki kupsahtelee minne ja miten sattuu, ja muutamat henkiinjääneet jäävät pähkimään jotta mitä ihmettä tapahtui ja keitä ovat nämä lamppupäiset kaverit heidän kaduillaan... Miniatyyribudjetin englantilaisessa invaasioelokuvassa on omaperäisyyttä, hetkittäin asiallista apokalypsin tuntua ja yritystä, mutta lupauksia ei juuri lunasteta toteutuksen jäädessä tavattoman jähmeäksi. Yleinen fiilis on kuin pikakelatussa televisiosarjan pilotissa, missä leikkaamon lattialle tuntuu jäävän paljon järkeä, ja hommat jäävät tyystin kesken loppukrediittien pyöriessä. Rahaahan ei käytössä ole, joten saamme melko hupsun näköisiä muukalaisrobotteja päin näköä kohtuudet ylittävän täysilaidallisen. Mikään täyskelvoton kuriositeetti se ei ole, ainakaan jos minkäänlaiset postapokalyptiset skenaariot viehättävät. Tuntuu silti että Fisher painelee autopilotilla menemään, sen verran hehkutonta jälki on verrattuna herran sydänveren lopputuloksiin.

Edited by Meller, 22 September 2013 - 12:25.

[Meller]

Phase IV (Saul Bass, 1974)



Aiemmin unohdettu, nyttemmin DVD-markkinoiden myötä elpynyt pieni helmi löi jalat aika hyvin alta kovista odotuksista huolimatta. Nämä mutantit ovat pieniä, arkipäiväisiä, kiehtovia ja tällä kubrickmaisella tyylillä kuvattuna asiallisen mystisiä ja ahdistavia. Erikoinen (ja selittämättömäksi jäävä) kosminen tapahtuma aktivoi muurahaislajit puhaltamaan yhteen hiileen, ja tätä vaiheitain etenevää ihmiskunnan loppulaulua seurataan neljässä vaiheessa psykedeelisen ahdistavissa lopunajan tunnelmissa erittäin niukkaeleisesti ja painostavasti. Pohjimmiltaan hyvin simppeli tarina tukee valittua muotoa, liikoja koukeroita ei oikeastaan kaipaa mystistä tunnelmaa rikkomaan.

[Meller]

The Crawling Eye (1958) / yksisilmäiset lonkero-otukset hyökkäävät radioaktiivisen pilven suojista.

Myös iskevämmällä alkuperäisnimellään The Trollenberg Terror tunnettu muukalaisparanoiaa ja hriviökauhuilua naittava brittituotos erottuu viihdyttävästi edukseen ameriikanserkuistaan sekä alppi(studio) maisemillaan että lajityypilleen harvinaisemmasta maltillisesta rakentelusta. Ja koska atomiajalla ollaan, tietysti säteily liittyy ainakin kevyesti kuvioihin... Juu, se on amalgaami itseään paremmista elokuvista (mieleen tulee ainakin Invasion of the Body Snatchers ja kaksi ekaa Quatermassia), mutta pyrkimys tunnelmointiin ja elementtien ahkera sekoittaminen ja sekaan heitto luovat menoon positiivista arvaamattomuutta pioneerihengessä. Kömpelöt mutta sympaattisella tavalla niljakkaat päänölliäiset ymmärretään jättää loppupuolen herkuksi.