Jump to content


Photo

Kauhun anatomia 2010-luvulla

kauhu kauhuelokuva horror

  • Please log in to reply
8 replies to this topic

#1 QCine

QCine

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,283 posts

Posted 03 April 2013 - 21:53

Olen jo hyvän tovin ehtinyt pähkiä, että mikä hitto siinä on, että vaikka nykykauhu tulvii jos jonkinlaista turskeaa kuvastoyritelmää ja cgi-morfautumismasturbaatiota, siitä huolimatta sormella osoittava hevosnaamailmeinen 1978-vuosimallin käkkäräpää-Donald Sutherland on tuhat kertaa tehokkaampi? Miksi sitä huomaa ajattelevansa Polanskin "Vuokralaisen" ahdistunutta tunnelmaa katatonisine ihmisineen silloin tällöin, vaikka aikoinaan kuittasikin ensikatselun no jaa -tyyliin? Miksi ihminen katsoo splattereita silmää räpäyttämättä, mutta kun se yksi silmä viilletään Buñuelin lyhärissä, vaipuu katsojaraiska kaksinkerroin?


Mikä tämä kauhun juttu on, se jokin? Mitä sen pitäisi olla, jotain subliminaaliako? Ei in-your-face, vaan in-your-head? Tämän ajatuksen kannattaja olen, minkä myötä enemmistöön kuulunen. Pitää olla hämärää, selittämätöntä, eikä lopussa pahemmin suudella. Mutta vastaavasti tässä viime vuosina on kaihertanut tuo kanssaihmisteni yllättävänkin matalakynnyksisesti halveeraama kolikon kääntöpuoli eli halpahintainen säikyttely. Mitä vikaa on kunnon säväreissä, jos sen osaa? Manaaja III:en käytäväkohtaus ei mielestäni ole halpahintaista säikyttelyä, vaan upea esimerkki ja -kuva hiljaisuuden taitavasta käytöstä: kauhussa myös tauot ovat musiikkia. Tai no, etenkin tauot. Danny Torrancen pitää saada ajaa sillä polkuautollaan se kilsanmittainen tour de overlook, jotta tyttöduon teho optimoituisi.

 

Onko kauhuelokuvassa kokonaisuus tai koherenssi sittenkin yliarvostettu juttu, tekevätkö osuvat detaljit sittenkin sen parhaan kauhun? The Reptilen nimimonster, vaikkei leffana niin kaksinen ollutkaan, Hohdon sikanaamarijätkä tai irrallinen "tuesday"-teksti, Ringin kaivosta nouseva kiireetön pikkutyttö, 1985-Fright Nightin jättisuinen eukko, Nightmare on Elm Streetin yksittäisotos, jossa Freddyn sivulle levitetyt kädet ovat yhtäkkiä pirun pitkät... Mitä yksittäisiä kuvia teidän muiden mieleen on polttunut? Tai miksei myös ääniä: ovathan John Carpenterin yksinkertaiset mutta tehokkaat varhaisleffojensa musateemat suht ylittämättömiä.

 

Ehkä tämän ketjun aloittamisen pointtini on suunnaton mielenkiinto "pieni on suurta"-ajattelua kohtaan. Ne taitavat olla ne suht pikkudetaljit, joita pelkäämme tai olemme pelänneet. Onko tällaisessa kvalitatiivisessa minimaalisuudessa onnistuttu viime vuosina, vinkatkaapa, kas kun en ole noita uudempia kauhuleffoja juurikaan vahdannut? Notta onko esim. siinä Paranormal Activityssä jotain, vai onko se halpahintaista säikyttelyä? Vai vain tylsää? Blair Witch Projectistakin olisin aikoinaan halunnut pitää, mutta sitten

Spoiler

 

Vai onko sittenkin kyse vain siitä (kielletystä), mitä on salaa lapsena tai muuten vain herkimmässä iässä sattunut näkemään?

 

Joka tapauksessa meille on jo ehtinyt kasvaa parikin sukupolvea, joilta ei ole kunnolla elokuvitse peloteltu perkeleitä pellolle, ja sehän on yksinkertaisesti väärin.



#2 Alive

Alive

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,089 posts

Posted 04 April 2013 - 08:32

Noin pitkä alustus vaatisi kunnon vastauksenkin, mutta totean tässä vaan että tuo BWP:n kohtaus, jonka mainitsit, niittasi itsensä tajuntaani pitkäksi aikaa juuri tuollaisena "pikku detaljina", joka vaan toimi. Siinä ei tapahtunut mitään, mutta se antoi mielikuvitukselle mahdollisuuden kuvitella mitä on voinut tapahtua että tuohon tilanteeseen päädytään. Ja mulle se toimi, toki tiedän että paljon on niitä joille se ei toiminut. Katseluympäristöllä varmasti oli vaikutusta (Night Visions silloin joskus).

 

Manaaja III:sen käytäväkohtaus on yksi säväyttävimpiä kohtauksia ikinä.



#3 Meller

Meller

    Full Member

  • Elitisti
  • PipPipPip
  • 1,138 posts

Posted 04 April 2013 - 21:28

Ylitsevuotava CGI-höttö ja sen mahdollistama liiallinen asioiden yleisölle yksityiskohtaisesti näyttäminen ovat olleet modernin kauhun riippakiviä siinä missä muu taitamaton efektien käsittely ovat olleet sitä ennen blue- ja greenscreenejä. Toisaalta niissä piilee hitonmoinen mahdollisuus, toisaalta ne ovat väärinkäytettynä varsinainen elokuvallinen Pandoran lipas. Käsipelillä rakennetut efektit vaativat toimiakseen hyvää, erinomaista tai mestarillista teknistä toteutusta, kuvausta ja leikkausta, sekä tietenkin tämän koko orkesterin ohjausta, jotta illuusio toimisi ja tapahtuisi jenkkitermein "suspension of belief". Kun kaiken voi rakentaa jälkikäteen ja nojataan liikaa pikselikuorrutteen toimivuuteen ja uskottavuuteen (mikä on kovankin rahan tuotannossa edelleen usein hukassa), se näyttää johtavan usein huolimattomuuteen ja ylilyönteihin. Tästä kumpuaa oma lähtökohtaisesti skeptinen "vanhassa vara parempi" -asenteeni uudempaa kauhuelokuvaa kohtaan.

Kun asenteista puhutaan, joudun myös tunnustamaan olevani fakkiutunut menneisyyteen tuijottelija kauhun(kin) osalta, joka seuraa loppujen lopuksi aika satunnaisesti genren uusia tuotoksia, mutta silti itseä kiinnostavia nimikeitä tulee tsekattua aika tasaisesti. Hyvääkin uutta on tehty: ajatuksella, käsityöllä tai hyvällä CGI-silmällä ja -maulla. Helmiä kaivaessa joutu käsittelemään tietysti aika paljon sontaa. Mikään ei ole muuttunut siinä suhteessa: esimerkiksi kovasti ihannoimani 70-luvun tyylinen kauhu sisälsi kamalan kuorman paskaa yhtälailla.

Kauhussa yleensä mikään ei ole myöskään pohjimmiltaan muuttunut. Ihminen edelleen pelkää ja pelon lähteet ovat pääasiassa samat kuin aina, muoto ja painotukset ovat saattaneet vuosikymmeninä ajan trendien mukaisesti muuttua. Tuntematon pelottaa edelleen, uhkaavat äänet yössä, pimeys näköaistin riistävänä ja kömpelöksi ja epävarmaksi helposti tekevänä elementtinä. Väkivallan kohtaaminen. Väkivaltainen kuolema. Kuolema yleensä. Kuolleet. Taudit. Sitten on pelon sukulainen inho, mikä on helpompi herättää ja mitä nykyaikaiseksi mielletty kauhuelokuva käyttää railakkaasti elementtinä, usein syöden itsensä. Näiden kautta kuitenkin tehokeinot ja teemat ovat pohjimmiltaan samat kuin aina.

Tekisin itse eron halpahintaisen säikyttelyn ja hyvän säikyttelyn välillä. Minä lasken halpahintaiseksi monesta kasarislasherista tutut valesäikäytykset narisevine ovineen joista tulee joku elukka ulos, ja sitten perään tulee perinteisemmin todellinen vaaratilanne, tai "kekseliäämmässä" tapauksessa vielä toinen valesäikäytys, ja sitten ehkä todellista vaaraa. Samaaan kategoriaan menevät nämä uhkaavalla nostatusmusiikilla alkavat kohtaukset, jotka päättyvät yllättävään vilaukseen ja tekevät sen niin saamarin ilmiselvästi, että "kliimaksin" näkee tulevan vähintään metaforisen kilometrin päästä. Jälkimmäisen voi tehdä hyvinkin ja hyvällä maulla, mihin lienee QCine viittasitkin peräänkuuluttaessasi kunnon säväreitä ja merkitseviä taukoja.

Yksityiskohdat ovat tärkeitä myös kauhuelokuvassa ja helposti juuri ne koukut mistä elokuva muistetaan, mistä puhutaan kavereiden kanssa ja minkä perusteella leffaa suositellaan tai haukutaan. Kuitenkin arvostan eniten kokonaisuutta, mutta en välttämättä sitä että itse tarina on se ehjin kokonaisuus, vaan että tunnelmasta pidetään huolta, sitä vaalitaan ja ruokitaan näyttämällä välillä voimakkaita kontrasteja yleiseen ahdistukseen, jolloin se paha ja kauhea tuntuu taas jossain palatessaan kuvioihin. (Tästä toimii kerronnallisesti hyvänä esimerkkinä tuoreeltaan katsomani The Girl Next Door.) Läpeensä ankea tai pelkkää luontaantyöntävyyttä sisältävä elokuva voi toki myös toimia, mikä on paria pykälää haastavampi temppu ja vaatii toteuttajaltaan helvetisti näkemystä ja lahjoja.

Omalla kohdallani toimivat parhaiten todella perinteiset ja primitiivivaistoon hyvin toteutettuna suoraan vetoavat esitykset kuten vaikkapa The Others, tai tehokkaasti teemoihinsa ja pelon aiheisiinsa nykymaailman päivän polttavista ongelmista ja ilmiöistä naittavat ja niitä hyödyntävät teokset, kuten esimerkiksi Eden Lake. (Jälkimmäisen moderniuden voi tosin kyseenalaistaa: millä aikakaudella nuorison häiriökäytös ei olisi ollut aikuisista pelottavaa tai täysi mysteeri?) Ei se tuoreus, vaan se taito ja sydän. Eikä se vintage-status, vaan se taito ja sydän. Black Swanista tuli diggailtua samoista syistä kuin Repulsionista tai La locatairesta. The Otherista pidin, koska pidin The Hauntingista ja The Innocentsista. [Rec] iski, koska niin iski aikoinaan Romeron zombitkin. Eden Lake ja The Children, koska Who Can Kill a Child. Ja niin edelleen.

Itse otsikon mukainen kauhun anatomia 2010-luvulla? Huh. Kysy uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin - jälkiviisastelu on paljon helpompaa. ;) Villi ennustukseni on, että vuosikymmenen päätteeksi todetaan jotta samat sisuskalut siellä on, järjestys ja koko voi vaihdella menneeseen nähden.

"The lady can't talk, asshole! And for the record - I'M the dyke!!!"


#4 angst

angst

    Member

  • Elitisti
  • PipPip
  • 263 posts

Posted 05 April 2013 - 23:10

Pahemmin en saa kiinni signaaleista, joita tässä heitellään, mutta oma käsitykseni 2000-luvun kauhusta on valitettavasti se, että mikään ei ole enää katsojille uutta tai kiehtovaa. Käsitys on vallallaan, että kaikki on käden ulottuvilla, netissä. Englannissakaan ei enää elokuvia juuri sensuroida, mitä nyt laki vaatii joitain kosmeettisia poistoja, esim. lasten- tai eläintensuojeluun vedoten... Muutos on ollut shokeeraava kaikessa laajuudessaan, koska se on samalla vienyt uskon sensoreiden oikeassa olemiseen: kuinka muuten koko koneisto noin vain lakkautettiin, kun yksi henkilö jäi eläkkeelle... Samalla jäi historiaan ns. kielletty hedelmä: tällä hetkellä kieltojen ja sensuurin perusteet ovat melko perusteltavia, katsoja alkaa eläytyä sensorin mielenliikkeisiin.... Kaikki ovat Facebookissa tykkäämässä toisistaan, eikä juuri aitoa uhan tuntua ole niin sensorin kuin katselijankaan suuntaan. Kauhulta on munat tipahtaneet tässä juoksussa. 

 

Ei juuri nykyelokuvissa riitä kehuttavaa. Kun elokuvan tekijätkin tiedostavat oman steriiliytensä, ja yrittävät sen seurauksena kaikenmoisia "kauhun tasapainon ylityksiä", ei tuloksena voi olla kuin tuubaa ja scheissea. Harmi kun kaikesta liikkuvasta on jo remake olemassa. Mihin seuraavaksi tarttua? 

 

Tilanne on kuin kotimaisella elokuvalla: ketään ei kiinnosta, ja musiikkikin on huonoa. 

 

Paluu juurille on siis väistämättä edessä. 



#5 Moreno

Moreno

    Member

  • Elitisti
  • PipPip
  • 316 posts

Posted 06 April 2013 - 12:13

Ainakin Ti West tuntuu olevan oikeilla jäljillä elokuviensa kanssa aikakautena, jolloin mikään ei tunnu yleisölle enää missään ja halutaan nähdä kaikkea mahdollista kamalaa ja aina vain yltiömäisempää väkivaltaa tai hirvittävämpiä kummituksia tahi hirviöitä. Itselleni iski kyllä todella kovaa The Innkeepers, jossa West hyödyntää juuri näitä ennakko-odotuksia: Yleisö odottaa ja odottaa, ohjaaja pelaa aikaa ja viipyilee hotellin käytävillä ja hiljalleen rakentaa uskottavia hahmoja joita katsoja uppoutuukin seuraamaan mielenkiinnolla. Elokuva toimii tietyiltä osin aivan helvetin upeasti ja onnistuu pitämään yllä ahdistavan jännityksen mutta kusee aina silloin tällöin korttinsa lässähtämällä turhuus-shokkeihin. Ja kuitenkin ilmeisesti tuottajien tai jonkin ulkopuolisen painostuksesta mukana on aivan liikaa näitä helppoja nykyelementtejä, vaikka onkin selvää mitä tyyliä West on lähtenyt tavoittelemaan.

 

Sama ongelma vaivaa täyspastissia House of the Deviliä, joka sortuu lopulta samalle halpamaisuuden tasolle kuin muutkin nykyleffat, mikä syö älyttömästi filmin tarkoitusperiä, mutta on jälleen ymmärrettävä ohjaajan pyrkimystä miellyttää myös nuorta yleisöä ja varmistaa leffan kaupallinen menestys.

 

Kunhan Ti saa riittävästi vapautta ja sopivan budjetin, luulenpa että luvassa voi olla vaikka minkälaisia herkkuja nostalgiannälkäisille maltillisen kauhun ystäville. Vaikkakin on sanottava että herran viimeaikaiset lyhyet ohjaustyöt parissa tuoreessa antologiakauhuleffassa ovat olleet hämmentävän huonotasoisia.


Karon katkerat leffa-arvostelut:
http://www.youtube.c...no?feature=mhee

#6 Kari Häkkinen

Kari Häkkinen

    Member +

  • Foorumikäyttäjä
  • PipPip
  • 461 posts

Posted 07 April 2013 - 10:27

Kauhussa yleensä mikään ei ole myöskään pohjimmiltaan muuttunut.

Kauhuelokuvien käsikirjoittamisessa on tullut ratkaiseva muutos kännyköiden myötä. Ihmiset voivat nyt kolmannella vuosituhannella lähettää ja vastaanottaa käytännössä mistä tahansa paikasta reaaliaikaista puhetta, ääntä, tekstiä ja liikkuvaa kuvaa. Ongelmatilanteessa voi aina soittaa apua tai raportoida avaruushirviöistä Facebookin päivityksessä. Fiksu epäilyttävän peukalokyydin ottaja lähettää digikuvan auton rekkarista ja vaikka kuskistakin ennen autoon astumista. Tai jättää kännykän päälle niin, että tuttava voi kuunnella liftarin ja kuskin keskustelua alkumatkan ajan. Eksyneet paikallistuvat kännyjen avulla kummituskartanoista ja kidnapatut moottorisahamurhaajien kätköistä. 

 

Tästä syystä tapahtumia sijoitetaan aikaan ennen kännyjen keksimistä, tai pistetään joku roolihahmoista valittamaan elokuvan alkuun kentän puuttumista. Esimerkkeinä vaikka Låt den rätte komma in uusintaversioineen, norjalaiset Død snø, Rovdyr sekä Fritt vilt-elokuvat, Wrong Turnit ja uudemmat Hills Have Eyesit.


Edited by Kari Häkkinen, 07 April 2013 - 10:57.

En lue viesteihini tulevia vastauksia.


#7 Jakel

Jakel

    Expert Member ++

  • Varapäätoimittaja
  • PipPipPipPip
  • 2,855 posts

Posted 07 April 2013 - 11:45

Eristyneisyys on aina ollut peruselementti, eikä siihen nyt ole mitenkään ratkaisevia ns. realismiongelmia ole kännyköiden kautta tullut. Samalla tavalla langallisissa puhelimissa oli aina syystä tai toisesta kaapelit poikki kun kännyköissä taas kenttä.
'Elokuva on värillinen, vaikka se sijoittuu 1200-luvulle. Oikeasti värielokuva keksittiin vasta 1900-luvulla, joten mustavalkoisuus olisi lisännyt realismin tuntua.'
-Braveheart, Mesta.netin leffamokat.

#8 Red Right Hand

Red Right Hand

    Superspammer

  • Elitisti
  • PipPipPipPipPipPip
  • 4,166 posts

Posted 07 April 2013 - 12:24

Eristyneisyys on aina ollut peruselementti, eikä siihen nyt ole mitenkään ratkaisevia ns. realismiongelmia ole kännyköiden kautta tullut. Samalla tavalla langallisissa puhelimissa oli aina syystä tai toisesta kaapelit poikki kun kännyköissä taas kenttä.

 

Juuri näin.


Talking shit about other people only makes you look like a loser.
- Rob Zombie

 


#9 seagull

seagull

    Member +

  • Elitisti-toimittaja
  • PipPip
  • 399 posts

Posted 10 April 2013 - 21:02

Pari "uutta", leväperäistä, mutta kenties yksinkertaista pointtia mutulla, ymmärtäen sen etteivät nämä ihmetystä aiheuttavat asiat välttämättä perustuksiltaan ole muuttuneet mihinkään:

 

Ihmiset tietävät yleisesti jo asioista ja maailmanmenosta vähän enemmän kuin maaseudun aikaan - ovat myös kiinnostuneempia ottamaan niistä selvää kaiken muun päälle. On omakohtaista tietämystä toki aiemmin verrattu elokuvallisen toimivuuden käsitykseen, vaikuttavat ne lopulta elokuvakokemukseen tai eivät, mutta mikä tahansa duudeliduu-kummittelu ei kaiketi mene enää tiedon vuoksi läpeensä. Yliluonnollisuudesta, hulluudesta, vilpittömästä uskosta pahuuteen ym. muista peruselementeistä lie tullut mahdottoman oloisia, iloinen lintukoto turruttaa ja informaatio rullaa. Uhalta ja kauhun tuntemiselta vaaditaan aina vain suurempaa suoraan tajuntaan iskevää konkreettisuutta, mikä varmaan on johtanut ja tulee johtamaan säikyttelyperversioiden lisääntymiseen jatkossakin. On se tehty hyvin tai ei, muut keinot eivät ns herätä tuntemuksia, koska apinalta ei voi vaatia kovinkaan suuria.

 

Merkityksellisiä teemoja, varsinkaan meta-sellaisia, uudesta kamasta ei enää löydy, abstraktiot katoavat hiljalleen. Hyvänä esimerkkinä aloitusviestissä mainittu Sutherland osoittaa sormellaan ja samaan aikaan huutaen vieruskaveriaan kuin fundamentalistikäännynnäinen, joka on bongannut vääräuskoisen keskuudestaan. Nykyään taas ei ole enää varaa liittää tulkintoihin edes metatasoja muuten kuin väkisin, muuten siellä voi olla joku omilla aivoillaan ajatteleva mulQ otsassa vaatimassa jonkinlaista selkeää todistusta tapaukselle - ikään kuin tilanne ei olisi ironinen. Ulkoelokuvallisia kauhun kohteita ei ole tarjolla elokuvan käyttöön hyödynnettäväksi - tai vaikka olisikin, niitä ei hyödynnetä - vaan pitää vain plagioida vanhaa ymmärtämättä mikä siitä vanhasta on tehnyt aiemmin tehokasta, ja se on vain katsojan mahdollinen tietämämättömyys asioista, joista nyt tiedetään ja kirjoitetaan enemmän ja laajemmin. Tällöin jäljelle jää vain siis katsojan vakuuttaminen säikyttelyn tehokkuudesta, kaiken lataaminen puhtaisiin teknisiin keinoihin, joiden kliinisen toimivuuden ymmärtävät kaikki maanosasta riippumatta.

 

Jos mennään enempi laajempaa tietoutta ylläpitäviin maanosiin, niin myös vuokralainen oli hyvä esimerkki. Uusia vittumaisia sellaisia tulee kuitenkin jatkuvasti lisää, asuntosijoittajat näkevät heistä painajaisia, mutta silti elokuvissa "jumiudutaan vain viittauksiin", tuhotaan yleisten tuotantovaatimusten mukaisesti oma mielikuvitus, kuunnellaan liikaa zombista käyvää oikeamielistä kaveria ja/tai lähdetään rakentamaan kaikkea juurikin teknisen säikyttelykonkreettisuuden siivellä. Hulluusgenressä varsinkin asetetaan tähtäin selvään - ja päättelykyvylle keskaria osoittavaan - visioon eli (päähenkilön) kahtiajakautumiseen, mikä tekee todelliselle kauhulle vain hallaa. Vaatimattomammassa draamassa kerrotaan viimeistään lopussa mistä on kyse, kauhu alkaa lipua samaan kastiin.

 

Kauhun syntymekanismien tiedostaminen, toisin sanoen katsojien itsetietoisuus ja informaation liikkuminen edestakaisin luonee "uuden" kauhun luojille paineita siitä, millä enää voi vakuuttaa. Suunta on "vanhakantaisen" eli yksisuuntaisen, kankaalta/ruudulta katsojan mielikuvitukseen vetoamisen sijaan "uudenaikaista", enempikin kaksisuuntaista. Katsojasta tehdään vähän kuin väkisin aivoton osallinen tapahtumia, ikään kuin hänellä olisi valta päättää mikä on kauheaa. Elokuva ei sitä päätä. Tämä päätösmahdollisuus tekee nykykauhusta elotonta, kun aiemmin kyse saattoi olla vain siitä, että annettiin taidokkaiden konstien avituksella ainoastaan mahdollisuus tutkailla jotain outoa. Outo onkin nykyään enemmän totta, ja katsojan omien päätelmien muovailtavissa. Kuten yllä mainittua, myös Ti West on (kenties) pakotettu selittämään kaiken, eikä siitä hyvä seuraa. Asiasta eivät kuitenkaan valita kuin keskimäärin hieman iäkkäämpää kauhua paljon katsoneet, jotka näiden elokuvien pariin edes eksyvät.

 

Tuo liian kovan realistisuuden (näkökulmasta riippuen muovisuuden) peräänkuuluttaminen kauhuelokuvateollisuuden taustalla yleisesti ottaen vaikuttanee. Sellainen kliininen suhtautumistapa kauhuun - joka nyt genrenä ei edes perustu mihinkään muuhun kuin mielikuvitukseen, duh - rummuttaa vain tieteellisempien skenaarioiden ja jokaisen henkilökohtaisten todella tiukkojen mutta tulkinnanvaraisuuksettomien tärskyjen puolesta. Ne tärskyt ovat "yleisinhimillisiä", eivätkä ne kanna vettään siitä kaivosta, joka on muurattu umpeen tiettyjen painajaismaisten asioiden toteutumisen pelosta. Kauhua pitääkin jo melkein etsiä genren ulkopuolelta, elokuvista, joiden allegoriat eivät edes kauhun tai jännityksen tunteita ensisijaisesti pyri rakentamaan.





Also tagged with one or more of these keywords: kauhu, kauhuelokuva, horror

0 user(s) are reading this topic

0 members, 0 guests, 0 anonymous users