Jump to content


Marienbad

Member Since 24 Sep 2003
Offline Last Active Feb 14 2018 10:18

Posts I've Made

In Topic: Mitš Elitisti-forumin vški katsoo 2018

26 January 2018 - 01:34

Ken Loach: I, Daniel Blake (UK-Ranska-Belgia, 2016) – Cannesin kultaisen palmun voittaja on tarina brittimiehestä, joka sydänkohtauksen jälkeen joutuu turvautumaan yhteiskunnan työttömyys- ja sosiaalitukijärjestelmiin. Hän huomaa syrjäytyneensä modernin elämän digitalisoitumisesta ja siten kaikista ”turvaverkoista”. Mies saa avukseen tiukassa rahatilanteessa kipristelevän yh-äidin, jonka kohtaa samoilla virastoasioilla. Byrokratia esitetään pelottavalla tavalla ja toisaalta humoristisesti, vähän kuin Kaurismäellä.

Leffan kuvaus todellisesta köyhyydestä länsimaisessa hyvinvointivaltiossa on heviä kamaa ja leffan voisi julistaa yleissivistykseen kuuluvaksi kaikille. Puhuttelevaa, kriittistä realismia, joka tuntuu aivan dokumentilta, vaikka on vain mestarillinen dramatisointi.

DVD:n ekstroissa on myös pätkä Cannesin kiitospuheesta, jossa Ken Loach puhuu lyhyesti ns. maailman tilasta ja Britannian ruokajonoista, joiden inspiroimana elokuva syntyi. Kontrasti on huikea, kun leikataan yleisössä istuviin starboihin ja miljonääreihin. Monet kuuntelevat puhetta haltioitunein ilmein, hyvin amerikkalaisesti...

...Jack Nicholson istuu laiskasti, nyrpeähuulisena ja äärimmäisen ikävystyneen näköisenä penkillään kuin antiikin jumala. (Ikävystyneisyys ei kai johdu puheesta, oletan että hän on oikeasti sellainen.)

Billy Ray: Secret in their Eyes (USA, 2015) – vastenmielinen mysteeritarina tyttömurhaajan etsinnöistä LA:n juristiskenessä. Elokuvassa on niin moni asia pielessä, että kannattanee tehdä omat johtopäätökset katselun jälkeen, katsella siis ”seikkailumielellä”. Elokuvassa ihmisen arvo määritellään ja arvioidaan pariinkin otteeseen, hyvin selkeästi, koulutustaustan perusteella. Kun tulee erimielisyyksiä, tiukka asianajaja kertoo kuinka asiat ovat ja kuka kukin on – mitä seksikkäämpi sen parempi, sillä häntä kuunnellaan! Asiat muuttuvat yksinkertaisiksi ja selkeiksi. Maailma on sellainen kuin se on, ja Harvardin lakitieteilijät ovat etulinjassa tämän asian toteamisessa. Ilman muuta siitä kannattaa tehdä jännitysviihdettä aikuisille.

Elokuva on puistattava ja kylmä, kaikki juonenkäänteet ovat kuin kehnosta, lapsen sepittämästä sarjakuvasta: Hollywoodin opportunisti-harjaantumisluokan taidonnäyte 2010-luvulta. Nicole Kidman näyttää haaveilevalta narkkarilta (kuten tavallista), ja Julia Robertsista jää mieleen huomattavan suuri nenä. Pääosan neekeri on päässyt ”pinnalle”, muttei aja tässä onnettomassa rahastusprojektissa taatusti minkään ryhmän etuja: sama mies oli voimakas ja unohtumaton Steve McQueenin 12 Years a Slaven pääosassa!

Oma syyni, kun katson näitä umpisurkeita dekkarien roskafilmatisointeja, aikaa ja kengänpohjia kuluttaen. Ainoa positiivinen asia on, että kaikki nämä ”no, annetaan mahdollisuus” -leffat on tsekattu kirjaston levyiltä with no fucking money involved.

Chris Morris: Brass Eye (tv-minisarja – UK, 1997) – oleellinen, överimpi versio The Day Todaysta kuuluu elitismin yleissivistykseen. On hauska lukea Wikipediasta silloin tällöin, mitä erilaisia kohuja ja pahennuksia sarja aiheutti. Kieltämättä välillä mennään hyvin aroille alueille, ja henkilökohtaisesti pidän The Day Todaysta vielä enemmän.

Chris Morris: Jam (tv-minisarja – UK, 2000) – hämärä, kieroutunut ja armoton musta komedia on ollut taatusti ihmebantulaisten takaraivossa. Jamin esittämä ihmisviha on niin äärimmäistä, ettei se olisi mahdollista ilman (siitä syntyvää) absurdia huumorisensaatiota; toisaalta tätä ei voi katsella tolkuttomasti, ettei ala maailmankuva vääristyä liikaa, heh.

Chris Morrisin ja käsikirjoittajakumppaninsa Peter Baynhamin luomia tilanteita ja hahmoja yhdistävä ajatus tuntuu perustuvan siihen, että ihminen voi olla äärimmäisen yksinäinen, surullinen, tyytymätön ja onneton elämässään, mutta entä jos hän silti vielä syvemmällä tasolla pohjimmiltaan onkin ilkeä?

Mikään ikäryhmä tai sukupuolinen orientaatio ei ole suljettu pois häijyn sketsin alueelta, kunhan veitsen tulokulma on oikea ja täysin hallinnassa: muuten tämä ei ikinä toimisi.

Oleellista on huomata, miten tarkasti kaikki kohtaukset ja episodit on kirjoitettu; ei erilaisten manipulointien ja hyväksikäyttöjen uhreja pilkaten tai väheksyen vaan pikemminkin kysyen, mihin ihminen ei kykenisi? Tällaisen jälkeen ei taas jaksa valittaa ihan pienistä kommelluksista omassa pikku elämässään.

Chris Morris: The Day Today (tv-minisarja – UK, 1994) – mestarillinen ja ÄÄRIoleellinen uutis- ja ajankohtaissatiiri kuuden jakson pituisena tykityksenä. Mukana niin pidemmät ”in depth” -dokkarit kuin lyhyemmät uutisväläykset sekä tietysti kiusattu urheilutoimittaja ja onneton taloustoimittaja. Kaikkea luotsaa itse Morrisin esittämä aggressiivinen ja manipulatiivinen uutistenlukija-juontaja (mies on kirjoittamisen lisäksi erinomainen näyttelijä). Tästä saa niin paljon irti ei-brittinäkin, eikä katselu liian monta kertaa ole mahdollista. Olen testannut.

Yksittäisiä suosikkeja: laittomat hammaslääkärit öisissä autotunneleissa, dokkari kiusaajapapeista, Lontoon ”bomb dogs”, makaaberit vankila- ja teloitusreportaasit Yhdysvalloista, Music Television -parodia jossa Nirvanan ”panty smile” -terveyssidemainos ja kohua herättänyt rap-artisti biisillään ”Uzi lover”, jonka live-esitysten aikana artisti teloittaa ihmisiä lavalla... jnejnejne.

Fede Álvarez: Don't Breathe (USA, 2016) – Evil Dead remake -ohjaajan trillerikauhu kolmesta nuoresta nilkistä, jotka murtautuvat sokean sotaveteraanierakon umpilukittuun asuntoon vainuttuaan siellä suuren summan rahaa. Tietenkin he jäävät sisään lukkojen taakse, typeriä kun ovat – mitä tapahtuu seuraavaksi?

Alussa olin melko varma, että olin taas tuhlannut aikaa kiinnostuessani tästä teinikauhusta, nähtyäni sen kakaramaiset hahmot ja juonen monet epäuskottavuudet alusta lähtien (sokeaa kuumottajaa luonnehditaan vainoharhaiseksi, mutta silti ikkunat isketään paskaksi keskellä yötä ilman että vainoharhainen edes herää – puhumattakaan siitä että security companyn leivissä oleva isukki ei suojaa avaimiaan paremmin). Puolenvälin jälkeen homma kuitenkin muuttuu kipeämmäksi, yllättävämmäksi ja lupaavammaksi, ja lopulta elokuva jäi nipin napin plussan puolelle.

Jos ranskalaiset olisivat tehneet tämän 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Euroopassa, olisi kyseessä todennäköisesti kunnon (NV/R&A-)kulttipätkä: tarinassa on tiettyä potentiaalia a'la Marttyyrit, A l'Interieur jne. Nyt kaikki yltää siloposkisen jenkkikaman puitteisiin eli ei lopulta paljon mihinkään. Tapahtumapaikkana suburbaanisti ränsistynyt hämylähiö on hyvä, maaseutu olisi myös sopinut kuten Haute Tensionissa. Lopputeksteissä taitaa olla ainoastaan unkarilaisia nimiä, vaikka elokuvan valmistusmaa on USA.

Thea Sharrock: Me Before You (UK-USA, 2016) – katsottu Erholtzin kommentin inspiroimana. Mielestäni elokuvan ongelma ei ole siinä, että vammautunut/invalidi päähenkilö esitettäisiin taakkanna läheisilleen (kyllähän ne vanhemmat kovasti yrittävät auttaa poikaansa, etenkin äiti), vaan häiritsevä piirre löytyy tavasta, jolla päähenkilö itse suhtautuu onnettomuuden jälkeiseen tilaansa – miksi tehdä elokuva tyypistä, joka ei halua muuttua eikä myöskään muutu, sillä onhan ”henkilöhahmon kehitys” jokaisen draamaoppaan ensimmäisiä opinkappaleita? Henkilöhahmon muuttumattomuus tuntuu nihkeältä propagandalta, ja elokuvan hahmot huomioiden se on hyvin huolestuttavaa.

Elokuvassa työläisperheen kasvatti, luonnonlapsimainen, tunteellinen ja vähän hassu nuori nainen päätyy henkilökohtaiseksi avustajaksi rikkaan, yläluokkaisen pariskunnan aikuiselle pojalle, joka on neliraajahalvaantunut. Avustajanaisen ja pojan välille syntyy ystävyyssuhde, ja tyttö kuvittelee voivansa muuttaa pojan mielen eli itsemurha-aikeen sveitsiläisellä avustusklinikalla, josta myös pojan vanhemmat ovat (järkyttyneinä) tietoisia.

Elokuvassa rikkaan perheen poika puhuu ja unelmoi ainoastaan ”todellisesta minästään”, eli elämästään ennen onnettomuutta, jolloin ”kauniit ranskattaret antoivat minulle katseita”. Pankki- ja bisnesmaailmassa menestyneen nuorukaisen työtehtäviin kuului pienempien yritysten nitistäminen ja hävittäminen tieltä, urien tuhoaminen; ”elämäni oli täydellistä.” Tuon elämän muisteleminen synnyttää väkeviä menetyksen tunteita, jäljellä on pelkkä katkeruus, eikä elokuva etene pojan osalta siitä mihinkään.

Tietyllä tavalla varsin hurmaavakin naispäähenkilö (työläisperheen tyttö) tekee parhaansa auttaakseen miestä harkitsemaan näkökulmien avartamista ja uusia mahdollisuuksia pyörätuolista huolimatta.

Kuitenkin elokuva monin eri vivahtein vihjaa, kuinka ”vammautuneen” (vai peräti rikkaan vammautuneen?) elämä ei ole todellista elämää; toki muistetaan tökerösti mainita myös kyvyttömyys ”seksiin”, ainakin siinä sovinnaisessa mielessä, jonka elokuvan tekijät nähtävästi hyväksyvät. Naispäähenkilön suuhun on laitettu pöyristyttävän alentuvaa dialogia, kun hän puhuu itsestään ”yhtenä näkymättömistä”, sellaisista joihin mies ei ”huippupäivinään” olisi kiinnittänyt mitään huomiota. Hän kun ei ole rikkaita poikia jahtaava blondi, siis sellainen kuin jokaisen naisen tulisi olla menestyäkseen ja "pärjätäkseen", sanoo tämä elokuva.

Elokuvan sanoma kiikkuu kömpelön ja hallitsemattoman ja toisaalta vastenmielisen ja iljettävän välillä. Tuntuu kuin käsikirjoittaja ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, mitä mieltä oli ja mitä halusi sanoa koko asiasta, ja innokas mutta keskinkertainen ohjaaja olisi sitten lähtenyt sovittamaan tuota näkemystä.

Nyt ei todellakaan puhuta Cannes-kamasta. Viva humanity.


In Topic: Mitš Elitisti-forumin vški katsoo 2017

06 January 2018 - 00:16

Miksi Suomessa täytyy tehdä puolivillaisia näytelmäelokuvia kun aihe selvästi huutaa dokumenttia taakseen.

Mulle tuli tuosta lauseesta mieleen Selänne-dokumentti. Teos on vielä näkemättä, enkä usko tilanteen muuttuvan lähiaikoina.


In Topic: Mitš Elitisti-forumin vški katsoo 2017

05 January 2018 - 23:54

Gianfranco Rosi: Fuocoammare (Tuli merelläItalia, 2016) – kaikessa konkreettisuudessaan tämä dokkari on raskasta ja ravisuttavaa kamaa. Italialainen jäbä seurasi vuoden ajan pakolaisveneiden saapumisia Lampedusan saarelle tallentaen ihmisten tarinoita dokumenttiinsa. Monet ihmisistä tulevat (pohjoisen) Afrikan maista, joissa hyväosaiset länkkäriretkut voivat käydä omatoimimatkoilla, seikkailemassa. Sitä dokumentti ei käsittele, mutta sellaisen ajattelulta ei voi välttyä, kun miettii ihmisten asemaa Afrikan tietyissä maissa ja toisaalta Euroopassa.

Nigeriasta tai Sarven alueelta tulevien ongelmana on, että arabien ja mustien afrikkalaisten välillä vallitsee jokseenkin samantapainen primitiivinen vihamielisyys kuin juutalaisten ja muslimien, vaikka tuntuu (saa korjata jos yleistän liikaa) että viha ja ylenkatse ovat voimakkaampia arabien taholta mustia kohtaan. Sudanista tai Eritreasta Eurooppaan pyrkivät afrikkalaiset (ja kristityt) joutuvat kulkemaan esim. Libyan läpi, jossa heitä ei kohdella vieraanvaraisesti; vaarallisen merimatkan päätepisteenä on monille kuolema, eikä Euroopassa odota sadunomainen elintaso, vaikka elämä siellä/täällä mahdollista onkin. Dokumentti perustuu voimakkaisiin kuviin veneistä ja kasvoista, jotka jäävät mieleen ehkä pysyvästi, mikä pätee myös pakolaisia auttavan italialaislääkärin monologeihin ja tarinoihin. Tulee olo, että samoja juttuja ei voisi käsikirjoitetussa fiktiossa esittää uskottavasti.

Dokumentti laajentuu lopulta koko ihmiselämän ja järjestelmän analyysiksi: kuolleelta, anonyymilta pakolaisvauvalta
täytyy leikata sormi, kylkiluu tai korva irti ”todisteeksi” ja ”tietokantoihin”. Kuoleman jälkeiseltäkään häpäisyltä ei siis voi välttyä, kuten lääkäri asian ilmaisee. Tarkkailla ja rangaista... Vapautta ei ole olemassa. Edes lääkärillä ei ole mahdollisuuksia toimia sen mukaan, mikä hänestä eri tilanteissa olisi oikein, vaan on noudatettava sääntöjä, puskettava tilastoja ajan tasalle ja toimittava sen järjestelmän puitteissa, johon on synnytty.

Dokumentin kehyskertomuksessa italialaiset teini-ikäiset maalaistollot leikkivät sotaa ja ampuvat lintuja ritsalla samanaikaisesti, kun nestehukassa tärisevät afrikkalaiset ajautuvat rannikolle saastaisten pikkupaattien lattialankuilla päällekkäin maaten. Välillä kuullaan radiotallenteita uppoamispisteessä olevien paattien hätäkutsuista saarelle, jonne ei kuulu kohta enää mitään takaisin. Dokumentti on lohduton muttei kohtuuton. Se on yksi keskeinen kuvaus ihmiskunnan nykytilasta yleisellä, rajattomalla tasolla. Dokumentti kuitenkin tuo asiat lähemmäksi kuin lehtijuttujen lukeminen tai valokuvat. Taitava ja näkemyksekäs dokumentaristi antaa kuvien ja henkilöidensä puhua.

Suomalaisen dvd:n takakansiteksti on painotuksiltaan puolestaan aika tohelo: dokumentti ”onkin kipeästä aiheestaan huolimatta elokuva täynnä sydäntä ja toivoa.” Masentuneen ja muistikuviensa piinaaman italialaislääkärin pyyteettömät teot ovat toki esimerkki ihmisen kyvystä suureen hyvään ja osoitus ihmisestä arvokkaimmillaan, mutta elokuvan loppukuvista on korostuva ”toivo” kaukana. Pikemminkin, lopussa esiintyvien sota- ja ammuskeluleikkien rinnastus kauhuja pakenevien afrikkalaisten tai syyrialaisten ahdinkoon on osa laajempaa maailmankuvaa, josta dokumentti kertoo.

Mieleen tulee Jonathan Gloverin kirjan Ihmisyys sivuilla oleva toteamus/lainaus: "...tappaminen on miehelle samaa kuin synnyttäminen naiselle..." Pikkupojat leikkivät sotaa ja tappamista, koska se on heille
luonnollisin leikki. Ilmeisesti vielä luonnollisempi asia on selviytymistaistelu, mikä osoittaa että afrikkalaiset ja syyrialaiset pakolaiset eivät syyllisty mihinkään rikokseen.


In Topic: Mitš Elitisti-forumin vški katsoo 2017

04 January 2018 - 01:35

Oliver Stone: Snowden (USA-Saksa, 2016) – Oliver Stonen maailmantuska on muuttunut aiemman tuotannon aggressiivisuudesta ja vihaisuudesta tietynlaiseksi surumieliseksi vetoamiseksi yhteisen maailman puolesta, mikä on jatkuvasti läsnä Snowdeninkin narratiivissa. Aiheesta kiinnostuneille pakkokatsottavaa (kuka netin tai älypuhelimen käyttäjä ei olisi aiheesta kiinnostunut?) Laura Poitrasin haastatteludokumentin ohella.


Ti West: The Sacrament (USA, 2013) – kiinnostava nuori tekijä tämä Ti West. Mikrobudjetilla on luotu jännittävä ja hyvin hallittu sekoitus Wicker Manin hämärää kulttimeininkiä ja Cannibal Holocaust -tyylistä self shot -kamaa. Pieni kuvausryhmä lähtee etsimään nuoren jenkin kadonnutta siskoa uskonnollisesta yhteisöstä jossain nimeämättömässä paikassa/valtiossa, mahdollisesti Karibialla. Tunnelma kehittyy osaavin ja perinnetietoisin ottein. Tuoretta kauhua ilman elirothlaista sikailua tai goreilua.

Clint Eastwood: Sully (USA, 2016) – kuvaus Hudson-jokeen pakkolaskun tehneen, sankariksi välittömästi kohotetun pilotin ja lentomiehistön ratkaisuista, jotka ihmepelastuksesta huolimatta aiheuttivat uhkaavan vakuutus- ja oikeusjutun. Tom Hanks on hyvä ja aihe kerrotaan kuten pitääkin, niin että se kiinnostaa myös lentopelottomia. Itse kräshäys ei ole yhtä hurjasti toteutettu kuin Robert Zemeckisin Flightissa, mutta veteen laskeutumisen riskit käyvät silti hyvin selviksi. Takaumina kerrottava kokonaisuus synnyttää siistin trillerimäisen kokonaisuuden. ”Välityö” yleisölle mutta ohjaajalleen varmasti yhtä tärkeä kuin muutkin.

M. Night Shyamalan: Split (USA, 2016) – 24 tjsp. eri persoonallisuutta omaava nuori mies kidnappaa kolme teinimimmiä kotiinsa uppoutuen siellä lukuisiin eri rooleihinsa samalla, kun tytöt yrittävät keksiä pakokeinoa. Tyttökolmikkoon kuuluu tietysti hiljainen älykkö, kärsimätön ja hyvännäköinen luokan suosittu tyttö sekä tämän kaveri. Viihdyttävää höpöilyä ja shittiä, kuten Yotsuya jo sanoi. Leffan kohdeyleisöt on mietitty huolella, kokeneella silmällä: katsojista tytöt voivat samastua kaapattuihin ja seksuaalisen hyökkäyksen (lievän) uhan alla oleviin ikätovereihinsa, naiset yleisesti voivat viihtyä James McAvoyn kiiltokuva/lapsenkasvojen parissa ja ”kovasta tieteestä” kiinnostuneet saavat vastinetta rahoilleen kevyestä ja korkealentoisesta psykologisesta pölötyksestä. Vangitut teinitytöt riisutaan tuotapikaa tietysti alusvaatteisilleen jonkin tekosyyn nojalla, jotta (kaikenikäiset) miehet kiinnostuisivat elokuvasta. Well done, Night!

Korpela, Haapkylä, Knihtilä, Björkman, Kaskinen: Ruotsalainen hetki (Suomi, 2014) – tämän tekijät ovat käyneet töillään jo tutuiksi ja edustavat selvästi Suomen terävintä mustaa komediaa ja makaaberiutta. Jokainen neljästä on lahjakas ja muuntautumiskykyinen näyttelijä. Ruotsalainen hetki ei ole yhtä överi kuin Häiriötekijä (tai Ihmebantu), mutta kipeitä tilanteita, puistattavia nilkkejä ja säälittäviä tyyppejä on esillä tavalla, joka pakottaa pohtimaan elämän ja ihmissuhteiden absurdeja kipeyksiä. Älykästä, omaperäistä ja häiritsevää huumoria, josta huomaa joka katsomiskerralla jotain uutta. Tommi Korpela näyttelee suvereenisti näemmä mitä vain.

Ti West: In a Valley of Violence (USA, 2016) – loistavaa pikku nyky-westerniä voi helposti suositella genren klassikoidenkin tuntijoille. Yksinkertainen asetelma muuttuu tuota pikaa vetäväksi kosto- ja takaa-ajotarinaksi, joka on myös ehdotonta Palme d'Og -matskua! Elokuvan romanttinen jännite hahmotellaan alkupuolella hienosti. Ohjaaja-käsikirjoittaja West sai elokuvaansa Ethan Hawken ja John Travoltan, mikä kertonee käsikirjoituksen tasosta: suuria rahoja tällä tuskin tehtiin, mutta Ti West on indie-tekijöiden selvää eliittiä.

Robert Rodriguez: Machete (USA, 2010) – kokonaisuutena vähän lapsellinen yhden vitsin juttu, joka oli paljon hauskempi lyhyenä feikkitrailerina.


Jean-François Richet: Blood Father (Ranska, 2016) – paikoin hyvin epäuskottava ja suoraviivainen tarina nuoren tytön ja tämän erakkoisän (Mel Gibson) suhteesta, joka kärjistyy kun tyttö saa meksikolaisen sicarion kannoilleen sotkeuduttuaan huumejuttuihin nilkkipoikaystävänsä kautta. Gibsonin rosoinen karisma pelastaa paljon, ja copcarmaiset karut syrjämaisemat ovat mukavaa vaihtelua suurkaupunkien ja slummien rinnalla. Leffa tapahtuu pääosin "in the middle of nowhere".


In Topic: Mitš Elitisti-forumin vški katsoo 2017

02 January 2018 - 04:52

Morten Tyldum: Passengers (USA, 2016) – Hubble-avaruusteleskooppimainen draama runsaahkolla määrällä romanttista haaveilua, kun Chris Pratt rakastuu nukkuvaan astronauttinaiseen, mutta elokuva on paljon parempi kuin mitä annettiin ymmärtää Hesarin kyynisessä yhden tähden arviossa (mikäli muistan oikein..)

Miinusta kammottavasta loppubiisivalinnasta, kun original soundtrack on varsin mukavaa kuunneltavaa: olisi kannattanut sijoittaa nykyinen renkutus lopputekstien jälkipäähän, jolloin se olisi soinut siinä vaiheessa, kun sali on jo tyhjä. No, Hollywoodin ja musabisneksen kanssa ei aina neuvotella. Avaruusdiggareille elokuvassa riittää kivoja teknologisia leluja sekä kiehtovia kuvia ja ideoita, kuten uima-allas, joka kaareutuu lasipalloseinämänsä ansiosta ulos avaruuteen. Maininnan ansaitsee myös sympaattinen androidi, joka ei ole ihan ”superälykäs”.

Elokuvaa vaivaa tietty kerronnallinen hätäily, joka vesittää muutamien kohtausten eeppistä potentiaalia. (Tämä johtunee siitä, että kohdeyleisön ikähaitari oli ehkä 16-20v.) Turhan hätäisesti ohimeneviä juttuja ovat mm. Arcturus-tähden ohitus, joka on jo ajatuksena överi, tai kubricmaiset kuvat itse avaruusaluksesta, jonka (hakaristimäinen) design on muuten hieno! Kubrick-viittaukset eivät jää muutamaan kohtaukseen... Elokuva josta ei voi nauttia, jos etsii jatkuvasti kohtauksia, jotka eivät olisi oikeasti mahdollisia.

Daniel Espinosa: Snabba cash (Ruotsi, 2010) – en innostunut yhtään. Romaanifilmatisointi joka ei saa kiinnostumaan romaanista saati ihmisistä, joista tarina kertoo. Päähenkilö on olemukseltaan ja naamataulultaan aivan liian uivelo tuollaisen ”hyväosaisen mutta pahan pojan” rooliin. Kaikki on vanhan, tuhansia kertoja nähdyn diipadaapan väsähtänyttä toistoa. Mielessä pyöri jatkuvasti Audiardin urbaanirikollisuuden mestariteos The Beat that My Heart Skipped. Siinä on potkua.

S. Craig Zahler: Bone Tomahawk (USA, 2015) – ”rankisteleva” alkujakso oli melko ärsyttävä ja itsetarkoituksellinen, samoin loppuratkaisu on harmillisen simppeli ja yllätyksetön, mutta keskiosuus eli valtaosa elokuvasta on toimivaa takaa-ajokinastelun ja tihenevän jännityksen hahmottelua. Tyylikästä kuvausta, hyvää dialogia sekä säväyttävää perinnetietogorea, jälkimmäistä tosin ei niin paljon mutta silti Suomi-K18-leiman arvoisesti. Määrätietoisesti toteutettu genreyhdistelmä sai semikiinnostumaan ohjaajasta, jolla on nyt raudat tulessa. Kurt Russellin karisma on kiistaton ja iätön, sellainen joka saa parikymppiset mimmit ihastuksesta sekaisin vaikka äijä olisi satavuotias.
 

Jordan Peele: Get Out (USA, 2017) – oivaltavan hirtehinen näkemys rotukysymyksestä nyky-Yhdysvalloissa omituiseksi kauhuelokuvaksi rakennettuna. Puutarhakutsut jää mieleen ja kohtauksessa taitavat olla elokuvan hillittömimmät repliikit. ”Get out” -kohtaus on upeasti toteutettu, samoin muutamat yksittäiset kauhukuvat, jotka ovat hyvin polanskilaisia eli unimaisen uhkaavia mutta silti hämärällä tavalla huvittavia (

Spoiler
). Katsoja seuraa tapahtumien etenemistä päähenkilön näkökulmasta, ja tilanteen luonne säilyy siis pitkään mysteerinä, ennen hivenen geneeristä lopputulemaa. Silti vahvasti plussan puolella. Elokuva onnistuu luomaan omaperäisen allegorian todellisen maailman sosiaalisiin ilmiöihin, mikä saavutetaan yhdistelmällä paranoiaa, scifiä, kauhua ja mustaa huumoria. Mainiot näyttelijät ja naamat kaikilla hahmoilla.

Jon Watts: Cop Car (USA, 2015) – kaksi pikkupoikaa löytää jostain Teksasin takahikiän aroilta poliisiauton. Pojat lähtevät seikkailemaan pitkin autioita valtateitä ja dirt roadeja. Poliisiauton omistaja, paha kyttä (Kevin Bacon) on pian kuitenkin poikien kannoilla, erittäin halukkaana saamaan autonsa takaisin. Siisteissä liftarimaisissa maisemissa kuvattu pieni seikkailu sisältää outoa ja vähän sisäänpäinlämpiävää huumoria sekä tiettyä kohtalonomaisuutta, sillä pojat ovat teini-iän partaalla, mutta silti vielä aivan lapsia, poikia. Stand by Me kävi mielessä, ehkä vain pinnallisena yhteytenä.

Leffan loppupuoli kestää liian pitkään, rytmitysongelma paljastuu sen jälkeen kun vääjäämätön konfrontaatio ja huipennus
Spoiler
on tapahtunut... Leffan ohjaaja on ilmeisesti piilottanut mukaan runsaasti aselakia koskevaa kritiikkiä, mikä on nähtävissä parissakin kohtauksessa. Indie-helmi joka taisi tehdä ohjaajastaan megaleffojen tekijän. Niitä tuskin näen, mutta luen jos joku on katsonut.