Manara pin-up


Disko on rockin perivihollinen. Se on aistillista ja tyyliteltyä, itsekeskeistä ja kudokseltaan viettelevää. Muotisuunnittelija Sonia Rykel kuvaa diskoa näin: "Se on ensin hidasta ja seksikästä. Sitten äkkiä kädet lentävät ylös, keho alkaa täristä ja päässä räjähtää."

Kun Ihana-organisaatio ilmoitti järjestävänsä Klaus Kurjessa Studio 54 -aiheiset bileet heräsi halu päästä tunkeutumaan diskon dekadenttiin maailmaan, poseeraamaan ja kiemurtelemaan himokkaasti möyrivän musiikin tahdissa. Tuotahan disko juuri on, totaalisen hedonistista irrottelua. Deejii pistää päälle Musiquen kappaleen "Push Push in the Bush" ja siitä se alkaa - hyvässä ajolihassa olevat mustat naiset herisyttävät reisiään, valot välkkyvät, tungos on hirveä ja tärykalvot kovilla.

Ihanan bileissä kaikki näytti ensin olevan kunnossa. Oransseja afroperuukkeja ei näkynyt kuin muutama ja ainakin yksi mies oli riisunut itsensä pelkkiin satiinishortseihin kuten Studio 54:n baarimikot 25 vuotta sitten. Yazka oli paikalla, samoin kuin malli Kim Herold ja toinen Moonteeveessä nähdyistä kokeista. Valot välkkyivät, tungosta riitti ja tärykalvot olivat kovilla. Se missä meni taas kerran pieleen oli musiikki. Illan brittiläisen päävieraan Bert Bevansin setissä ei ollut tietoakaan 70-luvun lopun New Yorkin diskojen kuumeisesta ja hillittömästä äänimaailmasta vaan mies soitti lähinnä tavanomaista housea ja muutaman Bad Girls -tyyppisen perusbiisin siinä sivussa. Muut deejiit pyörittivät kellarissa funkimpia raitoja Disco Spectrum -levyiltä jotka olisivatkin puolustaneet paikkaansa jos illan teemana olisi ollut entiset mustan musiikin mekat Paradise Garage tai The Loft.

Studio 54:ssä, Xenonissa ja muissa superklubeissa ei tanssittu jazzfunkkia vaan diskoa isolla D:llä. Ritchie Kaczor, Robbie Leslie ja Jim Burgess pumppasivat ulos venäläisen tuottajan Boris Midneyn prototrancelta kuulostavia rytmiraitoja, ranskalaisten Jean Marc Cerronen ja Alec R. Costandinosin barokkisia minioopperoita sekä Grace Jonesin ja muiden korkealta ja kovaa laulavien diivojen camppejä homohymnejä. Rankemman luokan lihatiskit, kuten fistausliukasteesta nimensä saanut Crisco Disco, sekä pahamaineinen The Mineshaft olivat pimeitä loukkoja joiden soundi perustui Donna Summerin "I Feel Love" -biisillä kuultavan GP8-syntetisaattorin analogiseen pulputukseen. Kun klubit avattiin puolenyön jälkeen ja yleisö oli vielä kohtuullisen järjissään levyt soitettiin oikealla nopeudella. Yön mittaan kappaleiden pyörimisnopeutta hidastettiin asteittain, jotta vocoderit kuulostaisivat tarpeeksi vedenalaiselta Special K:n - eli ketamiinin - ja muiden hevosten tainnutukseen kehitettyjen aineiden turruttamissa aivoissa. Tämä käytäntö synnytti oman lajityyppinsä nimeltään "morning music", newyorkilaisen vastineen meikäläisten viimeisille hitaille. Aamumusiikkia tehtiin erityisesti Munchenissä Giorgio Moroderin Musicland-studiolla josta ovat peräisin alan klassikot "Evolution" ja "Get On The Funk Train". Seitsemän aikaan aamulla how many beercans can you shove up your ass -tyyppinen holtiton rypeminen oli ohi ja lattiaa alettiin pestä vesisuihkulla. Tolpillaan olevat juhlijat pureskelivat kuminauhoja ja horjuivat ylös portaita, pyörtyneet kannettiin ulos ja jätettiin makaamaan jalkakäytävälle.



Kaikkinainen turmeltunut ja vaaralliselta vaikuttava musiikki kiinnosti kovaan menoon tottuneita newyorkilaisia. Raflaavin materiaali saatiin yleensä Euroopasta, jossa erotiikkaan ja transgressiivisuuteen yleensä on aina suhtauduttu uutta manteretta avoimemmin. Vanha elostelija Serge Gainsbourg levytti ensin kappaleen "Sea Sex and Sun", jossa hän toi julki periranskalaista kiinnostustaan teinityttöjen pehmeään ihoon. Tämä ei vielä herättänyt pahennusta mutta kun hän ilmestyi televisioon laulamaan biisiä "Lemon Incest" oman 13-vuotiaan Charlotte-tyttärensä kanssa ranskalaiset hermostuivat, varsinkin kun Serge ja Charlotte vetivät esityksensä lähekkäin lakanoiden välissä. Kaunis ja vilpitön kuvaus isän ja tyttären välisestä rakkaudesta, vastasi tytön äiti Jane Birkin arvostelijoille television Gainsbourg-illassa joku aika sitten.

Sleazy eurodiskosoundi sopi luonnostaan Berliinin legendaarisille dragtähdille, kuten Romy Haag ja Amanda Lear. Romyn "Hermafrodite" jäi pienten piirien kulttisuosikiksi mutta Salvador Dalin muusana, Bryan Ferryn kansikuvatyttönä ja David Bowien rakastajattarena 70-luvun alussa mainetta saanut Amanda Lear pääsi myyntilistoille ympäri Eurooppaa heti ensimmäisellä vuonna 1977 valmistuneella tanssilevyllään Tomorrow. Siinä oli kaikki mitä klassiselta homobiisiltä vaadittiin, nuhjuinen ja raukea melodia, vihjaileva sanoitus ja käheä-ääninen androgyyni laulaja. Tyyli toimi myös vuotta myöhemmin valmistuneen Flavio Morghenin giallon La Ragazza Dal Pigiama Giallo (The Pyjama Girl Case) soundtrackillä jolla Amanda lauloi kaksi biisiä "Look At Her Dancing" ja "Your Yellow Pyjama". Samana vuonna tähti juonsi Aristide Massaccesin (tunnetummin Joe D'Amato) mondodokkaria Follia Di Notte, joka kääntyy suomeksi Yön hulluus. Italiassa videona julkaistu filmi on tyypillistä myöhäisemmän mondokauden satoa joten ihmeteltävänä on lähinnä kinkkistä seksiä ja mauttomia showesityksiä. Amanda kuittaa esiteltävät episodit parilla lauseella ja keskittyy esittelemään kartanoaan, makuuhuoneensa interiööriä ja vaatekaappinsa sisältöä. Kuten tyyliin kuuluu vaatteet ovat kimaltelevia showasusteita ja muita dragahtavia plyymejä. Kaikki olivatkin jo Berliinissä olettaneet, että hieman kulmikkaan oloinen Amanda oli naista esittävä mies. Tosiasiassa hän oli naista esittävää miestä esittävä oikea nainen, ilmeinen harvinaisuus alallaan. Ovela ja salaperäisesti elehtivä diiva on pitänyt faninsa epätietoisuudessa näihin päiviin saakka ja kerää yhä jokavuotisilla konserteillaan pitkät jonot Pariisin Champs-Elyseéllä sijaitsevan The Queen -klubin eteen.

On kysymys sitten musiikista tai elokuvista kummallisin tavara tulee aina kuitenkin Italiasta. Amanda Learin menestyksen innoittamana italialaiset lanseerasivat oman tähtensä maansa orastaville transumarkkinoille. Olennon taiteilijanimi oli Cassandra ja esitys "I Feel Love":n hengessä tehty "Disco Panther". Aidon epämusikaalisesti esitetystä biisistä tuli kohtuullinen menestys ja laulaja ponnahti television showohjelmiin esittelemään hormonihoidolla aikaan saatuja rintojaan. Cassandra kuulosti kuitenkin rahvaanomaiselta ja tähti synnytettiin uudelleen glamoröösimmällä nimellä Eva Coates. Vuonna 1982 hänet kiinnitettiin pääosaan nopeasti ja halvalla tehtyyn kung fu-seksikomediaan Eva Man. Roisista hardcorena kuvatusta sänkykohtauksestaan huolimatta filmi floppasi, mutta jatkuva televisiossa häiriköinti, skandaalilehdissä pyllistely ja polttava tarve tulla todelliseksi artistiksi ajoi esiintyjää eteenpäin. Samana vuonna siunaantui sitten pieni vaatetettu osa Dario Argenton ilmiömäisessä Tenebressä, joka nähtiin myöhemmin myös Suomessa - amputoituna versiona tietysti. Ennen vaipumistaan hämäräksi, puolittain unohdetuksi kulttihahmoksi, jonka olotilasta ei ole täyttä varmuutta, Eva esiintyi vielä vaikuttavasti 1984 valmistuneessa trillerissä Mascara (Kuoleman Katse), pääosassa Swimming Poolin upea Charlotte Rampling, ja näytti mitä termi chick-with-a-dick todella tarkoittaa.



Lucas Balbon Midnight Median kustantama hieno Euro Girls Illustrated -kirja kertoo Mario Bavan Diabolikin tähtenä historiaan jääneestä Marisa Mellistä paljon mielenkiintoista, mutta jättää mainitsematta että loppua kohti traagiseksi kääntyneeseen tarinaan mahtuu myös hänen kohdallaan yritys päästä levylistoille. Esitys nimeltä Lady O ilmestyi ympäri Eurooppaa vuonna 1979. Kappale alkaa balladina jossa Marisa kuvailee kaihoisaan sävyyn kaipuutaan tulla rakastamansa miehen täydelliseksi orjaksi ja ihmettelee Pauline Reagen sanoin: "kuinka suloiselta tuska voikaan tuntua." Intron jälkeen äänenpaino muuttuu ja biisiin tulee kunnon tanssittava poljento. Marisa sähisee ja haluaa päästä häkkiin kuritettavaksi. "Lyö minua kuin eläintä", hän vaatii.

Italialaisilla on aina ollut pohjaton kiinnostus Eva Coatesin ja Lady O'n kaltaisia merkillisiä ja vulgäärejä ilmiöitä kohtaan. Surullisenkuuluisan Fatal Frames -filmin ohjaajan ja muusikon Al Festan laulajavaimo Stefania on hyvä esimerkki, hänen mielikuvituksensa riitti vain Anita Ekbergin kuuluisan kylvyn kopioimiseen Rooman Fontana Di Trevissä. Samaa temppuahan yritti myös mainstreamfilmeistä eläinpornoon ja sitä kautta itsemurhaan kymmenen vuotta sitten suistunut Karin Schubert. Al Festan menneisyydestä paljastuu kuitenkin yllättävästi ainakin yksi oikeasti hyvä levytys, ilman Stefaniaa. Metropole-nimisen projektin jazzahtava midtempoinen "Miss New York" on haluttu 12-tuumainen joka ei ollenkaan tuo mieleen Fatal Framesin halpaa taustamusiikkia. Biisi ei tehnyt mitään vaikutusta valmistumisensa aikoihin vuonna 1978, mutta on nykyään haluttua tavaraa groovea soittavien deejiiden parissa.

Chi-lehdessä ja Berlusconin television talkshoweissa poseeraavat tähtöset jäävät yleensä tuntemattomiksi Italian ulkopuolella, mutta yksi onnistui nousemaan puheenaiheeksi ympäri maailmaa. 1980-luvulla täyteen hardcorevauhtiin päässyt poliitikko ja pornotähti La Cicciolina alias Ilona Staller kunnostautui paitsi valkokankaan, radion ja television tähtenä myös laulajattarena parilla erittäin huonolla mutta mielenkiintoisella tanssilevyllä. Ensimmäinen oli laimea versio Drifters-biisistä "Save The Last Dance For Me", mutta seuraavat olivat jo räväkämpää tavaraa. Dementoitunutta Helinä-keijua muistuttava nainen visersi, huohotti ja kirkui kappaleilla "Perversion", "Black Sado" ja uuteen uskoon italiaksi väännetyllä Stones-klassikolla "I Can Get No Satisfaction". Nämä eivät olleet mitään "Je T'Aime... Moi Non Plus" -tasoista tuhmastelua vaan äärimmäistä, sanoinkuvaamatonta törkyä. Juuri sellaista mitä Klaus Kurjen kellarissa olisi vähintään pitänyt kuulla!