Manara pin-up

Sonic Youth - Corporate Ghost: The Videos 1990-2002

Vuonna 1981 perustettua ja siitä asti aktiivisesti lähes samalla miehistöllä toiminutta Sonic Youthia voi täysin oikeutetusti kutsua indie-rockin jumaliksi. Thurston Mooren (kitara, laulu), Lee Ranaldon (kitara), Kim Gordonin (basso, laulu) ja Steve Shelleyn (rummut) muodostama yhtye on pysynyt luomisvoimaisena ja uniikkina kymmenien albumien ja taas kymmenien projektien ja harvinaisten julkaisuiden jälkeenkin, eikä parilla uusimmalla levyllä ryhmään liittyneen kokeellisen elektronisen musiikin ja indierockin gurun Jim O'Rourken mukaantulo ole tahtia ainakaan haitannut. Uutta kuvamateriaalia vuoden 1991 The Year Punk Broke -kiertuevideosta lähtien odottaneet fanit palkittiin vihdoin keväällä 2004 kun videokokoelma Corporate Ghost julkaistiin. Ironisesti ensimmäinen painos ainakin Euroopassa oli viallinen ja odotus kasvoi siihen asti että uusi eheä versio saatiin kauppoihin.

Corporate Ghost kattaa yhtyeen tuotannossa vuodet 1990-2002 minkä aikana Sonic Youth julkaisi seitsemän albumia. Ensimmäisenä päivänvalon näki myös suurimman huomion osakseen saanut Goo (1990). Goosta julkaistiin itse levyn ohessa videokasetti joka sisälsi musiikkivideot kaikista albumin kappaleista ja ne kaikki ovat mukana myös Corporate Ghostilla. Dvd:n polkaisee käyntiin levyn avausraita "Dirty Boots", josta videon on ohjannut Sonic Youthin hoviohjaaja Tamra Davis joka on ollut mukana tekemässä yhteensä kuutta Corporate Ghostilta löytyvää videota. "Dirty Boots" on veikeä keikkakuvaus jossa flanellipaitaiset grunge-pojat ja tytöt daivailevat lavalta Nirvana-tamineissaan ja rakastuvat toisiinsa hienon biisin soidessa taustalla. Monin tavoin erikoisempi on seuraava, kenties yhtyeen parhaan kappaleen "Tunic (Song For Karenin)" -video. Karen Carpenterista ja hänen anoreksiastaan kertovan kappaleen visualisointi on hankalaa, eikä videotaiteilija Tony Oursleria voi ainakaan tavanomaisuudesta syyttää. Hyvin kotikutoisessa ja jopa naivistisessa videossa Kim Gordon vertautuu Kareniin erilaisten, hyvin yksinkertaisten ja siltä myös näyttävien luurankotrikkien kautta. Kuvanlaatu on hyvin rakeinen ja heikko ja kotivideomaisuutta on selvästi tavoiteltu.

Goo-videokokoelman budjetti oli hyvin pieni, melkein olematon, joten bändin rumpali Steve Shelley päätti ohjata itse "Mary-Christ":in. Lopputulos on onnistunut, se rakentuu upeista mustavalkoisista bändiä esittävistä super-8-filmeistä ja filminegatiivista jonka päälle on roiskittu maalia ja piirretty kuvia. "Mary-Christ" on lähes saumatonta äänen ja kuvan yhteensulamista. Tamra Davisin toinen video on 80-luvulle ja erityisesti sen muodille irvaileva "Kool Thing", jossa Kim Gordon keimailee uskomattomissa luomuksissa. Keskinkertainen video ei yllä svengaavan "Dirty Boots":in tasolle vaikka itse biisi onkin edelleen tiukka.
Goon puolivälissä pörisevä "Mote" puolestaan päätyi Ray Agony pseudonyymin alla ohjanneen Sergio Huidorin käsittelyyn, miehen ohjaamat "Galaxie 500":n videot olivat kiinnittäneet bändin huomion. "Mote" on yksi Goon pisimmistä kappaleista ja siksi varmasti hankala ohjattava mutta Huidor on onnistunut hyvin tekemällä videosta kokonaan pikselöityneen, sisältäen pääasiassa bändin rosoista soittoa treenikämpällä mutta myös mm. gorehoundeja innostavaa ruumiinavausmatskua. Erittäin toimiva video joka juonettomana ja näennäisesti hahmottomana jaksaa yli seitsemänminuuttisenakin pitää koko ajan katsojan mielenkiinnon yllä. Seuraavaksi nähtävä "My Friend Goo" on todellista filmin, tai tässä tapauksessa paremminkin videonauhan, tuhlaamista kun käsittämättömässä videossa Kim laulaa jossain toimistossa pinkeissä trikoissa biisin läpi. Okei, oli varmaan haastava ja kallis homma tehdä albumin jokaisesta biisistä hyvä video mutta tämä on jo törkeää katsojan aliarvioimista. Ei naurattanut.

Velvet Goldminella myöhemmin maineeseen noussut Todd Haynes, jonka Karen Carpenterista kertovaan varhaistyöhön ("Superstar") bändi oli ihastunut, pääsi ohjaamaan "Disappearer":ia yhdellä Goo-videokoelman suurimmista budjeteista. Videosta tuli hieno, tunnelmallinen ja erityisesti mustavalkoisilta otoksiltaan erityisen onnistunut. Haynesin kädenjälki oli ilmeisesti levy-yhtiölle hieman liian radikaalia (lue: epälineaarista) ja Tamra Davis leikkasi lopullisen version, mikä luultavasti vaikutti osaltaan siihen että "Disappearer" on jäänyt ainakin toistaiseksi Haynesin uran ainoaksi musiikkivideoksi. Erittäin ansioituneen, lähinnä punk-piireissä vaikuttaneen, musiikkivideo- ja b-elokuvaohjaajan Dave Markeyn ohjaamat "Mildred Pearce" ja "Cinderella's Big Score" jatkavat hieman kevyemmin eväin. Joan Crawfordin elokuvasta nimensä saaneen biisin videolla nuori Sofia Coppola ketkuttaa ja vetkuttaa Joanina noiserockin jyrätessä taustalla, mustavalkoinen kuvaus ja gogo-meininki tuo auttamatta mieleen Faster Pussycat Kill Killin! "Cinderella's Big Score":n video on visuaalisesti hyvin paljon kotivideota muistuttava, mikä se ehkä onkin, sisältäen lähinnä hyvää fiilistä henkivää kaduilla talsimista ja hengailua. Hyvin pienieleinen ja vähällä toimiva video.


Kool Thing Titanium Expose

New Yorkin boheemin Richard Kernin Super-8 pätkässä (pelkkää kitarafeedbackia sisältävä biisi ja video kestävät parikymmentä sekuntia) "Scooter And Jinx" kaksi mimmiä kuvaavat ja hierovat toisiaan lesbolaisissa tunnelmissa. Hämärä Kern-taideteos, joka tunnetaan myös nimellä "Money Love". Phil Morrisonin "Titanium Expose" on perinteisempi ja samalla tylsempi kuin Kernin video ja saa kunnian päättää Goon biisien sarjan. Video käynnistyy kuin mikä tahansa elokuva alkuteksteillä ja kohtaa kliimaksinsa pariskunnan Moore-Gordon pussaillessa sohvalla. Lopussa esiintyvä Sonic Youth -imitaattoribändi(?) on ihan veikeä.

Corporate Ghostin kolme seuraavaa videota ovat vuonna 1992 ilmestyneeltä Dirty -albumilta. Albumin avausraidan 100% pääsi ohjaamaan myös Goon avannut Tamra Davis. Videossa on Davisin oman materiaalin lisäksi käytetty kenties maailman parhaan musiikkivideo-ohjaaja Spike Jonzen (joka on toki myös yhtä hyvä perinteinen elokuvaohjaaja: Being John Malkovich ja Adaptation) skeittivideoita, jotka sopivat tähän mainiosti. Davisin itsensä ohjaamat otokset sijoittuvat skeittareiden kotibileisiin joissa bändi soittaa. Nick Eganin "Sugar Kane":ssa Harmony Korinen elokuvista tuttu Chloë Sevigny kävelee siilitukkaisena New Yorkin katuja ja käy viuhahtamassa catwalkilla tässä visuaalisesti paikoin erittäin tyylikkäässä ja hienostuneessa mutta lopulta turhan tasapaksussa videossa. Toisessa Eganin Dirty -kuvauksessa "Youth Against Fascism" ajetaan speedwayta soramontussa ja katsellaan bändiä sinisissä sävyissä, mutta junnaava biisi ei saa videotakaan lähtemään kunnolla liikkeelle missään vaiheessa.

Experimental Jet Set, Trash and No Starin (1994) avaava "Bull In The Heather" on luultavasti yksi yhtyeen tunnetuimmista ja kiistatta parhaista biiseistä. Tätä vasten on ilahduttavaa kuinka onnistunut Tamra Davisin musiikkivideo onkaan. Videossa nähdään värikylläistä karkkimaata jossa indie-komeetta Le Tigren nokkahahmo Kathleen Hanna tanssii ja riehuu bändin soittaessa vaaleanpunaisissa lavasteissa. Yksittäisistä kappaleen henkeen ja teemaan täydellisistä sopivista, suorastaan ihanista kuvista, väreistä ja kohtauksista rakentuu Corporate Ghostin hienoin video, joka on enemmän kuin osiensa summa. Videon kiinnostavuutta lisää pienet detaljit kuten mm. se näkymätön seikka että babydoll-pyjamassaan lastenhuoneen sängyssä lauleleva Kim Gordon on kuudennella kuulla raskaana. Laukkakisojakaan, joihin biisin moniselitteisessä nimessä viitataan, ei ole unohdettu.

The Carpentersin cover-kokoelmalle If I Were a Carpenter (1994) tehty hieno versio "Superstar":ista sai Dave Markeyn ohjaajakseen. Bändi oli tietysti innoissaan saadessaan tehdä kunniaa yhdelle suurimmista esikuvistaan ja Markey sai vihdoin ison A&M -levy-yhtiön kustantaman kunnon budjetin. Video lähtee liikkeelle kadulta jolla Carpentersit asuivat ja jatkuu loppuun asti lavalla jolla kuvattiin myös kaikki The Carpentersin videot. Bändi sai ensimmäistä kertaa luvan käyttää videoissa kuvia Karen Carpenterista, sillä aiemmin Carpentersit olivat ottaneet "Tunic (Song for Karen)":in loukkauksena. Vahingossa videoon päätynyt kultainen mikrofoni antaa hienon lisän hyvin tyylikkäälle ja visuaalisesti loistokkaalle 70-luvun viihdekonserttihenkiselle videolle, jossa bändin jäsenet soittavat smokeissaan ja iltapuvuissaan.


Little Trouble GirlSunday

Melko epäonnistuneena pidetyn Washing Machine -albumin (1995) kuutosraita "Little Trouble Girl" on levyn linjan mukaisesti suhteellisen heikko esitys eikä video sitä ainakaan paranna. Humanoidin palloillessa toimistorakennuksessa Kim Gordon hönkii biisin läpi Pixiesin Kim Dealin kanssa. Levyn timantti, lähes 20 minuuttinen "Diamond Sea" typistyy Corporate Ghostilla neljännekseen. Video on pienoisdokumentti vuoden 1995 jenkkikiertueesta ja toimisi varmasti paremmin pitkänä kokonaisena versiona. Kiertueen kuvauksesta vastasivat mm. Spike Jonze ja Dave Markey.

Vuonna 1998 julkaistu A Thousand Leaves jäi Washing Machinen tasolle, videoiden kohdalla mentiin vielä alemmas. Weirdo-ohjaaja Harmony Korinen pateettinen "Sunday" ei herää aamu-unisen Macauley Culkinin naamanvääntelystä eikä kitaristi Lee Ranaldo saa Hoarfrostillaan kiinnostumaan lumisen pikkukaupungin tylsästä kuvauksesta. NYC Ghosts and Flowers (2000) oli ensimmäinen levy jolla Jim O'Rourke oli mukana ja saundi on heti tuoreempaa. Videoksi päätynyt "Nevermind (What Was It Anyway)" on mainio biisi jonka kuvallinen toteutus jää tyylikkyydestään huolimatta aika mitäänsanomattomaksi.

Corporate Ghostin tuoreimmat videot ovat toiseksi uusimmalta julkaisulta Murray Street (2002). Molemmat näyttävät nopeasti tehdyiltä eivätkä yllä biisien tasolle. "The Empty Page":lla nähdään kiertuekuvausta, keikkoja ja nimmarien jakamista sekä Thurstonin pitämä hauska "I Am Not Beck" -paita. Freejazzia ja noisea The Blue Humansissa soittanut rumpali Tom Surgal ohjasi kutakuinkin epäonnistuneimman "musiikkivideon" pitkään aikaan. Disconnection Noticessa kuvitteellinen bändi riitelee autossa ja biisi soi taustalla. Mainio kappale kuuluu huonosti eikä tätä oikein voi kutsua musiikkivideoksi. En ymmärtänyt Surgalin nerokasta ideaa mikä ehkä kuuluukin mahdollisimman epäkaupallista musiikkia tekevän taiteilijan ambitioon.

23 musiikkivideon muodostaman varsinaisen Corporate Ghost -kokonaisuuden lisäksi levyllä on seitsemän bonusta. "Drunken Butterfly" (Dirty, 1992) on päätynyt askartelua harrastavan fanin käsittelyyn ja näemme nukketeatterikotivideon jossa bändi soittaa biisiä ja jammailee lavalla. Lopputulos on taatun kotikutoinen mutta hauska. Samalta albumilta peräisin oleva "Swimsuit Issue" on tylsä ja hölmö fanien tekemä video jossa hengaillaan olohuoneessa ilman paitaa ja vedetään röökiä. Myönnän että tyyppien moshpit on... noh, mielenkiintoinen.


Drunken Butterfly -bonusSpike's Eye

"Disappearer":ista nähdään Todd Haynesin aikakoodilla varustettu alkuperäinen versio ennen Tamra Davisin leikkausta ja jokainen voi itse todeta kumpi versio on parempi. Bonuksissa on mukana myös Thurston Mooren soololevyn (Psychic Hearts, 1995) lohkaisu "Ono Soul" joka kuulostaa ja näyttää ikäänsä selvästi tuoreemmalta. Loistavan tarttuva biisi on saanut kumppanikseen hienon videon josta vastaa jälleen Dave Markey. "Spike's Eye":ssa flunssainen Spike Jonze näyttää kymmenisen minuuttia bändistä ottamiaan valokuvia ja kertoo niiden taustoja ja "Sonic Spiel":issa haastatellaan Sonic Youthin videoiden ohjaajia. Parikymmenminuuttisessa dokumentissa on paljon hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita, Richard Kern mm. kertoo kuinka hänelle maksettiin 50 dollaria maksaneesta "Scooter And Jinx" -videosta 500 dollaria ja loppuraha sniffattiin nenään. Omalla tavallaan huikein lisäpala on "My Sonic Room", nuoren fanin bändille lähettämä kotivideo 90-luvun alusta. Fani maalaa huoneensa seinälle koko seinän peittävän Goon kansikuvan ja pyytää lopussa bändiä tulemaan tapaamaan häntä kertoen ajo-ohjeet lentokentältä kotiinsa. Erittäin hellyttävää.

Loppukaneettina voisi todeta sen minkä varmasti jo rivien välistäkin voi lukea: Corporate Ghost on pakkohankinta kaikille Sonic Youthista kiinnostuneille. Katsottavaa riittää uuvuttavan paljon, lähes kaikki videot ovat saaneet kylkiäisikseen pari kommenttiraitaa joilla bändi, ohjaajat ja videoilla esiintyvät näyttelijät kertovat kiinnostavia tarinoitaan kuvauksista ja suhteestaan yhtyeen musiikkiin.